Asioita joita katuu vanhemminten

Olin liian monta vuotta huonoissa suhteissa. Olisin ollut onnellisempi yksin.

Kadun tosi monia asioita. Liikaa varovaisuutta en niinkään, koska minulla elämä meni huonosti parin pienen, mutta vaikutuksiltaan isoiksi osoittautuneen virheen takia. Vielä enempi varovaisuus olisi siis pelastanut niiltä. Taitaa olla niin, että teki niin tai näin, niin silti kun ikää kertyy niin kertyy myös asioita jotka olisi voinut ja kannattanut tehdä toisin. Ja jos ei kerry niin on vaan käynyt aika hyvä onni tai sitten on todella optimistinen näkökulma.

Etten mennyt vieraisiin kun mieheni täysin yksipuolisesti lopetti seksielämämme.

Vierailija kirjoitti:

Ettei hommannut lapsia ja omaa perhettä. Se olisi ollut kuitenkin aika kiva.

Mä olisin katunut niiden hankkimista mutta tajusin sen vasta 30-vuotiaana.

Mua kaduttaisi, jos olisin tuhlannut elämäni persoonallisuushäiriöisten hovileikkeihin vapaaehtoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kannattanut pokata rikas ulkomaalainen liikemies ja nauttia elämästä. Nyt nyhjäsin kunnollisena ja tylsää elämää viettäen ja mikä on kiitos? Ei mitään.

Nuorena noita mahdollisuuksia oli vaikka muille jakaa. Miksi en antanut mennä?

Ei mitään kiitosta? Siis et ole saanut työpaikkaa ja varallisuutta, et ole terve? Et voi mistään tietää, mitä kauheuksia olisi tapahtunut jos olisit lähtenyt seikkailemaan jonkun äveriään porhon kanssa pitkin maailman mantuja kokemattomana nuorena.

Eten ollut lasten kanssa kotona siihen asti, kun menivät kouluun. Oli olevinaan kiire töihin ja kiire tehdä uraa ja kiire osoittaa, että näin on hyvä. Ei ole! Nyt tiedän, että olisi ollut paljon parempi viettää pitkiä kivoja yhteisiä päiviä, opetella yhdessä vaikka mitä, kuljettaa lapsia harrastuksiin jne.

Aika monet perheettömät, varsinkin naiset tuntuu iän myötä yhä enemmän kaivata lapsia.

Ehkä nuorena on niin paljon menoa ja on niin nuorekas että lapsia ei kaipaa. Vanhemmiten huomaa että elämä onkin aika tyhjää yksin .

En kadu mitään. Elämä menee miten se menee ja täällä sitä vaan pyristellään aikansa. Voi sitä yrittää olla jotenkin hyvä tai ainakin mahdollisimman vähän paha ihminen. Olen yrittänyt.

Vierailija kirjoitti:

Omistusasunto. Olisin halunnut, mutta on myöhäistä.

Miksi se on myöhäistä?

Utelee hän, joka osti ensiasunnon 52 vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Aika monet perheettömät, varsinkin naiset tuntuu iän myötä yhä enemmän kaivata lapsia.

Ehkä nuorena on niin paljon menoa ja on niin nuorekas että lapsia ei kaipaa. Vanhemmiten huomaa että elämä onkin aika tyhjää yksin .

Ei ole kyllä pakko olla yksin, vaikka ei tekisi lapsia. Ja moni perheellinen on yksinäinen, itsekin olin, kun lapsen yksinhuoltajana oli aika vaikea jaksaa pitää yllä sosiaalista elämää ja järjestää kaikkea arjen huolehtimisen päälle.

Nykyään suurin osa tekee lapset vasta 30+, joten onhan siinä ehtinyt olla nuoruutta jo. Tietysti kaikilta ei onnistu, ja jotkut havahtuu vasta liian myöhään edes miettimään asiaa.

Kadun sitä että menin naimisiin mieheni kanssa rakkaudesta. Olisi pitänyt käyttää myös järkeä. Yhdessä ollaan vieläkin, mutta meidän koulutusero näkyy ja tuntuu. Mieheni vanhemmat käyttäytyvät todella huonosti minua kohtaan ja haukkuvat perhettäni. Mieheni ei suostu irtautumaan vanhemmistaan. Minä kannattelen perhettämme rahallisesti ja henkisesti. Olen kuin äiti miehelleni. Huoh...

Vierailija kirjoitti:

Eten ollut lasten kanssa kotona siihen asti, kun menivät kouluun. Oli olevinaan kiire töihin ja kiire tehdä uraa ja kiire osoittaa, että näin on hyvä. Ei ole! Nyt tiedän, että olisi ollut paljon parempi viettää pitkiä kivoja yhteisiä päiviä, opetella yhdessä vaikka mitä, kuljettaa lapsia harrastuksiin jne.

Varmaan lapsesi tekevät omia lapsia ja voit tehdä kaikkea kivaa sit heidän kanssaan? 

Roolittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että en uskaltanut elää vaan menin siinä koulu koulu työ mies lapset putkessa. Ja luulin että jotenkin ”etenen” elämässä. Tunnen olevani lähtöruudussa itseni kanssa, kuka olen ja mikä on roolini täällä?

Kertomasi mukaan sinulla on rooli vaimona, äitinä ja työntekijänä. Mikä sen pitäisi olla?

Edes yksi jonka tuntisin sielussani omakseni. Nämä olen tehnyt koska en osannut muuta tehdä kuin sen mitä ”pitää”

Vierailija kirjoitti:

Olisi kannattanut pokata rikas ulkomaalainen liikemies ja nauttia elämästä. Nyt nyhjäsin kunnollisena ja tylsää elämää viettäen ja mikä on kiitos? Ei mitään.

Nuorena noita mahdollisuuksia oli vaikka muille jakaa. Miksi en antanut mennä?

Nyt saisit itkeä juorulehtien palstoilla, kuinka se rikas liikemies hyväksikäytti sinua nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Etten mennyt amikseen. Paras aika elämästä meni yliopistossa ja en edes töitä saa. Amiksen käyneenä en varmaan ois joutunut ikuisesti työttömäksi, kun parikymppisenä ois kelvannut moneen työpaikkaan. 

Entä jos olisit mennyt amikseen? Olisit ehkä raatanut raskaissa hommissa, kosauttanut selkäsi ja sitten harmitellut, että olisi pitänyt vaan mennä korkeakouluun, niin olisi saanut siistin sisätyön.

Kadun, että lopetin yhden tärkeän ystävyyssuhteeni. En vain jaksanut silloin...nyt kaduttaa.

Kadun myös joskus sitä, etten nuorepana uskaltanut esim. pitää hiuksiani auki, vaikka minulla oli upeat pitkät hiuset (uskonnollinen kasvatus).

Kadun, etten osannut joissain tilanteissa sanoa "EI". (Tätä ehkä eniten).

Vierailija kirjoitti:

Että jätti sen ihan hyvän miehen, kun toivoi ja odotti parempaa.

Jota ei sitten koskaan tullut, vain monta lyhyttä tähdenlentoa.

Toisaalta, jos ei olisi jättänyt, harmittelisi, ettei ole edes yrittänyt löytää parempaa.

Jonka olisi varmasti saanut. 😏

Ja olisiko se sittenkään kestänyt sen ihan hyvän miehen kanssa? Voihan olla, että hänestä olisi ilmennyt ne huonot asiat vasta monen vuoden jälkeen. Tai sitten olisi vaan ollut niin tylsää, että et olisi kestänyt.

Etten sekoilut nuorena enempää, suurin osa kokeiluista jäi tekemättä tai yhteen kertaan. Nyt vanhana ei enää jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Roolittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että en uskaltanut elää vaan menin siinä koulu koulu työ mies lapset putkessa. Ja luulin että jotenkin ”etenen” elämässä. Tunnen olevani lähtöruudussa itseni kanssa, kuka olen ja mikä on roolini täällä?

Kertomasi mukaan sinulla on rooli vaimona, äitinä ja työntekijänä. Mikä sen pitäisi olla?

Edes yksi jonka tuntisin sielussani omakseni. Nämä olen tehnyt koska en osannut muuta tehdä kuin sen mitä ”pitää”

Sanasi koskettavat minua.

Toivon, että löydät sen.

Vierailija kirjoitti:

Kadun, että lopetin yhden tärkeän ystävyyssuhteeni. En vain jaksanut silloin...nyt kaduttaa.

Kadun myös joskus sitä, etten nuorepana uskaltanut esim. pitää hiuksiani auki, vaikka minulla oli upeat pitkät hiuset (uskonnollinen kasvatus).

Kadun, etten osannut joissain tilanteissa sanoa "EI". (Tätä ehkä eniten).

Kyllä kai ystävään voi ottaa yhteyttä, jos ei hän ole kuollut? Voit tulla torjutuksi, mutta ei voi tietää ellei yritä.