Nepsylapsen kouluun saaminen. En jaksa. Sorrun taas viemään autolla sillä kävellen myöhästyy. Ja koulu on tasan mäki alas ja tien yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että kouluun meneminen ei onnistu nyt, ei välttämättä tarkoita sitä, että aikataulun puitteissa toimiminen ei koskaan onnistu. Mitä jos nyt vain suosiolla päättäisit, että veisit lapsen kouluun tämän kevään ajan, ja katsoisitte sitten vaikka syksyllä, josko omatoimisuus onnistuisi paremmin?

Luulen, että tähän pätee vähän sama juttu kuin klassikkoleluun, jossa lajitellaan palikoita oikean muotoisiin reikiin. Pyörä palikka ei mahdu neliskulmaisesta reiästä. Lapsellasi ei ole nyt valmiuksia mennä omatoimisesti kouluun, mutta ei se tarkoita sitä, että tilanne olisi aina tämä.

Ei välttämättä ole kysymys siitä, että ei onnistu. Luulen, että tähän sopii ajatus: Ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se joka maksaa. Mutta on todennäköisesti helpompi aloittaa syksyllä. Mutta nyt kun vanhempi on kotona aamuisin, kannattaa aloittaa vaihe kerrallaan vaatimaan itsenäisestä aamutoimien huolehtimisesta.

Nepsy ei välttämättä pysty lähtemään sinne kouluun vaikka kuinka kovasti haluaisi.

Ihan samalla tavalla kuin halvaantunut ei pysty kävelemään vaikka kuinka kovasti haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ne aamut voisi alunperinkin suunnitella niin, että kävelette yhdessä? Turha sitä on odottaa siihen asti, että on pakko mennä autolla. Kun vahtii kaikki vaiheet, että pysyy aikataulussa ja sitten kävellään yhdessä, niin ainakin se kyytihoukutus jää siitä pois. Ja pieni happihyppely voi tehdä äidillekin hyvää. Ehkä siinä tulee samalla mukavaa jutteluaikaa lapsen kanssa. Turha odottaa sitä, että tulee kiire ja hermostus ja kireä tunnelma. 

Hyvä idea! Jos lapsen saattaa äiti kouluun koska ei muuten mene sinne itse ajoissa niin lasta alkaa nolostuttamaan kun äiti saattaa kouluun niin lapsi oikeasti alkaa itse menemään omatoimisesti ajoissa kouluun ettei äidin tarvitse saattaa.

Tämä ei ollut ollenkaan ajatukseni. Vaan että tuetaan lasta ja autetaan pysymään aikataulussa. Se, että valitaan tämä tie normaalin sivusta hoputtelun (joka ei riitä) sijaan, on melkeinpä enemmän äidin hermojen säästämiseksi ja senkin takia, ettei tule lapselle joka ikinen päivä sitä tunnetta, että tänäänkään en onnistunut. 

Minulta itseltäni ei onnistunut syöminen eilen. Sain syötyä aamupalan yhdeksältä, se minulta sujuu aina. Mutta yhdeltä oli nälkä ja kärsin siitä nälästä koko päivän. Vasta iltayhdeltätoista sain keitettyä itselleni iltapuuroa. Ja itkin siinä samalla, koska kyllähän se tuntuu pahalta ettei edes tuollainen asia kuin syöminen onnistu! Ei siinä mitään järkevääkään saanut yhden ja yhdentoista välillä tehtyä, kun oli nälkä ja heikotti. Ja päässä pyöri se ajatus, että pitäisi syödä. Joskus vaan on ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa saada tehtyä niitäkin asioita, jotka on ihan mieluisia. Puhumattakaan sitten niistä, jotka ei niin kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Minä vein erityislapsen kouluun joka päivä, muuten ei olisi mennyt. Ihan hyvä aikuinen siitä silti tuli. Anna armoa itsellesi ja lapsellesi <3

Aivan ihana kommentti :) Oma nepsyni on jo 18 ja valmistuu kohta unelmiensa ammattiin, työpaikka on tiedossa ja elämä hymyilee. Vielä viitisen vuotta sitten elämä oli yhtä h*lvettiä. Tuntui, ettei mikään, mikään, sujunut. Ohjeet olivat aina tyyliin vaatimuksia ja terapiaa. Sanoisin, että armo ja rakkaus on se, mikä meitä kaikkia auttaa. Olet ap lapsesi tuki ja turva, se johon voi aina luottaa, se joka ei hylkää. Oli kyse sitten isoista tai pienistä asioista. Älä vertaa lastasi muihin. Vie hänet autolla, jos siitä on hyötyä. Ihan sama, vaikka kaikki maailman muut lapset menisivät itse.