Miksi ystävä jakaa vain huonot hetkensä kanssan?

Mun ystävä on avautunut minulle riitaisasta parisuhteestaan. Hän kysyi minulta toistuvasti, että kannattaisiko erota? Pari päivää erään tiukemman riidan jälkeen, josta sain kuunnella itkua ja valitusta, olivat sitten menneet naimisiin. Sain tietää asiasta vasta puskaradion kautta. 

Tuntuu aika valjulta. 

Sama juttu. Ihan aikuisia ollaan, mutta silti ystäväni alkaa 10 min tapaamisen jälkeen vilkuilla ympärille, hiljentää ääntä ja alkaa kertoa... mies sitä tätä... mielenterveys.. siskon miehen uusi bemari.. kaveri sanoi niin ja näin..

Lopuksi sitten kerrotaan, että x sanoi kuinka hyvä tyyppi olen!! Ja c sanoi, että olet kyllä aina niin mahtava ihminen!! Ja S:n tavattuani sanoin, että meillä klikkaa S kyllä todella hyvin!! 

Siis ensin likasanko-osio ja lopuksi itsekehua roppakaupalla. Nämä tapaamisen jättävät harmittavan ärsytyksen ja olon, että minä en ole hänelle ihminen vaan joku kuuntelulaite. Poikkeuksellinen tunne aina tavata häntä kun häneltä puuttuu täysin kiinnostus minua kohtaan ja hän odottaa yksinomaan sitä, että pääsee sanomaan oman juttunsa.

Mua ei haittaa, että kerrotaan vaikeista asioista, päinvastoin. Mutta suoraan sanoen v*****aa, että ystävyytemme pyörii vain vaikean parisuhteen sparraamisen ympärillä. Häihin ei tullut kutsua eikä edes tarvetta ilmoittaa, että näin onnellisesti olemme päässeet parisuhteessamme sopuun. 

5.

Ei tarvitse kuunnella jos ei halua.

Kerro tuo ystävällesi.

hän varmaan luottaa sinuun ja on tottunut että kuuntelet hänen murheitaan joten hän siksi aina kertoo ne juuri sinulle.  tosin jos hänellä on muutenkin menossa huono vaihe tai paljon ongelmia voi olla että hän avautuu muillekin. ei auta kuin puhua hänelle asiasta.

Minulle varmaan käy noin, ja syynä on se, että pohjimmiltani koen, ettei minulla ole muille annettavaa. Tai siis on, jos joku kaipaa itse korvaa, kuuntelen kyllä. Autan mielelläni ihmistä, joka kokee tarvitsevansa apua. Yritän olla riittävän rakastettava silloinkin kun heittäydyn itse luottamaan toisten lämpöön.

Vanhempani eivät ole osanneet oikein osoittaa minulle arvostusta tai myönteistä huomiota ihmisenä, ja koen, että he eivät juuri tunne minua, ja siitä eivät edes järin pidä mitä luulevat tuntevansa. Joten ystäväni tietävät sitten minusta ihmisenä sen, mikä vanhemmilleni on jäänyt vieraaksi. Olen ollut keskentekoisille vanhemmilleni isä äiti ja auktoriteettihahmo, jota vastaan on kapinoitu aina. Kyllä he minua rakastavatkin, mutta siiihen ei liity tarvetta tutustua.

Kuitenkin tuo vanhempien kanssa kokemani kelpaamattomuudentunne on selkäytimessä, enkä osaa kuvitella jonkun saavan minusta iloa. En kertakaikkiaan osaa kuvitella, että jos kutsuisin jonkun viettämään aikaa hauskoissa merkeissä, niin hän ihan haluamalla haluaisi tullakin, yllätyn aidosti ja syvästi, jos joku ilmaisee iloa meillä vierailemisesta. Koen näin, vaikka nuorena olin se, jonka huomiosta tapeltiin - ja miksei olisi tapeltu, kun kerran osasin ottaa sen kuuntelijan roolin.

Kysymyksesi pistää miettimään. Ehkä pitäisi kokeilla tarjota sitä muutakin. Eipä ole tullut oikein mieleenkään. Tuntuu kuin pyytäisit minut lentämään, ja äkkiä katson räpistimiä sivuillani, että ovatkos nämä siivet?