Vertaistukea yksinäiselle?

"oikeasti menen tavallaan paniikkiin, jos tapaan uusia ihmisiä. Jännitän aivan kamalasti, tunnen alemmuudentunnetta"

Vähän ohi aiheen, mutta oli kerran ihastunut yhteen naisihmiseen ja sain vaikutelman, että hänkin olisi ehkä ollut kiinnostunut, mutta aina jos yritin tehdä tuttavuutta, niin reaktio oli sellainen että "lähti karkuun" tai sanoi minulle jotain tylyä jne. Mutta kuitenkin edelleen "kauempaa" saattoi katsoa minua ja katseet kohtailivat jne.

Voisiko tämä olla miten sinä käyttäytyisit? Olen yrittänyt miettiä selitystä, miksi hän antoi niin ristiriitaisen vaikutelman.

t. miesihminen

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Vierailija kirjoitti:

"oikeasti menen tavallaan paniikkiin, jos tapaan uusia ihmisiä. Jännitän aivan kamalasti, tunnen alemmuudentunnetta"

Vähän ohi aiheen, mutta oli kerran ihastunut yhteen naisihmiseen ja sain vaikutelman, että hänkin olisi ehkä ollut kiinnostunut, mutta aina jos yritin tehdä tuttavuutta, niin reaktio oli sellainen että "lähti karkuun" tai sanoi minulle jotain tylyä jne. Mutta kuitenkin edelleen "kauempaa" saattoi katsoa minua ja katseet kohtailivat jne.

Voisiko tämä olla miten sinä käyttäytyisit? Olen yrittänyt miettiä selitystä, miksi hän antoi niin ristiriitaisen vaikutelman.

t. miesihminen

En mä ehkä ihan noin säikysti käyttäytyisi. Olisin ehkä vain melko asiallinen ja jos mies ehdottaisi tapaamista, saattaisin alkaa panikoida. Ja kohteliaisuuksiin en oikein osaa vastata muuta kuin "kiitos", mutta sellaisista tulee olo, että ehkä sillä henkilöllä saattaa olla arveluttavat motiivit taustalla tai vain huono maku naisten suhteen.

Tai sitten mies ei ole kovin esteettisesti orientoitunut ja siksi pitää minusta. Mulla on sellainen "teoria", että ainoastaan taiteellisesti lahjaton mies voisi kiinnostua minusta, sillä olen niin epäsymmetrinen piirteiltäni.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

Voisit halutessasi kyllä löytää netin kautta ystäviä erilaisten sinua kiinnostavien harrastusten kautta. Netin kautta tulleet ihmiset eivät ole kiinnostuneita ulkonäöstäsi, vaan muut asiat ovat tärkeämpiä. Jos ja kun keskityt sitä kautta juttelemaan kivasti ilman valituksia, niin saisit mukavaa rohkeutta yleensäkin ihmisten kohtaamiseen. Ei siis kannata alkaa valittamaan asioistaan muille, vaan edetä ensin tavallisesti. Valittaminen pelottaa muita, se jopa ärsyttää, varsinkinbjos huomaa, että loppua siihen ei tule

Sinä nyt olet juuri sen näköinen kun olet ja muut ovat oman näköisiään persooniaan. Itsekin olen hyvin persoonallisen näköinen synnynnäisen kehityshäiriön takia, mutta koska en saa sitä ikinä poiskaan, niin minun pitää pärjätä sen kanssa. Minua ei ole kotona kiusattu ikinä, sen jälkeen kyllä aina ja se sattuu todella.

Minulla on yksi todella hyvä ystävä, joka rakastaa minua täysin ja se on koirani. Sen kanssa ja sen kautta olen saanut elämääni paljon hyviä ihmisiä. Tällä naamalla pitää nyt pärjätää. Maskit ovat olleet jonkunlainen helpotus parin vuoden ajan, mutta koirani on ystäväni ja tukijani aina. Luulen, että olen myös helpommin lähestyttävä, kun olen koirani kanssa, ilman sitä olen muita pälyilevä, vaikka yritän ollakin mahdollisimman tavallinen.

Onko AP nainen? Jos olet, niin on naurettavaa, että u l i s e t yksinäisyydestä, kun voit aina saada miehen kun vain etsisit tasoistasi seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

...ja se keskusteluryhmä: olin aluksi antanut fiksun ja kohteliaan kuvan ja hymistellyt siinä mukana. Kun sitten kerroin ihmissuhdekuviostani rehellisesti ja ulkonäköangsteistani, niin ne ihmiset luulivat mua jotenkin ihan kajahtaneeksi ilmeisesti. Mulla oli siis tapailusuhde melkein 30 vuotta vanhemman miehen kanssa ja se mies petti minua ja yritin silti pysytellä siinä suhteessa. Se mies siis ei antanut minun koskaan soittaa hänelle ja otti välillä vain itse yhteyttä. Mun tehtäväni oli odotella niitä armopalojaan, enkä tiennyt paremmasta, kun se oli eka seurustelu-/tapailusuhde, joka mulla oli koskaan ollut.

Olin itse noin 24-vuotias tms. ja pidin itseäni melkeinpä sairaalloisen rumana. Olin hoikka ja siististi pukeutuva, pitkähiuksinen opiskelijatyttö. Niillä muilla oli jotenkin tavallisempi suhde kyseessä. Heihin verrattuna olin joku friikki ilmeisesti.

Ap

Hanki seuraa!

Vierailija kirjoitti:

Onko AP nainen? Jos olet, niin on naurettavaa, että u l i s e t yksinäisyydestä, kun voit aina saada miehen kun vain etsisit tasoistasi seuraa.

Olen nainen. En ole uskaltautunut mihinkään oikeisiin deittifoorumeihin tai Tinderiin. En tiedä, mikä on tasoni.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

Samoja kokemuksia. Olen nyt havainnut, että joo, ihmiset haluaa toisilta ihmisiltä myös "vaikeista asioista" avautumista, ja useimmat paljon sos suhteita omaavat myös itse näitä asioita spontaanisti jakavat, mutta ne ovat joko sellaisia vain vähän vaikeita, kuten että "hitsinpimpula kyllä vähän ahdistaa isoäidin muistisairas undulaatti" tai sitten aidosti vaikeita, mutta jotka on asianomainen jo käsitellyt niin että voi puhua asiasta tasaisesti ja kenties jopa hieman huumorilla.

Retoriikan suhteen taas aito tunnepitoinen avautuminen sopii vain sinänsä kevyeen aiheeseen, esim on ok todeta työpaikan kahvitauolla, että "vitttussattana mun läppäri hajosi", mutta ei ole ok todeta "vitttu mä vihaan mun äitiä, minkä takia sen piti aina olla niin julma mua kohtaan", vaikka tämä jälkimmäinen olisi aidosti se mikä sillä hetkellä ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Hanki seuraa!

Miten? 🙂 Jos joku tulisi juttelemaan mulle, voisin kyllä jutella takaisin. Vaan eipä kukaan vieras ihminen tule juttelemaan ja valmiita ystäväpiirejä tai verkostoja ei ole.

Ap

Lopeta ihmisille valittaminen. Lopeta se alkuunsa. Jos alat heti kotkottamaan siitä kuinka rumana pidät itseäsi ja blaa blaa blaa, niin siinä vaiheessa minäkin katoaisin. En jaksa itseinhoa, en jaksa yleensäkään valittajia, sillä omassa elämässä on ihan tarpeeksi asioita, jotka eivät mene hyvin ja kaikki lisänegatiivisuus ärsyttää.

Voit sanoa, että et ole sinut ulkonäkösi kanssa, mutta yrität työstää asiaa koko ajan. Jos toinen haluaa asiasta puhua, niin hän kyllä ottaa asian uudelleen keskusteluun ja sitten voitte puhua siitä kiihkoilematta hetken, mutta et voi kaataa koko elämäsi tuskaa kenenkään niskaan. Muillakin on omat tuskansa ja sinä et ole ainutlaatuinen tuskasi kanssa, joten rajoita sen käsittelyä. Mene mielummin jonkun ammattilaisen kanssa puhumaan asiasta kuin syökset ne mahdollisen ystävän niskaan.

Jotenkin nyt tuntuu, että jos pärjäät asiallisesti jossain harrastelijateattereissa, niin sinun ongelmasi ei ole vain rumuuden kanssa, vaan täysin pään sisällä ja se pitäisi saada ulos todellakin ammattilaisen kanssa. Ehkä prosessi on pitkä, mutta aikaa on ja tuleva elämä voisi olla keveämpää sen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

...ja se keskusteluryhmä: olin aluksi antanut fiksun ja kohteliaan kuvan ja hymistellyt siinä mukana. Kun sitten kerroin ihmissuhdekuviostani rehellisesti ja ulkonäköangsteistani, niin ne ihmiset luulivat mua jotenkin ihan kajahtaneeksi ilmeisesti. Mulla oli siis tapailusuhde melkein 30 vuotta vanhemman miehen kanssa ja se mies petti minua ja yritin silti pysytellä siinä suhteessa. Se mies siis ei antanut minun koskaan soittaa hänelle ja otti välillä vain itse yhteyttä. Mun tehtäväni oli odotella niitä armopalojaan, enkä tiennyt paremmasta, kun se oli eka seurustelu-/tapailusuhde, joka mulla oli koskaan ollut.

Olin itse noin 24-vuotias tms. ja pidin itseäni melkeinpä sairaalloisen rumana. Olin hoikka ja siististi pukeutuva, pitkähiuksinen opiskelijatyttö. Niillä muilla oli jotenkin tavallisempi suhde kyseessä. Heihin verrattuna olin joku friikki ilmeisesti.

Ap

Juuri tämmöisiä kokemuksia minullakin on erinäisistä ryhmistä, vaikka ne pohjautuisivat jopa ihan vaan "avautumiseen": ongelmat ei saa olla niin suuria, että ne alkaa ahdistaa muita ihmisiä syystä tai toisesta. Ok, no minäpäs puhun sitten vaan iloisia ja pirteitä juttuja. Ok, no ihmiset viihtyy seurassani sen mukavan leppoisan hetken, mutta liukenevat sitten pois, koska en ole "antanut itsestäni mitään".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

Samoja kokemuksia. Olen nyt havainnut, että joo, ihmiset haluaa toisilta ihmisiltä myös "vaikeista asioista" avautumista, ja useimmat paljon sos suhteita omaavat myös itse näitä asioita spontaanisti jakavat, mutta ne ovat joko sellaisia vain vähän vaikeita, kuten että "hitsinpimpula kyllä vähän ahdistaa isoäidin muistisairas undulaatti" tai sitten aidosti vaikeita, mutta jotka on asianomainen jo käsitellyt niin että voi puhua asiasta tasaisesti ja kenties jopa hieman huumorilla.

Retoriikan suhteen taas aito tunnepitoinen avautuminen sopii vain sinänsä kevyeen aiheeseen, esim on ok todeta työpaikan kahvitauolla, että "vitttussattana mun läppäri hajosi", mutta ei ole ok todeta "vitttu mä vihaan mun äitiä, minkä takia sen piti aina olla niin julma mua kohtaan", vaikka tämä jälkimmäinen olisi aidosti se mikä sillä hetkellä ahdistaa.

Tuota en muuten ymmärrä, että teidän elämä on teidän mielestä aina kamalampaa kuin muiden. Mitä te tiedätte muiden elämäntuskasta ja kivuista, jos vain katsotte nokka pystyssä muita ajatellen, että hänellä on pienet ongelmat, sinullapa ne ovat kunnon ongelmia?

Älkää nostako itseänne muiden yläpuolelle, vaan yrittäkää ymmärtää myös muita. Jos ette siihen kykene, niin ystävät voivat olla vähissä.

Vierailija kirjoitti:

Onko AP nainen? Jos olet, niin on naurettavaa, että u l i s e t yksinäisyydestä, kun voit aina saada miehen kun vain etsisit tasoistasi seuraa.

Olen kyllä sitä mieltä, että tuon 'tasoisesi miehen' etsiminen ei ole mikään ihan pikkujuttu... Maailman naisten ja miesten älykkyyskäyrät ovat sen mallisia ja siis niin erilaisia, että suuri määrä naisia joutuu hyväksymään itseään 'tyhmemmän' miehen. Voi tietysti olla, että niissä on älykkyys määritelty aivan pieleen... ja miehiä sortaen... MIEHET YHTYKÄÄ JA RUVETKAA TAISTELEMAAN TÄTÄ EPÄOIKEUTTA VASTAAN!!! MIESTEN ÄLYKKYYS KUNNIAAN... ja kouluihin sellaiset opetussuunnitelmat sun muut että ne eivät enää suosi naisia/tyttöjä vaan poikien koulumenestys kunniaan!!! 

Onko koko yhteiskunta rakennettu suosimaan naissukupuolta??? TÄYSIN KREISIÄ JA PÄHKÄHULLUA!!! Minulla oli ihana mies, melkein kouluja käymätön, voisi sanoa, joka on kyllä huippuälykäs!!!

Mitäpä, jos muiden reaktiot ulkonäköavaukseesi johtuvat siitä, että he ovat eri mieltä.

Tai ihmisten suhtautuminen siitä, että ylität jonkin rajan, mikä on hyväksyttyä ylittää. Avautuminen tietyissä tilanteissa tai liian aikaisin saa muut reagoimaan etäännyttävästi.

Minulla ei ole ystäviä ja miestä en enää halua. Olen pohtinut tilannetta niin, että minussa on jokin piirre, joka saa muut varpailleen tai olon epämukavaksi. Olen arvioinut tilannetta samaan tapaan kuin sinäkin - joskus hyvin kauan aikaa sitten. Olen jo päätynyt siihen, että on parempi olla levollisesti yksin ja rakentaa elämä sille oletukselle. Aiemmin kärsin suuresti siitä, että yritin löytää ihmisiä ympärilleni ja aina epäonnistuin. Ajattelen, että on kaltaisiani, joiden paikka on yksin, koska jokin syy sen aiheuttaa. Tähän päädyttyäni olen voinut rakentaa elämän, jossa olen sinut itseni kanssa, eikä minun tarvitse miettiä, että minussa on jotain vikaa. Kelpaan itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Lopeta ihmisille valittaminen. Lopeta se alkuunsa. Jos alat heti kotkottamaan siitä kuinka rumana pidät itseäsi ja blaa blaa blaa, niin siinä vaiheessa minäkin katoaisin. En jaksa itseinhoa, en jaksa yleensäkään valittajia, sillä omassa elämässä on ihan tarpeeksi asioita, jotka eivät mene hyvin ja kaikki lisänegatiivisuus ärsyttää.

Voit sanoa, että et ole sinut ulkonäkösi kanssa, mutta yrität työstää asiaa koko ajan. Jos toinen haluaa asiasta puhua, niin hän kyllä ottaa asian uudelleen keskusteluun ja sitten voitte puhua siitä kiihkoilematta hetken, mutta et voi kaataa koko elämäsi tuskaa kenenkään niskaan. Muillakin on omat tuskansa ja sinä et ole ainutlaatuinen tuskasi kanssa, joten rajoita sen käsittelyä. Mene mielummin jonkun ammattilaisen kanssa puhumaan asiasta kuin syökset ne mahdollisen ystävän niskaan.

Jotenkin nyt tuntuu, että jos pärjäät asiallisesti jossain harrastelijateattereissa, niin sinun ongelmasi ei ole vain rumuuden kanssa, vaan täysin pään sisällä ja se pitäisi saada ulos todellakin ammattilaisen kanssa. Ehkä prosessi on pitkä, mutta aikaa on ja tuleva elämä voisi olla keveämpää sen takia.

Ap:kin varmaan tietää tämän, mutta kun ei ihmiset halua ystävyyssuhteelta tai parisuhteelta pelkkää small talkia ja hassutteluakaan, vaan "aitoutta, haavoittuvuutta, pitää olla oma rehellinen itsensä eikä feikata täydellistä". Kun ei vaan ole ohjekirjaa, että mikä se normaali, hyväksytty haavoittuvuuden taso on. Mistä tietää, että pitää totuuden sijaan sanoa että "minulla on ongelmia ulkonäön kanssa mutta työstän niitä"? Sillä eihän tuo minunkaan kohdalla pidä paikkaansa, vaan on täysin siloteltu totuus. Kumminkaan se kevyt chitchattikaan ei syvennä tuttavuussuhteita yhtään mihinkään.

Niin, ja itse olen niitä aitoja ongelmia käsitellyt vuosikausia ammattilaisten kanssa mutta niitä on niin paljon ja vaikeita että ei tule tilannetta jossa voisin niistä rehellisesti puhua kellekään pelästyttämättä kaikkia karkuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

Samoja kokemuksia. Olen nyt havainnut, että joo, ihmiset haluaa toisilta ihmisiltä myös "vaikeista asioista" avautumista, ja useimmat paljon sos suhteita omaavat myös itse näitä asioita spontaanisti jakavat, mutta ne ovat joko sellaisia vain vähän vaikeita, kuten että "hitsinpimpula kyllä vähän ahdistaa isoäidin muistisairas undulaatti" tai sitten aidosti vaikeita, mutta jotka on asianomainen jo käsitellyt niin että voi puhua asiasta tasaisesti ja kenties jopa hieman huumorilla.

Retoriikan suhteen taas aito tunnepitoinen avautuminen sopii vain sinänsä kevyeen aiheeseen, esim on ok todeta työpaikan kahvitauolla, että "vitttussattana mun läppäri hajosi", mutta ei ole ok todeta "vitttu mä vihaan mun äitiä, minkä takia sen piti aina olla niin julma mua kohtaan", vaikka tämä jälkimmäinen olisi aidosti se mikä sillä hetkellä ahdistaa.

Tuota en muuten ymmärrä, että teidän elämä on teidän mielestä aina kamalampaa kuin muiden. Mitä te tiedätte muiden elämäntuskasta ja kivuista, jos vain katsotte nokka pystyssä muita ajatellen, että hänellä on pienet ongelmat, sinullapa ne ovat kunnon ongelmia?

Älkää nostako itseänne muiden yläpuolelle, vaan yrittäkää ymmärtää myös muita. Jos ette siihen kykene, niin ystävät voivat olla vähissä.

No ilmeisesti ne omat ongelmat ON suurempia kuin useimpien muiden normaalissa elämänpiirissä aikaa viettävien koska kun on niistä omista ongelmista aitouden, rehellisyyden ja vastavuoroisen ihmissuhteen nimissä avautunut, niin ihmiset kirjaimellisesti kavahtaa. On todella vaivaannuttavaa kertoa jostain omasta mielestään "no kai muutkin voi tähän samastua"- tyyppisestä asiasta ja nähdä toisen alkavan hermostuneena pälyillä ympärilleen pakopaikkaa etsien ja ehdottavan että "tuosta kannattaa käydä juttelemassa jonkun kanssa".

Eli siis ei minulla ole mitään tarvetta puhua kenenkään kanssa muuta kuin sitä jenkkityyppistä small talkkia 'ei mistään', mutta pelkästään sillä ei saa niitä ystäviä. Pitäisi olla myös niitä ongelmia. Mutta vain järkeviä, siedettäviä ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Lopeta ihmisille valittaminen. Lopeta se alkuunsa. Jos alat heti kotkottamaan siitä kuinka rumana pidät itseäsi ja blaa blaa blaa, niin siinä vaiheessa minäkin katoaisin. En jaksa itseinhoa, en jaksa yleensäkään valittajia, sillä omassa elämässä on ihan tarpeeksi asioita, jotka eivät mene hyvin ja kaikki lisänegatiivisuus ärsyttää.

Voit sanoa, että et ole sinut ulkonäkösi kanssa, mutta yrität työstää asiaa koko ajan. Jos toinen haluaa asiasta puhua, niin hän kyllä ottaa asian uudelleen keskusteluun ja sitten voitte puhua siitä kiihkoilematta hetken, mutta et voi kaataa koko elämäsi tuskaa kenenkään niskaan. Muillakin on omat tuskansa ja sinä et ole ainutlaatuinen tuskasi kanssa, joten rajoita sen käsittelyä. Mene mielummin jonkun ammattilaisen kanssa puhumaan asiasta kuin syökset ne mahdollisen ystävän niskaan.

Jotenkin nyt tuntuu, että jos pärjäät asiallisesti jossain harrastelijateattereissa, niin sinun ongelmasi ei ole vain rumuuden kanssa, vaan täysin pään sisällä ja se pitäisi saada ulos todellakin ammattilaisen kanssa. Ehkä prosessi on pitkä, mutta aikaa on ja tuleva elämä voisi olla keveämpää sen takia.

Itse asiassa elämä on helpompaa, jos opettelen pitämään ne mölyt mahassani itseinhoni suhteen. Onnistuin jopa feikkaamaan "kaunista naista" toiselle elämäni seurustelukumppaneista. En vain kertonut epävarmuuksistani koskaan, vaikka ne mielessäni kävivätkin. Se mies piti mua oikeasti kauniina, eikä tajunnut rumuuttani ennen kuin kerroin todellisista ajatuksistani itseäni kohtaan joskus eromme jälkeen.

Sen suhteen jälkeenkin itsetuntoni oli koholla ja aloin itsekin uskomaan siihen feikkaukseeni. Ehkä oikeastikin näytin paremmalta, kun hymyilin rennosti ja pukeuduin nätisti ja kuljin ryhdikkäästi. Häntä seuraava seurustelukumppani tosin tuhosikin sitten parin vuoden kuluessa itsetuntoni täysin.

Harmillista, kun ei oikein olisi varoja tai aikaakaan paneutua terapiaprosessiin. Ehkä voisin kyllä hyötyä sellaisesta oikeasti. En tiedä, voisiko asiaa työstää jotenkin kevyemmin.

Ap

P.S. Silloin aikoinaan jätin sen harrastajateatteriryhmän melko pian sen minut nolanneen tehtävän jälkeen. Tuli jotenkin kolkko olo, kun se suhtautuminen muuttui niin radikaalisti. Jätin sen keskusteluryhmänkin kesken pian sen toisen itseni häpäisyn jälkeen myös. Nolotti ja alkoi vain jännittää enemmän, kun tajusin, että minua ei oikein hyväksytä siellä tai pitivät outona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

Samoja kokemuksia. Olen nyt havainnut, että joo, ihmiset haluaa toisilta ihmisiltä myös "vaikeista asioista" avautumista, ja useimmat paljon sos suhteita omaavat myös itse näitä asioita spontaanisti jakavat, mutta ne ovat joko sellaisia vain vähän vaikeita, kuten että "hitsinpimpula kyllä vähän ahdistaa isoäidin muistisairas undulaatti" tai sitten aidosti vaikeita, mutta jotka on asianomainen jo käsitellyt niin että voi puhua asiasta tasaisesti ja kenties jopa hieman huumorilla.

Retoriikan suhteen taas aito tunnepitoinen avautuminen sopii vain sinänsä kevyeen aiheeseen, esim on ok todeta työpaikan kahvitauolla, että "vitttussattana mun läppäri hajosi", mutta ei ole ok todeta "vitttu mä vihaan mun äitiä, minkä takia sen piti aina olla niin julma mua kohtaan", vaikka tämä jälkimmäinen olisi aidosti se mikä sillä hetkellä ahdistaa.

Tuota en muuten ymmärrä, että teidän elämä on teidän mielestä aina kamalampaa kuin muiden. Mitä te tiedätte muiden elämäntuskasta ja kivuista, jos vain katsotte nokka pystyssä muita ajatellen, että hänellä on pienet ongelmat, sinullapa ne ovat kunnon ongelmia?

Älkää nostako itseänne muiden yläpuolelle, vaan yrittäkää ymmärtää myös muita. Jos ette siihen kykene, niin ystävät voivat olla vähissä.

Se on juuri tämä empatiakyvyn puute, joka pitää yksinäiset yksinäisinä.