Lue keskustelun säännöt.
Miesystäväni nipisti lastani!
01.07.2015 |
Olemme olleet puolisen vuotta parisuhteessa. Mies on ollut luonteeltaan rauhallinen ja muut huomioonottava. Pojallani joka on 4-vuotias on melko paljon tottelemattomuutta ja saa usein raivokohtauksia. Hänellä on rajoja, mutta fyysinen kuritus kohdaltani ei ole koskaan tullut kysymykseenkään. Muutama päivä sitten lapseni vinkumassa ja raivatessa kauppareissun päätteeksi autossa miesystäväni menetti malttinsa ja huusi ensin useampaan otteeseen lapselleni ja lopuksi nipisti Wtf!? Olen tästä asiasta vieläkin ihan tolaltani. Näemme miehen kanssa tänään, minulla ei ole tunnetta että haluaisin edes koskea häneen, vaikka keskustelimme asian sinä päivänä ns. selväksi olen nyt kelaillut tätä enemmän. Erinäisistä syistä johtuen ero suhteesta tuntuisi nyt lähes mahdottomalta, ja toisaalta en kestä että näitä tilanteita tulisi enää ikinä, hän lupasi ettei tule, mutta tämäpä tuskin lienee realistista. Toinen lapseni ei omien sanojensa mukaan halua tavata häntä, ja minun tulee toimia tämän mukaan. Valitettavasti olen jo kerran aiemmin yrittänyt erota, mutta olen joutunut tämän jälkeen kahdesti niin pahoihin dissosiaatio tiloihin ja paniikkikohtauksiin useampia päiviä kestäneessä yksinäisyydessä. Ystäviä on mutta ovat lapsettomia työ ja harrastuskiireineen. Kesällä seurakunnan ja muut tukiryhmät joissa käydään ovat kiinni. Isovanhempia kuormitustaan jo liiaksi. Lasten isällä on meitä kohtaan lähestymiskielto, hänestä ei tukea päinvastoin. Olen melko sekaisin, tiedän että lapsen etu on yhtä tärkeä kuin omani, mutta pelkään menettäväni heidät jos jään liian yksin. Mies ystävästä on ollut todella paljon sekä henkistä tukea, seuraa että taloudellistakin tukea meille. Motivaatio on tulevaisuutta kohtaan ollut aivan eri kuin aiemmin, mutta nyt tuntuu että olosuhteet pakottavat taas saatanan yksinäisen yh helvettiin ilman ketään kelle jakaa ja ilman läheisyyttä. Minulla kaksi mt diagnoosia jotka tekevät tästä vielä entistä haasteellisempaa, opiskelen myös yh arjen lisäksi AMK:ssa. En voi sietää yksinäisyyttä (alan mennä psykoosiint tai apatiaan tai dissosiaatioihin) yli 2vrk yksinoloa (lasten) kanssa. Tiedän että lasteni turvallisuuden tulisi tietysti olla ykkösasia. Tukiperhettä on haettu ja kaikkia muita tukitoimia paitsi ls-. Muutamiin otteisiin arvioitu ettei ls tarvetta. Ulkopuoliset eivät ole koskaan tehneet ilmoitusta, vaan minä itse.
Kommentit (65)
[quote author="Vierailija" time="01.07.2015 klo 14:29"][quote author="Vierailija" time="01.07.2015 klo 13:57"]
miksi olet edes tehnyt lapsia jos olet noin saatanan sekaisin???? ei jessus mitä porukkaa
[/quote]
Ja mikäs vitun itse neitsytmaria siellä kirjottelee? En ollut sekaisin kun tulin raskaaksi. Kuinka yksinkertainen ja ahdistunut itse olet jos voit tosissasi kirjoittaa tällaista paskaa. Jos olisit lapsivuodeaikana kokenut läpi samat koettelemukset ja sitäkin seuraavina vuosina, jo tuosta äskeisestä viestistä päätellen et itse joko olisi enää hengissä tai olisit kelliksen pehmustetussa huoneessa. Ap.
[/quote]
Ohho, yhtäkkiä kuulostat itse hyvin aggressiivisen hyökkäävältä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuule ap. Sun tekstistä ja kaikesta ylianalysoinnista jokainen ulkopuolinen huomasa, että sun mt-ongelmat on isompi juttu kuin tää nyt tapahtunut nipistys.
Aika monikin nykypäivän lapsi tarvitsisi nipistyksen ja vähän enemmän, vanhemmista puhumattakaan!
[quote author="Vierailija" time="01.07.2015 klo 15:07"]
Kuule ap. Sun tekstistä ja kaikesta ylianalysoinnista jokainen ulkopuolinen huomasa, että sun mt-ongelmat on isompi juttu kuin tää nyt tapahtunut nipistys.
[/quote]
Aivan varmasti voi kuulostaa, tähdennän kuitenkin että lapseni eivät osaltani ole koskaan kokeneet väkivaltaa tai pelkoa, he saavat syliä, läheisyyttä ja kehuja, tottakai ruokaa sekä virikkeitä ja toimintaa. Enkä koskaan ikinä jätä heitä yksin mihinkään, joskus voin olla ajoittain vähän poissaoleva jos on kriisiä, mutta sillon katsovat esim. piirrettyjä esim. nyt, mutta kohta lähdemme puistoon. Mt- ongelmat mieheen nähden, en kiukuttele niistä, en valita enkä raivoa. Olen keskustellut pari kertaa asiallisesti, hän ei niitä olisi kuulemma muuten edes huomannut, kyse on enemmänkin minun sisäisestä maailmastani tai helvetistäni.
Asia alkaa kuitenkin olla täällä loppuunkäsitelty sillä osa on vastauksista niin epäasiallisia etten jaksa myöskään niihin asiallisesti vastata. Sain tästä kuitenkin nyt jotain näkökulmaa. Mielenkiintoista oli niin jyrkkä kahtia jako, olikohan lievemmin suhtautuneet pääasiallisesti miehiä.
Ap.
[quote author="Vierailija" time="01.07.2015 klo 14:52"]
Ap, et kuulosta mitenkään työ- tai edes opiskelukuntoiselta. Opiskelet ilmeisesti sote- alalla, kun mainitset, ettei alallasi voi toimia, jos on mielisairas. Oikeasti harvalla alalla voi. Mutta paniikkikohtaukset, vaikea ahdistuneisuus, kyvyttömyys olla yksin, vanhoissa traumoissa pyöriminen, mainitsit psykoosinkin... Nyt herätys nainen! Tarvitset hoitoa! Ja realiteetti: Jos kymmenen vuoden terapian jälkeen olet tuossa kunnossa, on ihan turha selitellä itselleen, että eihän nämä loogisesti voi jatkua enää. Kyllä jatkuvat, ja vaikeammaksi menee. Ihan ensimmäinen asia on nyt saada sinut kuntoon. Pelkkä lääkitys tuskin auttaa, joskus siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
[/quote]
Niinkö? :) Ehken vain osaa viesteissä ilmaista itseäni oikein. Tarkennan etten ole koskaan ollut diagnosoidusti psykoosissa. Olen hereillä, ehkä enemmän kuin sinä. :) Jos aikaa niin lueppa viestini alusta asti niin hoitoasia sinulle valkenee. Olin terapeutin mukaan valmis lopettamaan terapian, olen erikoislääkärin mukaan toimintakykyinen kuin myös rivilääkäreiden. Oi kiitos rohakaisusta että vaikeammaksi menee, olen itse tilanteeni tasalla ja koko ajan mennyt kaikessa eteenpäin. :) En käytä lääkitystä kuin täsmänä ahdistukseen, masennusta ei ole. Lääkityksestäni ehdottamasti enemmän hyötyä kuin haittaa, ja tämä juuri arvioitu eilen. Jännästi tämä nyt kääntyy mt-ongelmiini kun fokuksessa oli lapsen nipistyksen seuraamukset. Oma "vika" toki että tästä avauduin, muttei haittaa. Opiskelustani sen verran että sairaanhoitajahan minusta tulee ja hyvä sellainen harjoitteluohjaajieni mukaan ja kiitettävä tuli viimeisistäkin harjoittelusta. Voi jopa olla että mt- puolelle suuntaudun kun näistä jo melko paljon omiakin kokemuksia. Voi olla että voin joskus olla sinullekin avuksi jos tarvetta. Sitä ei koskaan tiedä mihin elämä kuljettaa. :)
Ap.