Haluaisin purkaa pahaa oloa kirjoittamalla, mutta

kun otin kynää ja paperia esille ei tekstiä enää tullutkaan. Päässä silti vilisee paljon ajatuksia. Halusin kirjoittaa ajatuksia siitä miksi haluaisin tehdä itsemurhan ja miksi en, missä koen epäonnistuneeni elämässäni, olenko kenties onnistunutkin jossain. Ajatus itsemurhasta tuntuu pelottavan rauhalliselta, hyvältä, helpotukselta. Toisaalta näen sen hirvittävän itsekkäänä tekona, koska todellisuudessa se ei ole totta ettei kukaan jäisi minua kaipaamaan. Olen yksinäinen, mutta minulla on silti pari ystävää. En jaksa oikein pitää heihin yhteyttä mutta eivät he ole kokonaan kadonneet elämästäni missään vaiheessa. Olen hirvittävän kova jännittäjä ja tuntuu helpottavalta että koskaan enää ei tarvitsisi jännittää. Ei kauppareissua, ei lääkärikäyntiä, ei bussilla matkustamista, niin arkisia asioita mutta niin valtaviksi peikoiksi mielessäni paisuneita. Haittaavat elämää joka päivä, en uskalla elää, tehdä asioita. Mikään keino ei tunnu tepsivän että jännitys helpottaisi. Ei tarvitsisi murehtia etten kuitenkaan koskaan tulevaisuudessa tule saamaan parisuhdetta saati lapsia. Ei tarvitsisi itkeä ja olla jatkuvasti surullinen. Ei tarvitsisi kieriä veloissa mitä en koskaan pysty hoitamaan pois. Ei tarvitsisi sairastaa. En nyt oikein hahmota miten rupesin tällaista kirjoittamaan, ajatukset tuhottoman sekaisin. Mutta minä haluan vielä elää koska jokin minussa uskoo AINA että vielä joskus voin olla onnellinen ja saavuttaa haaveeni. Vaikka olen epäonnistunut elämässäni tähän saakka minun ei tarvitse hävetä sitä miten olen elänyt, voin palanen kerrallaan koota itselleni toisenlaisen tulevaisuuden ja olla vielä joskus onnellinen siitä että olen pystynyt sen tekemään. En todellakaan tiedä miksi kirjoitin tämän juuri tänne teille.