Kuinka paljon vanhempasi hoisivat omia vanhempiaan?

Aika vaisusti, Sekä isän että aidin vanhemmat asuivat n. 450 km. päässä  Eivät samalla suunnalla, mutta matkat olivat melko lailla yhtä pitkät.  Isä oli köyhä kun joi ja äiti on vähemmän köyhä , kun ei säästä.

Missä sanotaan hoisin?

Hoisin on kastike.

15 vuotta äitini ja isäni kävivät kerran kuukaudessa reilun sadan kilometrin päässä auttamassa ja viemässä ruokaa äidin vanhemmille. Sitten leskeksi aiemmin jäänyt ämmi, 86v, muutti meille, asui 5 vuotta ennen vanhainkotiin menoaan. Ennen minun syntymääni isänäiti oli myös ollut 5 vuotta vanhempieni hoidettavana.

Isäni kuoli kun olin 22 ja äitini jäi yksin. Hän oli saanut vakavan sairauskohtauksen, kun olin lukiossa. 10 vuotta isäni kuoleman jälkeen kävimme reilun 70 km:n päässä, joka toinen viikonloppu tapaamassa äitiäni, lisäksi huolehdin äidille hoitajan, milloin mitenkin ja soitin kahdesti päivässä tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa. Minua nuorempi veljeni teki samaa. Lisäksi vierailin sairaalassa tarvittaessa. Äitini kuolemasta oli kymmenkunta vuotta, kun tiskatessani, mietin, että soitan äidille ja tarkistan illan kulun

Lisäksi olen hoitanut vakavasti sairasta aikuista lastani vuoden.                                      

Vanhempani pääsivät vähällä, mummot kuolivat äkillisesti ja papat kituuttivat itsenäisesti loppuun saakka, kunnes heittivät hekin nopeasti veivin. Ei tarvinut minkään kiduttavan vanhuudentaudin kanssa kamppailla.

Melko paljon, esim. ostoksissa, apteekki- ja pankkiasioissa, sekä aina tarvittaessa.

Yksi isovanhemmistani kuoli sairauteen ja oli loppuaikana myös kotona välillä sairaalasta. Hänen lapsensa, eli toinen vanhemmistani, hoiti ja auttoi myös sellaisissa asioissa, jotka olisivat kuuluneet hoitajalle. Eli hoiti hyvin paljon. Tämä oli jo 90-luvulla. 

Yksi isovanhemmistani on vielä elossa, ja hän pärjää enimmäkseen omillaan, mutta vanhempani (ja muut lähellä asuvat omaiset) auttavat häntä vähintään viikoittain sekä aina tarvittaessa.

Nyt kun rupean ajattelemaan, niin vanhempani ovat olleet tosi avuliaita aikoinaan, esim. ovat säännöllisesti kuljettaneet lääkärikäynneille myös muita iäkkäitä sukulaisia, joilla ei ole ollut omaa perhettä (lähellä).

Ei yhtään. Kumpikin kuoli ennen omaa äitiään.

Aika vähällä edellinen sukupolvi on päässyt. Isovanhemmat hoisi lapset, mutta heitä ei tarvinnut vanhoina hoitaa.

Eivät hoitaneet. Ei olisi ollut mahdollistakaan kun matkaa oli 160 km.

Meillä on yhteiskunnassa systeemi, että on oltava työmarkkinan käytettävissä, joten vastaavasti lapset, vanhukset, vammaiset ja sairaat hoitaa yhteiskunta.

Yhtälö mättää siinä kohtaa, että yrittäjät ja pääomasijoittajat eivät halua maksaa veroja vastineeksi koulutetusta työvoimasta.

Meidän suvussa ei kukaan hoisi ketään, jokainen hoisii itse itsensä.

Kaikki isovanhempani asuivat omissa taloissaan ihan viime hetkiin saakka, yksi oli kuollut jo ennen syntymääni.

Äidin vanhemmat kuolivat nuorehkoina saappaat jalassa, isänäiti kuoli kun isä oli lapsi. Isän isä otti jossain vaiheessa uuden kumppanin ja muutti pois sieltä isäni lapsuuspaikkakunnalta. Samoin isä ja koko muu sisarusparvi asui hajallaan ympäri Suomea. Pappa dementoitui vähitellen ja asui viimeiset vuodet sellaisessa palvelutalossa sen uuden kumppaninsa kanssa, siis sellaisessa rivariasunnossa johon sai vissiin ostaa jotain palveluita. Uusi avovaimo joutui lopussa paljon hoitamaan. Käsittääkseni kukaan lapsista ei hoitanut ollenkaan eikä esim. järjestellyt palvelutaloon muuttamista tms. Meidän perhe kävi hyvin harvakseltaan kylässä papalla, ehkä 1-2 kertaa vuodessa. Etäisyyskin oli kyllä siis tosi pitkä.  Oletan että pappa oli järjestänyt lapsilleen ankean, ehkä lasisen lapsuuden, ja välinpitämättömyys liittyi tähän. Hautajaisissa sedän vaimo tiuskaisi että se papan avokki yrittää nyt perintöäkin saada. Olin itse tuolloin 16 eikä ollut kokemusta muunkaanlaisesta, niin en silloin niin äimistellyt sisarusparven kylmyyttä. 

Isäkin järjesti vuorollaan meille lapsille lasisen, ankean lapsuuden. En meinaa pistää tikkua ristiin hänen eteensä eikä varmaan sellaista odotakaan. Äiti ehti jo kuolla kun olin lapsi, hänet olisin ottanut mielelläni meille asumaan jos olisi ollut tarvis. 

Vierailija kirjoitti:

Meidän suvussa ei kukaan hoisi ketään, jokainen hoisii itse itsensä.

Missähän maaseessa ihmiset hoisii toisiaan xD

Vauvalla oppii sellaisia kirjoitusvirheitä mitä en ennen tiennytkään :D

Toinen isoisistäni kuoli ennen syntymääni ja toinen kun oli varmaan parivuotias. Toista mummoa eivät hoitaneet, en tiedä tarvitsiko edes pahemmin hoitoa, yksi tädeistäni asui hänen naapurissaan toisella puolen maata. Toisen äiti oli meillä hoidossa jonkin aikaa minun lähdettyäni opiskelemaan. Oli hankala muistisairas tapaus, jalat toimi hyvin, mutta pää ei. Milloin oli kukakin hänen perässään, kun paineli menemään, oli juttujen perusteella menossa nuoruuden kotiinsa. Tuohon aikaan ei edes ollut muistisairaiden hoitopaikkoja, häntä palloteltiin edestakaisin vanhainkodin ja mielisairaalan välillä, kummankaan mukaan ei ollut oikeassa paikassa heillä ollessaan.

Isänäiti ja äidinisä kuolivat nuorina.

Isä ei juuri hoitanut isäänsä, vaan asia jäi siskoille, häpeä sanoa. Laimea puolustus, että asuimme kyllä usean sadan kilometrin päässä, siskot kotipitäjässään yhä.

Äiti kävi oman äitinsä luona pari kertaa vuodessa pitemmän pätkän kerrallaan (asuimme vielä kauempana mummosta). Lopussa äiti oli viimeiset viikot mummon luona, kun syöpä oli viimeisessä vaiheessa.

Äidin isä kuoli kun äiti oli 6v. Äidin äiti asui viimeiset vuotensa vanhempieni luona. Mummo kuoli 96 v iässä. Vielä kuukausi ennen kuolemaansa liikkui itse, söi äitini tekemän ruuan itse jne eli ei tarvinnut mitään isoa hoitoa vaan kutoi ja touhusi muiden mukana. Sitten tuli äkillinen voimakas tulehdus ja joutui sairaalaan ja kuoli siellä kuukauden kuluttua.

Isän vanhemmat elivät vanhempieni luona loppuun asti. Samassa taloudessa asui vielä isän sisko joka hoiti pääasiassa vanhukset esim piikitti insuliinin isänäitiin. Kumpikin kuoli äkillisesti kotiin. Äidin äiti eli tässä vaiheessa vielä yksin omaa talouttaan ja muutti vasta myöhemmin vanhemmilleni kun alettiin epäilemään yksin pärjäämistä.

Isänisä kuoli syöpään ennen kuin täytti 60, häntä hoiti vain sairaala viimeisinä hetkinään. Isänäiti pärjäsi yksin yli 20 vuotta, lapset kävi pari kertaa vuodessa tekemässä raskaampia töitä: remontoi taloa, niitti maatalon jättinurmikkoa ja leikkasi aitaa jne tai hommasi jonkun muun tekemään. Oli yhteydessä säännöllisesti ja auttoi puhelimessa muissakin asioissa kuten vaikka pankin kanssa tai hommasi jonkun auraamaan pihan... kunnes mummi heikentyi niin paljon että joutui vanhainkotiin. Hän olisi päässyt ainakin tyttärensä luo asumaan halutessaan mutta ei pystynyt jättämään kotiseutuaan. Vanhainkodissa hän asuikin sitten lähes 10 vuotta, ei unohdettuna, mutta viimeiset vuodet olivat surullisia.

Äitini vanhemmat asuivat lähellä ja heitä äitini, isäni ja äitini sisko auttoivat pitkään ja paljon: kävivät kaupassa säännöllisesti, käyttivät asioilla, hoitivat puutarhaa, auttoivat ihan arkisissa askareissa aina kun vain suinkin pystyivät.

En tiedä kykenenkö aikanaan olemaan yhtä hyvä vanhemmilleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän suvussa ei kukaan hoisi ketään, jokainen hoisii itse itsensä.

Missähän maaseessa ihmiset hoisii toisiaan xD

Vauvalla oppii sellaisia kirjoitusvirheitä mitä en ennen tiennytkään :D

Et ole murteista koskaan kuullut?

Vierailija kirjoitti:

Hoisia?

Snobi?

Isän isä kuoli, kun isä jotain 10 vee. Isän äiti asui meillä kotona kuolemaansa saakka.  Ei ollut varsinaisesti hoidettava vaan tomera ja kunnioitustaherättävä vanha ihminen. Uskossa, ei kuitenkaan kiihkomielinen. Mummoa teitittelivät kaikki, jopa omat lapsensa eli isäni myös.

Äidin vanhemmat asuivat keskenään, pappa kuoli ensin ja mummo ehti olla sairaalanvuodeosastolla jokusen viikon viimeisinä aikoinaan. 

Eivät lainkaan, koska noudattivat isovanhempieni toiveita. Isovanhempani hoitivat itse omat vanhempansa ja puhuivat meille lapsenlapsillekin usein siitä, että kun eivät enää itsenäisesti pärjää, ei ole vanhempiemme saati meidän tehtävä hoitaa.

Vanhuspalveluille tämä tuntui olevan suuri ongelma ja koittivat saada isovanhempia turvautumaan meihin, mikä aiheutti sen, että isovanhempani olivat ajoittain hyvin hankalia asiakkaita, kun ymmärsivät fyysisestä heikkoudestaan huolimatta, että heidän tahtoaan ei kuunnella.