Lue keskustelun säännöt.
Olen saanut kaiken, mutta pilaan elämäni
15.06.2015 |
Aika vahva otsikko, mutta siltä se tuntuu. Minulla on tänään syntymäpäivä, rakkaat ihmiset ovat läsnä elämässäni, minulla on paljon kavereita ja ystäviä, olen rakastettu, opiskelen yliopistossa hyvin työllistävää alaa joka sopii minulle, seurustelen onnellisesti, minulla on oma kaunis pieni koti, on varaa tehdä asioita ja muutenkin minulla olisi kaikki avaimet onnelliseen elämään.
.
Minua kuitenkin masentaa, en suorita tarpeeksi opintopisteitä, en viimeistele kursseja, olen usein alakuloinen ja tarvitsisin tähän tukea, mutten kehtaa kertoa ongelmistani kenellekään. Lähinnä saamattomuuteni heijastuu vahvimmin opiskeluun, mutta osin myös kaverisuhteiden ylläpitämiseen ja kodinhoitoon. En jaksaisi siivota tai tiskata, mutta onneksi vahva sosiaalinen tarve siihen on kumppanini jatkuvan yökyläilyn vuoksi. Rakastan tyttöystävääni ja hän rakastaa, tukee ja hyväksyy minut täysin. Hän on todella onnellinen kanssani ja minä myös hänen, mutta ahdistaa oma opiskelutahdon ja -voiman puute.
.
Olen hyvästä ja menestyvästä perheestä, jossa minua rakastetaan ja minusta sanotaan, kuinka hyvä ihminen minä olen. Äitini sanoi vähän aikaa sitten suuren vierasmäärän kuullen, kuinka olen hyvä kaikessa mitä ikinä teenkin ylpeänä ja onnellisena. Olenkin lahjakas tai ainakin pystyvä moneen asiaan ja kykenisin varmasti myös opintojeni suorittamiseen, mutta minua ahdistaa jatkuvat pakkoläsnäolot, ryhmätyöt ym.
.
Tuntuu kiittämättömältä, että kusen elämäni, vaikka olen monella tapaa syntynyt melkein kultalusikka suuhun. Moni haluaisi opiskella alaani, monella ei ole rakkautta, monen elämän rakentaminen on ollut kovaa työtä, kyyneliä ja murhetta, mutta silti he kaikesta huolimatta ovat voittaneet itsensä ja menestyvät.
.
Välillä tekisi mieli vain kadota pois, pakoilla vastuuta ja aloittaa opiskelut alusta, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä. Ahdistaa kantaa tätä kaikkea sisälläni, mutta en halua ihmisten pettyvän minuun, suuttuvan minulle, en halua aiheuttaa vaikeuksia. Oikeastaan kaikki suorittamani kurssit ovat olleet sellaisia, johon on sisältynyt pakollinen ryhmätyö, sillä en halua muiden joutuvan pulaan takiani. Tai ainakin olen tehnyt suuren ja valtaosin kurssin arvosanan määräävän ryhmätyön, ja sitten jättänyt itsenäisen osuuden tekemättä.
.
Tuntuu, etten osaa mitään, en osaa lukea kirjoja, en vastata tenttikysymyksiin, vaikka varmasti osaisin edes sen verran, että pääsisin kursseista läpi. Masennuin viime vuonna edellisen suhteeni tuoman paskan vuoksi, mutten kertonut asiasta kellekään, vaan YTHS:n psykiatrisen sairaanhoitajan avulla rämmin kuiville tai ainakin niin luulin. En usko minun olevan masentunut muusta kuin vain omasta saamattomuudestani, mukavuudenhalustani ja laiskuudestani. Vituttaa, mutta millä saan itseni takaisin oikeille urille? Tekemään työni? Panostamaan itseeni ja tulevaisuuteeni? Tuntuu, että nyt vain valehtelen kaikille ja pidän kulisseja yllä, jotka kaatuvat ennemmin tai myöhemmin.
.
Kiitos ja anteeksi avautumisesta.
Kommentit (23)
En ennätä lukea kaikkia saamiasi vastauksia. Mielestäni osaat hyvin analysoida itseäsi. Näin ulkopuolisen silmin sinulle tekisi hyvää puhua ääneen tunteistasi ja jakaa niitä muiden kanssa. Et ole yksin! Etkä ainoa, joka kokee noin. Ääneen puhuminen ystäville ja muille läheisille helpottaa ihan oikeasti oloasi. Näytä ihmeessä tyttöystävällesi, mitä olet kirjoittanut! Voisit saada apua kognitivisesta, ratkaisukeskeisestä valmennuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää ohjatko näitä terapiaan. Tukkii oikeasti jonot jos jokaista hiton ihmissuhdeongelmaa ja eksistentiaalista ahdistusta ruvetaan miettimään siellä. Henkilöllä ei ole edes masennusta. Normaali elämään liittyvä ahdistus ja epävarmuus.
Tuollainen oman lapsen yliylistäminen (kuten äitisi tekee) on kyllä ahdistavaa ja viitoittaa sua kulkemaan heidän ohjaamalla tiellä.
Luulen että pahaolosi johtuu siitä että vanhempasi eivät päästä sinusta irti etkä pääse kasvamaan omaksi itseksesi.
Kapinaa kehiin!
Olet selvinnyt tähän asti kokematta epäonnistumisia. Ihan normaali ilmiö keskimääräistä pärjäävämpien keskuudessa, tietyt pettymyksistä selviytymiseen vaadittavat taidot puuttuvat, ja lisäksi oma itse ja oma tekeminen otetaan liian vakavasti. Helpon elämän mukanaan tuoma riesa, joka johtaa alisuoriutumiseen. Et todellakaan ole yksin.
Terv, yksi samanlainen, ikuinen opiskelija, paskaduunissa.
Mene takasin sinne YTHS sairaanhoitajalle. Pyydä terapiaa.
Vika ei ole sinun. Olet masentuneen kuuloinen. Tarvitset apua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuistuminen on sitä, että sinun on tehtävä sellaisia ratkaisuja elämässäsi, joihin itse olet tyytyväinen vaikka muut eivät olisikaan. Lopeta muiden miellyttäminen, mieti mitä haluat oikeasti tehdä ja tee se.
[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 20:01"]
Aikuistuminen on sitä, että sinun on tehtävä sellaisia ratkaisuja elämässäsi, joihin itse olet tyytyväinen vaikka muut eivät olisikaan. Lopeta muiden miellyttäminen, mieti mitä haluat oikeasti tehdä ja tee se.
[/quote]
En ole ap mutta tutulle kuulostaa. Eihän sellaisia ratkaisuja olekaan, joihin itse voi jotenkin olla tyytyväinen. Kyllä mä ainakin heti tekisin sellaisia, jos niitä olisi, sanoi kuka mitä tahansa. Mutta siinähän se just onkin, että kaikissa asioissa, joihin kosken on pian jotain mikä hankaa ja vaivaa ja olen lähtöpisteessä, ellen sen alapuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että olet harpannut opiskeluissasi liian suuriin saappaisiin. Voisitko harkita jotakin muita opintoja? Toki sairaanhoitajan kautta, jotta jaksat sitten aloittaa niissä kun pääset tästä nykyisten opiskelujen aiheuttamasta uupumuksesta eroon.
Minusta kuulostat sellaiselta herkältä ja tunnolliselta nuorelta, joka on tähän asti elämässään pärjännyt sillä selviytymiskeinolla, että välttelet virheitä ja ristiriitoja. Yleensä siellä takana on niin kova halu olla hyvä ja tehdä asiast oikein, että se aiheuttaa ahdistusta ja häpeää. Ja häpeän vuoksi ei haeta apua, kun taustalla on ajatus siitä, että pitäisi pärjätä yksin.
Kukaan ei pärjää täällä yksin, ja jos nyt opettelet hakemaan apua ja ratkaisemaan ongelmasi yhdessä muiden kanssa, opit samalla jotain, joka on vähintään yhtä tärkeää kuin kaikki se teoria, mitä opinnoissasi opit. Koska ongelmasi on yleinen, on sinua ja sinunkaltaisiasi varten olemassa ihmisiä ihan sitä varten, että teistä saadaan koppi ennen kuin tämä ongelma alkaa sabotoida elämääsi, eli et esimerkiksi saa opintotukea tai näyttää siltä että et valmistu. Voit aloittaa varaamalla ajan opintojen ohjaukseen sekä tosiaan ihan lääkärillekin. On olemassa paljon keinoja, joilla ongelmiesi takana olevian asioita voidaan selvittää. Todennäköisesti ne keinot on paljon helpompia ja tehokkaampia kuin uskotkaan.
Sussa ei ole mitään vikaa. Itse asiassa, olet sellaisessa kehitysvaiheessa elämässäsi, jossa lähes kaikki kaverinikin ovat joskus olleet. Monilla jää opinnot kesken, ja hyvin usein siksi että niitä suorituksia ei kerry eikä lopulta mistään saa oikein otetta. Ei kaikkien gradut ja opinnot ole jääneet suinkaa roikkumaan siksi että heidät on puoliväkisin revitty työelämään. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Masennuin viime vuonna edellisen suhteeni tuoman paskan vuoksi, mutten kertonut asiasta kellekään,"
Hei ap, sanoit, että sulla on rakkautta (että monella ei ole). Miksi tämä sitten edelleen vaivaa? Oletko oikeasti yli siitä? Meinaan olen kokenut samanlaista tuossakin asiassa, ja se lienee olikin laukaiseva syy ongelmilleni, jotka olivat olemassa, mutta piilossa.
4
Jos sulla ei ole masennusta, niin motivaatiossasi voi olla ongelma. Tai sitten jokin asia sun elämässäsi syö sinulta paljon energiaa. Motivaation puute voi johtua esim. siitä, että et tee sitä, mitä pohjimmiltasi itse haluaisit. Ponnettomuus voi johtua joistakin ihmisistä elämässäsi, elämäntavoista... Masennus onkin sitten mutkikkaampi juttu. Jos et löydä vastauksia itse, niin olisi parasta mennä juttelemaan jollekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 20:04"]
[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 20:01"]
Aikuistuminen on sitä, että sinun on tehtävä sellaisia ratkaisuja elämässäsi, joihin itse olet tyytyväinen vaikka muut eivät olisikaan. Lopeta muiden miellyttäminen, mieti mitä haluat oikeasti tehdä ja tee se.
[/quote]
En ole ap mutta tutulle kuulostaa. Eihän sellaisia ratkaisuja olekaan, joihin itse voi jotenkin olla tyytyväinen. Kyllä mä ainakin heti tekisin sellaisia, jos niitä olisi, sanoi kuka mitä tahansa. Mutta siinähän se just onkin, että kaikissa asioissa, joihin kosken on pian jotain mikä hankaa ja vaivaa ja olen lähtöpisteessä, ellen sen alapuolella.
[/quote]
Tarkoitin sitä, että kannattaa miettiä mm. olenko oikealla alalla, haluanko seurustella juuri tämän ihmisen kanssa, haluanko tulevaisuudessa sitä mihin tämä tie on johtamassa.
Outoa, että et itse ole tyytyväinen omiin ratkaisuihisi. Minä olen. Olen muista piittaamatta mm. päättönyt jäädä lapsettomaksi, vaihtanut alaa ja jättänyt miehen, jota muut pitivät ihannemiehenä.
Erittäin monet tekevät elämässään sitä, mitä muut heiltä odottavat. Esim. jos suvussa on tapana että miehet ovat lääkäreitä niin useat ovat.
Ap, rohkeutta! Ja hyvää syntymäpäivää! :)
Täällä kans yliopisto-opiskelija, joka ei saa aikasiks :/ Aikasemmin oon ollut ihan tunnollinen. Mikähän auttaisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 20:14"]
[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 20:04"]
[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 20:01"]
Aikuistuminen on sitä, että sinun on tehtävä sellaisia ratkaisuja elämässäsi, joihin itse olet tyytyväinen vaikka muut eivät olisikaan. Lopeta muiden miellyttäminen, mieti mitä haluat oikeasti tehdä ja tee se.
[/quote]
En ole ap mutta tutulle kuulostaa. Eihän sellaisia ratkaisuja olekaan, joihin itse voi jotenkin olla tyytyväinen. Kyllä mä ainakin heti tekisin sellaisia, jos niitä olisi, sanoi kuka mitä tahansa. Mutta siinähän se just onkin, että kaikissa asioissa, joihin kosken on pian jotain mikä hankaa ja vaivaa ja olen lähtöpisteessä, ellen sen alapuolella.
[/quote]
Tarkoitin sitä, että kannattaa miettiä mm. olenko oikealla alalla, haluanko seurustella juuri tämän ihmisen kanssa, haluanko tulevaisuudessa sitä mihin tämä tie on johtamassa.
Outoa, että et itse ole tyytyväinen omiin ratkaisuihisi. Minä olen. Olen muista piittaamatta mm. päättönyt jäädä lapsettomaksi, vaihtanut alaa ja jättänyt miehen, jota muut pitivät ihannemiehenä.
Erittäin monet tekevät elämässään sitä, mitä muut heiltä odottavat. Esim. jos suvussa on tapana että miehet ovat lääkäreitä niin useat ovat.
Ap, rohkeutta! Ja hyvää syntymäpäivää! :)
[/quote]
No en ole. Mulla on lapsia ja sekin on huono ratkaisu, en jaksa vastata heidän tarpeisiinsa (mies hoitaa, mutta mua hävettää olla näin vajaa äiti). Mutta niin olisi myös olla lapseton, koska se ei johdu minulla siitä, ettenkö haluaisi aukaista kotiani ja sydäntäni omille lapsille, mutta minusta ei ole siihen ja se, ettei minusta ole siihen, huutaisi kaikille ääneen, jos mulla EI olisi lapsia. Eli teen niin tai näin, voin aina huonosti.
10 jatkaa vielä, että tuo otsikko on kuin sanatarkasti otettu omasta ajattelustani :D huono omatunto saamattomuudesta.
Älä suorita elämääsi. Vähempikin riittää. Älä tee asioita toisia varten vaan itseäsi varten. Lähde alusta asti miettimään miksi teet jotain asiaa? Saadaksesi hyväksyntää? Ollaksesi onnellinen? Saadaksesi ruokaa ja katon pään päälle? Mitä sanoisit ystävällesi joka olisi samassa tilanteessa, etkö olisi sitä mieltä että hän voisi hellittää ja tehdä välillä vaikka vähän vähemmän? Jätä joitakin kursseja ensi vuoteen ja koeta välissä tehdä jotain luovaa, matkustaa, antaa ajatusten tuulettua. Saat kyllä hoidettua opintosi, sinulla ei ole kiire. Älä puolustele itseäsi vaan tee kuten tuntuu hyvältä. Ja käy juttelemassa vielä sielä yths:llä!
Kiitos vastauksista. Uskon tämän olevan osin aikuistumisprosessia, osin sellaista vahvistumista ja parantumista entisestä suhteesta ja miellyttämisen halua. Eksäni oli perfektionismiin taipuvainen, mutta minusta myös hyvin riippuvainen. En saanut kuitenkaan häneltä henkisiä voimavaroja minulle takaisin ja hänen masennuksensa oireili paljon ja siitä syntyneet teot saivat myös minut todella alas. Jätin eksäni, kun lopulta olin kammennut itseni ylös yksin ja YTHS:n kautta saamani avun kanssa. Syksyllä oloni olikin kuin uudestisyntynyt, olin täynnä energiaa ja valmiutta. Toisaalta eksän kanssa ero oli todella myrskyinen ja vei entisestään voimia katkaista se (oma ja hänen) napanuora. En ikimaailmassa halua häntä takaisin, mutta hän teki ja sanoi paljon sellaisia asioita, jotka kummittelevat mielessä, vaikka olenkin päässyt lähtöpisteestä jo pitkälle.
.
Olen myös hyvin sensitiivinen, intuitiivinen ja herkkä ihminen. Minulla on paljon sosiaalisia vahvuuksia ja tämän takia minut on enemmän tai vähemmän koettu vahvaksi, osaavaksi, menestyväksi ja omillaan pärjääväksi ja jos nuorena kerroin kokemistani ongelmista tai huolista, niitä vähäteltiin tai mitätöitiin sanomalla, että eihän sulla nyt ongelmia ole (esim. jos kerroin jännittäväni jotain, niin todettiin vain, että eihän sua voi jännittää kun oot tollanen iloinen, rohkea ja "tollanen").
.
Varmasti pitäisi setviä opintojutut. Ja sen myös teen. Jotenkin vain hävettää ja pelkään epäonnistumista. Sitä, että jos oikeasti yrittäisin, niin epäonnistuisin. Nythän voin vain manailla typeryyttäni, laiskuuttani ym., mutta välttää "aitoa" epäonnistumista.
.
Vaikka kusen omat hommani, olen erinomainen muiden auttamisessa ja tukemisessa ja se liittyykin alaani. Jotenkin vain näyttää siltä, ettei suutarilla itsellään ole kenkiä.
.
Vastaan myöhemmin paremmin, ehkä huomisen puolella vasta, kun saan taas olla yksin. Kertokaa kuitenkin mielipiteitä, kokemuksia ja kommentoikaa yleisesti. Saa myös haukkua, sen olen varmasti myös ansainnut. Suuri kiitos teille jo keskusteluun osallistuneille, olen saanut jo tästä paljon apua ja paremman mielen. :)
.
Ap
Ja kymppi, tsemppiä myös sinulle! Kyllä me selvitään tästä, eikö? Tehdään askel askeleelta parempia päätöksiä ja erityisesti tekoja! Sympatiat sinullekin sinne! :)
.
Ap
Kiitos tsempistä ap :) pienillä teoilla eteenpäin olisi varmaan ihan toimiva strategia tähän. Isot sympatiat myös sinne sulle! Tosi moni asia kuulostaa niin tutulta sun kirjotuksessa. Turhauttavaa kun asiat vaan feilaa , vaikka tietää että pystyisi parempaan. Jep, muakin kiinnostaa muiden ongelmat mutten itse auta itseäni. Mutta ihanaa että on muitakin samanlaisia. Just tänään koitin siivota tätä kämppääni J. Karjalainen- Et ole yksin biisin voimalla :D siivous tuottaa tuskaa ja oon huomannut saman, että toisen kanssa asuessa olen siisti,koska on "pakko" mutta yksin asuessa taas..
Nyt vasta pystyn hetken aikaa keskittymään taas tähän. Olen elämääni kyllä muuten tyytyväinen ja opiskeluala on sellainen, josta haaveilin nuoresta pitäen ja olen saanut paljon palautetta siitä, kuinka luonteeni ja persoonani tähän sopivat näin ns. tekevänä ihmisenä ja olen saanut esimakua alastani. Tämän esimaun kääntöpuolena on osin myös turhautuminen pitkään opiskelurupeamaan, kun haluaisin opintopolun olevan lyhyempi. En siis opiskele mitään rakettitiedettä, mutta ymmärrän hyvin myös tutkintovaatimukset näistä edellä mainituista asenteista huolimatta. Ei tähän työhön oikeasti pysty ummikkona tai ainakaan sen suorittamiseen kunniakkaasti ja vastuullisesti.
.
Toisaalta perheeni puolelta on tullut todella vahva paine jatko-opintoihin ja äitini kahden välivuoden jälkeen oli stressaantunut asiasta jo todella paljon. Itselläni ei olisi ollut niin kiire välttämättä, mutta äidin ja myös silloisen poikaystäväni asenne ajoi minua suorittamaan pääsykokeet hyvin. Olinkin todella onnellinen ja riemuissani, kun tulokset tulivat. Opiskelut eivät vain lähteneet rullaamaan, kun parisuhteen ongelmat olivat niin suuret, ettei energiaa ja aikaa riittänyt opintoihin. Tein myös silloin osa-aikatöitä samalla välillä aivan liikaa. Tuntui siltä, että tällaista opiskelijaelämän kuuluu olla ja opintolainaa ei saa ottaa jne. Koin tietyllä tapaa suurta tyydytystä siitä, että asiat näyttävät hyvältä ja olen kuin mallikuva nuoren aikuisen elämästä. Parisuhde kuitenkin huononi entisestään, en ehtinyt, jaksanut enkä pystynyt orientoitumaan kunnolla opintoihini ja lopulta kevättalvella oma pakka hajosi.
.
Itkin taukoamatta yli kuukauden. Eksä häpesi ongelmiamme ja ei halunnut minun kertovan kenellekään. Oma hajoamiseni tapahtui, kun eksä siis piti toista tyttöä yhtä aikaa ja valehteli tälle kaikenlaista ja piilotti asian minulta. Sekä minä että tämä toinen tyttö vajosimme todella, todella pohjalle tuon paskan takia ja eksä lohdutteli enemmän tätä toista tyttöä, kun tämä ripustautui tähän aktiivisemmin ja minä kärsin yksin, kunnes eksän yritykset kontrolloida minua katkaisi viimeisenkin kyvyn kannatella itseäni. Tämän takia siis hän ei halunnut tahrata omaa mainettaan ja pyrki pitämään minut hiljaisena. Olin todella tossu, koska silloin vielä välitin eksästä enkä halunnut hänelle vaikeuksia ja koin minun olevan velvollinen pysymään hänen kanssaan yhdessä ja selviytymään. Hänen vastustuksestaan huolimatta kerroin koko tarinan yhdelle ystävälleni ja puolinaisia kertomuksia parille muulle, en pystynyt olemaan täysin yksin asian kanssa.
.
Lopulta kuitenkin hakeuduin hoitoon, sain sairaslomaa ja pääsin tuen piiriin. Lääkkeitä en suostunut ottamaan, koska masennus ym. johtui tapahtuneista asioista eikä aivokemiastani. Kun aloin prosessoida itsenäistymistä, yksin pärjäämistä, eroa ja omasta hyvinvoinnista huolehtimista sai eksä syksyn puolella lopulta rukkaset. Tähän tosin tarvittiin myös hänen puoleltaan uusi ihastuminen toiseen, jotta uskalsin, pystyin ja koin eron oikeutetuksi huolimatta hänen riippuvuudesta minuun. Olin liian vahvasti äitihahmo hänelle monessa mielessä. Tähän liittyy muitakin kommentteja ym., mutta kuvio oli pääpiirteissään noin.
.
Toinen opiskeluvuosi tosiaan alkoi hyvin, mutta koin ulkopuolisuuden tunteita vuosikurssilaisten joukossa. Kanssaopiskelijat ovat tilaavieviä eivätkä ihan minun henkisiäni muutamaa lukuunottamatta. Sen takia pienryhmät ym. ahdistavatkin, kun ei vain haluaisi tuntea oloaan ulkopuoliseksi tai kun ei vaan osu samalle taajuudelle meininki. Ei heissä mitään vikaa ole, aito kiinnostus ja yhdessäolo vain puuttuu ja yhdessäopiskelu tuntuu ikävältä, väkinäiseltä ja tämän takia ahdistavalta. Randomilla valitut pienryhmät tai massakurssit, jossa sekoitetaan eri tiedekuntien opiskelijat taas sujuvat hyvin ja nautin niistä.
.
Koen alani oikeasti kiinnostavaksi, vaikka opintotavat eivät tunnu aina mukavilta. Toisaalta minua kiinnostaa myös monet muut tiedealat omani lisäksi. Vaikka olenkin sosiaalisesti osaava, niin olen myös vetäytyvä suurien persoonien ja äänekkäiden kohdalla ja heitä riittää laitoksella. Pidän henkilökohtaisessa elämässäni enemmän introverteistä tai ainakin sensitiivisistä ja tilaa antavista persoonista. Olen myös syvällinen, teoreettinen ja minun henkisessä kapasiteetissa näiden osalta ei pitäisi puuttua mitään sellaista, jota ilman en voisi suorittaa opintojani.
.
Oli taas pitkä virsi, kiitos jos jaksoit lukea. Aion joko tänään tai huomenna kertoa tyttöystävälleni ajatuksistani, ehkä lukea hänelle tänne kirjoittamani asiat. Hän tietää taustani ja tietää osin myös kertomani ainakin niiltä osin, mitä olen kehdannut hänelle kertoa. Kiitos vielä kaikille kommentoijille, olette oikeasti auttaneet minua jäsentelemään ajatuksiani ja kertomukset omista kokemuksistanne opettivat minua. Yritän saada itseni jaloilleni ja aion pyytää apua tähän. Joku sanoi hyvin, että välillä on vain pakko purra hammasta ja tehdä ikäviä asioita, jotta elämä etenisi. Kiitos jokaiselle vielä kerran!
.
Ap