Ehkä on pakko erota, ahdistaa.

En löydä mitään muita syitä enää avioliiton jatkamiseen kuin tottumus ja lapset. Olen suunnitellut eroa nyt kymmenisen vuotta, eli suunniteltu on perusteellisesti. Silti edelleen ahdistaa ajatus erosta. Ei se, etten pärjäisi yksin, vaan se, että jos en vain ole vieläkään tarpeeksi yrittänyt tehdä jotain ettei tarvitsisi erota. En kyllä tiedä, mitä se "jotain" olisi, kun on niin toivotonta pyrkiä tekemään mitään sellaisen puolison kanssa, jota ei kiinnosta mikään. Ei kiinnosta enää itseänikään. Ajatuskin miehen halaamisesta etoo. Oikeastaan etoo aina, kun näen jonkun parin jossain hellivän toisiaan. 

Miten voin aikanaan perustella lapsille sen, että erosin heidän isästään, kun perusteluina ei ole mitään alkoholismia tai väkivaltaa, vaan oikeastaan perustelut ovat vain minun tuntemuksiani? Minä itse heikkona ihmisenä kaipaisin läheisyyttä, luottamuksellista suhdetta puolisoon, seksiä, yhteistä iloa puolison kanssa, hellyyttä, keskustelua - kaikenlaista sellaista, mitä meillä ei ole ollut tällä vuosituhannella juuri lainkaan. Enemmän on ollut halveksuntaa, hylkäämistä ja torjumista. Tarpeeni eivät kuitenkaan ole välttämättömiä tarpeita, kyllä minä hengissä tästä elämästä selviäisin näinkin, mutta koville ottaa. Mutta ottaako tarpeeksi koville, että minulla oikeasti "olisi lupa" erota, se on se kysymys. Vaikeita juttuja.