Miksi olet hylännyt ystäväsi/kaverisi?

^

Erilaiset elämäntilanteet ajoivat meidät erilleen. Ei oikein löytynyt enää ymmärrystä toiselle. Yritettiin puhua myöhemmin, mutta ei siitäkään tullut mitään. Parempi näin.

Ihan näin rumasti sanoen kaveri löysi työkuvioistaan omat wt-kaverinsa, joiden kanssa alkoi viettää kaiken vapaa-aikansa. Heidän kanssaan kun vietin aikaa, oli se todella ahdistavaa ja luonnotonta. Niin täysin erityylisiä ihmisiä kuin minä. Kaveri soitteli aina ja pyysi mukaan illanviettoihin, kun on niin hyvä sakki kasassa. Olisin yksin autiolla saarella mieluummin. Voi sitä ahdistuksen määrää kun yritin keksiä tekosyitä miksen lähde mukaan.

noin vuosi sitten vain lopetin vastaamasta puhelimeen. Sääli että siitä päätöksestä jäi pienehkö huono omatunto, vaikka tein täysin oikean päätöksen. 

Lähdin pois facebookista. Siinä samalla jäi kaverit, kun eivät muulla tavalla halua yhteyttä pitää. Muutama hyvä ystävä jäi ja ne riittää.

Valehteli ja oli kaksinaamainen. Haukkui ihmisiä joiden kanssa kuitenkin vietti aikaa selkäni takana. Ei kiitos.

En "hylännyt" vaan otin etäisyyttä koska ennen olimme hyvät ystävät mutta aikuinen ihminen sai ihan käsittämättömiä kiukkukohtauksia, minusta riippumattomista syistä, joista sain sitten solvaamista ja haukkumista syyttä, ja oli mustasukkainen, kontrolloi elämääni, muut ystävät oli pahasta... Paljon hänessä ollut hyvääkin, mutta kun tarpeeksi pitkään saa kuulla kaikkea kamalaa ja kurjaa, repäisin itseni irti, ja syyn olen kertonut, mutta ei näe itsessään mitään väärää...

Pakko antaa olla vaikka koski minuakin.

En varsinaisesti ole hylännyt muuten kuin ajatuksissani mutta vältän tapaamisia kyllä niin hyvin kuin voin. Henkilö ei ole tehnyt minulle mitään pahaa mutta "olemme kasvaneet erillemme". Mitään yhteistä ei enää ole ja henkilö on melkoinen besserwisser ja ärhäkkä juttukaveri joten en oikein jaksa vähää aikaani kuluttaa hänen kanssaan. Hän on sinkku ja katkera siitä ja minä perheellinen. Hankala setti mutta elämä on liian lyhyt siihen että miellyttääkseni tätä kaveria (jonka olen tuntenut 30v) uhraisin vähän vapaa-aikani häneen.

Välttelen. Kasvoimme eri suuntiin, minä perustin perheen ja menin töihin. Hän löysi elämänsä rakkauden, huumeet.
Ikävöin (entistä) parasta ystävääni lähes joka päivä, harmi että hän valitsi tuon tien. Niistä piireistä on alkanut porukkaa kuolemaan, vain +30 olevia ihmisiä. Pelottaa milloin on hänen vuoronsa :(

[quote author="Vierailija" time="07.06.2015 klo 23:26"]

[quote author="Vierailija" time="07.06.2015 klo 23:23"]

Masentuneille ja mulle reppanille sanon baibai.

[/quote]

Toivotaan ettet koskaan masennu.

[/quote]

Toivon että masennut.

Erään siksi, että puhui vain itsestään. Liian lepposia ajantajuttomia tyyppejäkään en enää jaksa, kun itse joudun aikatauluttamaan omaa elämää niin paljon ja joidenkin kanssa on myös elämäntilanteet niin erilaiset, ettei löydy enää juuri yhteistä - ovat saaneet lapsia tai haluavat vielä bilettää joka viikonloppu.

Kaikki koulukaverit ja työkaverit on jääneet. En uskonut, että heitä oikeasti kiinnostaa mun kuulumiset, niin heitin pitämästä yhteyttä kun koulu jäi ja työpaikka vaihtui. Poistin heti valmistumispäivänä facekavereista kaikki koulukaverit, jotka olin hyväksynyt kouluaikana. Nykyisestä työpaikasta en oo edes hyväksynyt ketään enkä oo yhteyksissä muutenkaan työajan ulkopuolella.

Puhui aina seläntakana paskaa kaikista kavereistaan, olin varma että myös itsellä sama kohtalo.

Raukka on jumalattoman kateellinen kaikesta ettei ymmärtänyt mitä suustaa päästeli.

En edes tervehdi millään tavalla kun tämä mulkku vastaan tullee.

Minut hylkäsi kerran ystävä niin ettei yksinkertaisesti enää vain vastannut puheluihin tai muihin yhteydenottoihin. En koskaan saanut tietää syytä ja teko oli henkisesti pahimpia mitä minulle on tehty, olin alkuun huolesta sairas. Mutta onneksi sain vuosia tapahtuman jälkeen kuulla että hän oli katkaissut välit moniin muihinkin vanhoihin ystäviin, eli kyseessä oli hänen irtiottonsa eikä vika ollut minussa kuten olin nuo vuodet ajatellut.

Itse olen jättänyt taakseni yhden ystävän, johon en voinut luottaa. Hänellä on mielenterveysongelmia ja personallisuushäiriö, mutta en vain enää kestänyt sitä valehtelun määrää. Välitän hänestä kyllä edelleen ja toivon että hänellä olisi edes jotain ihmiskontakteja, en vain itse tahdo olla yksi heistä.

Olen hylännyt kateelliset ystävät, joiden mielestä en saa meikata, ostaa merkkivaatteita, olla sosiaalinen, harrastaa tai oikeastaan tehdä mitään. Minulla oli muutama tällainen kaveri ja ystävä joskus parikymppisenä. Meni hermot siihen jatkuvaan arvosteluun ja rajoittamiseen. Heillä itsellään oli kaikki oikeudet olla sellaisia kuin olivat. Paras oli, kun yksi parhaista ystävistäni antoi minulle kortin, jossa luki "Ole oma itsesi." Jopa äitini loukkaantui tuosta kortista todella paljon puolestani. Olin täysin oma itseni, joka ilmeisesti oli jotain muuta kuin tämä ystävä olisi halunnut minun olevan. Lopulta hän paljastuikin vahingossa, että mun olisi pitänyt olla ainoastaan hänen varjonsa. 

Aikuisiällä olen hylännyt pari ystävää. Toinen alkoi käyttäytyä tosi ylimielisesti mua kohtaan muun kaveriporukan aikana. Sain osakseni tuhahtelua ja tiuski taa aivan normaaliasioissa. Muille hän ei käyttäytynyt noin. Käytös alkoi, kun sain hyvän työpaikan. Toinen ystävä eri piireistä sai mulle baarissa kännissä kunnon kohtauksen. Haukkui kusipääksi jne. Oli kai padonnut pitkään noita mietteitään. Oli vielä ihmeissään, kun totesin, että tämä kaveruus oli kai sitten tässä. En kuulemma osannut ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä. En kyllä ymmärrä mitä rakentavaa siinä on, että olen kusipää, koska mulla on mies ja hänellä ei. 

On jäljellä onneksi enemmän ystäviä ja kavereita kuin mitä olen välejä poikkaissut. Ja nämäkin ex-ystävät ovat yrittäneet elvyttää suhdettamme jälkikäteen. Olen aika pitkämielinen ystävieni huonojen päivien suhteen, mutta toistuvaa vittuilua en ala määrättä kuuntelemaan.

Takertuvuuden vuoksi kaksikin kaveria. Olin itsekin aikoinani todella rikki ja imin iteeni hauraita ja riippuvaisia yksilöitä kun en osannut sanoa ei. Lopulta oma mielenterveys oli vaarassa tai oikeastaan ihan tipalla, oli pakko hylätä. Tosin olemme sopineet myöhemmin välimme ja näemme silloin tällöin, vaihdamme kuulumisia harvakseltaan. Nyt jaksan taas.

Kaksnaamaset valehtelevat emakot ulos!

En jaksanut olla aina itse aktiivinen, ja ottaa yhteyttä, ja sopia tapaamisia. Näillä tapaamisilla ystävä ei myöskään kysynyt minun kuulumisiasi vaan kertoi vain omia, samoja+tylsiä juttujaan. Tapaamisten jälkeen oloni oli ihan rasittunut. En tiedä, mikä käsitys ex-ystävälläni on vasta vuoroisesta ystävyydestä, muttei se ainakaan samanlainen omani kanssa ole. Nyt hän joskus ottaa yhteyttä, ja sanoo, että olisi kiva nähdä. Sanon, että samoin, nähdään vain. Samalla tiedän, ettei me nähdä, kun en järjestä tapaamista.

Koska olen kasvanut erilleen heidän kanssaan.

Yritin tukea masentunutta vuosia mutta hhäm ei halunnut terapiaa,ei lääkitystä. Vatvoi ja veivasi samoja pettymyksiä vuodesta toiseen neljän seinän sisällä. Ei halunnut lähteä minnekän,ei harrastaa mitään. Hän halusi istua kotona ja että ihmiset käyvät istumassa hänen seuraneitinään ja kuuntelemassa tauottonta monologia. Tätä monta vuotta! Minun mielestäni myös masentuneella on vastuu omasta olostaan: hakee apua pahaan oloonsa.

Hylännyt en varsinaisesti ole, en vain pidä enää yhteyttä liian raskaaseen ihmiseen. Hän vetää herneen nenään jos kukaan ei hänen pyytäessään (yleensä jollain vartin varoitusajalla...) lähde leffaan tai kahville tai jonnekkin. Hän pitää mykkäkoulua. Todella raskas myös tavatessa, ihme kaikkitietävä ja kärkäs keskustelija. Pitää itseään selkeästi muiden yläpuolella. Raskas, raskas... Ei jaksa.