Raskausaikana jätetty

Olen ollut naimisissa seitsemän vuotta ja koko ajan suurin toiveeni on ollut saada lapsi. Mieheni on toistuvasti ilmoittanut, ettei ole valmis isäksi, joten olen antanut hänelle aikaa ja odottanut kärsivällisesti.

Ostimme syksyllä omakotitalon, mikä oli ollut pitkäaikainen haaveemme. Muutettuamme uuteen kotiimme mieheni kertoi tahtovansa perustaa perheen ja kehotti minua jättämään ehkäisypillerit pois. Olin onneni kukkuloilla: vihdoinkin saisin tilaisuuden edes yrittää hankkiutua raskaaksi. Pelkäsin, etten ehkä koskaan saisi sitä tilaisuutta, sillä olen jo 31-vuotias enkä tiennyt, montako vuotta mieheni tahtoisi vielä elää "villiä nuoruuttaan". Mieheni on siis 33-vuotias.

Jätin pillerit pois tammikuussa emmekä aktiivisesti keskustelleet raskaaksi tulemisesta: ajattelin meidän kummankin ajattelevan, että tulee kun on tullakseen. Vielä helmikuussa mieheni sanoi, että meidän täytyy yrittää raskaaksi tulemista entistäkin ahkerammin, kun ei ollut heti tärpännyt.

Jo maaliskuussa testi näytti positiivista ja kerroin ilouutisen miehelleni. Hän oli ensin tyrmistynyt eikä uskonut tulosta: minun piti tehdä kaikkiaan kolme testiä, jotta hän uskoi minun olevan raskaana. Sitten hän innostui vauvan tulosta ja huolehti minun hyvinvoinnistani suurella tarmolla kuukauden päivät. Kuukauden jälkeen uutuudenviehätys karisi ja hän jatkoi elämäänsä entiseen malliin pistäen työt ja kaverinsa minun ja pikkuisen edelle.

Kun sitten saimme neuvolasta täytettäväksemme kyselyn koskien parisuhdettamme, otin kyselyn innoittamana asian esiin ja ilmaisin miehelleni, että tahtoisin hänen olevan enemmän läsnä kotona ja osoittavan minulle enemmän hellyyttä ja huomiota. Pyysin, että voisimme keskustella avioliitostamme kunnolla ja kehittää parisuhdettamme niin, että vauva syntyisi oikein onnelliseen perheeseen. Näin vaikeita en olisi saanut pyytää, sillä tämän toiveeni kuultuaan mieheni ilmoitti tahtovansa avioeron.

Muutaman viikon nukuimme eri makuuhuoneissa ja talo täyttyi puhumattomuudesta kunnes kolmisen viikkoa sitten allekirjoitimme eropaperit ja mieheni muutti pois. Mieheni ei ole antanut muuta syytä avioerolle kuin, että koko seitsemän yhteistä vuottamme on ollut kuulemma yhtä helvettiä ja että hän ei jaksa yrittää avioliittoamme kehittää, kun se ei kuulemma siitä miksikään muutu. Minusta aviolittoomme ei suinkaan ollut täydellinen, mutta hyvä silti, joten kaikki tämä tuli täysin puskista.

Mieheni ei voi kuulemma olla varma edes siitä, kuka on lapsen isä, koska olin juonitellut itseni raskaaksi. Hän sanoo, että jätin pillerit pois muka häneltä salaa, mitä en todellakaan tehnyt. Seitsemän vuoden aikana en ole antanut hänelle ainoatakaan syytä epäillä rehellisyyttäni ja uskollisuuttani, joten hänen sanansa haavoittavat minua todella rajusti. Minusta kuulostaa siltä, ettei hän sittenkään ollut valmis isäksi ja etsii nyt tekosyitä, joiden varjolla saa raskauden lykättyä kokonaan minun "syykseni". Tästä huolimatta hän on kuitenkin ilmoittanut vaativansa yhteishuoltajuutta vaikkapa oikeusteitse, jos en sitä hänelle suosiolla myönnä. Kiusallaanko vai miksi, en tiedä.

Nyt minut on siis jätetty selviytymään raskaudestani yksin ja tunteet risteilevät vuoristorataa. Olen ahdistunut ja tunnen olevani tosi yksin. En ole kehdannut kertoa tilanteestani edes neuvolassa, vaikka tietysti pitäisi. Jostain syystä minua hävettää se, että olen tullut jätetyksi ja avioliittoni on epäonnistunut.

Tällä hetkellä vihaan miestäni niin paljon, että ajatuskin hänestä saa minut voimaan pahoin. Kuinka hän voi tehdä minulle näin? Jättää minut yksin selviytymään paitsi koko raskausajasta, myös synnytyksestä sekä koko sekavasta arjesta, jota pitäisi pyörittää odotusaikana ja vauvan tultua. Nyt joudun huolehtimaan yksin ison omakotitalon ylläpidosta, siivouksesta ja lämmityksestä, suuren pihan hoitamisesta ja talvella sitten vastasyntyneen kanssa lumitöistä jne. Talomme remontit niin sisällä kuin ulkonakin ovat kesken, ja niistä minun on nyt niin ikään selviydyttävä yksinäni. Kaiken tämän keskellä jäin myös työttömäksi vastikään, eikä minulla ole oikeastaan minkäänlaista luotettavaa tukiverkostoa ympärilläni.

Tällä hetkellä en pysty edes kuvittelemaan, kuinka voisin jakaa lapseni huoltajuuden tuollaisen ihmisen kanssa. Ajatuskin siitä, että hän tulisi kotiini katsomaan vastasyntynyttä puistattaa minua. Hänellä ei ole oikeutta olla lapsen elämässä, kun itsehän hän tahtoi lapsensa hylätä. Tiedän, että minun tulisi olla aikuinen ja päästä näistä vihantunteista yli, jotta lapsi saisi nauttia kummastakin vanhemmastaan, mutta en tiedä miten sen teen. Olen niin täynnä kaunaa ja katkeruutta, ettei mikään itku maailmassa poista tätä tuskaa. Onneksi lapsen laskettu aika on kuitenkin vasta marraskuun lopulla, joten minulla on vielä rutkasti aikaa työstää tätä, kun vaan tietäisin miten. Ehkä aika parantaa haavat, ehkä ei.

Onko meikäläisellä kohtalotovereita tai muutoin raskausaikaansa yksin viettäviä äitejä? Onko kenelläkään viisaita sanoja, miten tästä eteenpäin?