Oletteko koskaan sairastaneet masennusta?,

[quote author="Vierailija" time="06.06.2015 klo 18:14"]

Minulla ei ole diagnosoitu mitään, sillä en ole käynyt lääkärissä sitten lapsuuden, mutta itse olen päätynyt siihe lopputulokseen, että jonkinlaista masennusta/ahdistusta/paniikkihäiriötä on. Välillä alkaa ihmisten joukossa ahdistamaan, varsinkin jos huomaa jonkun katsovan toimiasi. Muutaman kerran pitänyt rynnätä kovaa vauhtia kahvilasta tai kaupasta ulos ja ostokset jää koriin/pöydälle, kun alkaa ahdistamaan. Eristäytymistä sosiaalisista kontakteista (ei tietenkään työpaikalla), puhelin saattaa olla monta kuukautta niin että en katso tai lataa sitä. Välillä on kuolemanpelkoa, joka liittyy yleensä sydämen rytmihäiriötuntemuksiin. Monta kertaa mennyt yöt seinään nojaten lattialla istuen ja pulssia kädellä mitaten.

[/quote]

Voi että, menisit puhumaan lääkäriin tuosta. Voisit todellakin saada avun. Kärsit ihan turhaan. Sinulla on selkeät paniikkihäiriön oireet ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. 

Olen ollut lievästi masentunut aikalailla nuoruudesta asti. Jo lapsena kärsin unettomuudesta ja itsetuntoni on ollut surkea niin kauan kun muistan. Yksinäisyys parikymppisenä syvensi sosiaalisten tilanteiden pelkoani. Koulut jäivät kesken, mitään en saanut valmiiksi. Olin saamaton, olin nettikoukussa ja lihoin paljon, koska intoa ei riittänyt mihinkään. Yritin kuitenkin ponnistella eteenpäin, mutta tuntuu siltä, että yksinkertaisiinkin asioihin kului paljon enemmän aikaa kuin ennen. Sain tasaisin väliajoin henkisiä romahtamisia. Itkin ja makasin sängyssä. Saan näitä edelleen. Koskaan en ole uskaltanut mennä ammattilaiselle juttelemaan. Luulen tämän johtuvan lapsuudestani ja huonoista kasvatusmetodeista.

Kaksisuuntainen ja todella epävakaa äiti, joka teki itsemurhan ollessani 10-vuotias ja sitä ennenkin aiheutti paljon huolta. Koulukiusaaminen koko yläasteen ajan, isän hullu ex-naisystävä, seksuaalinen hyväksikäyttö. Diagnoosina keskivaikea masennus ja epävakaa persoonallisuus, vaikeaa on ollut seitsemän vuotta ja nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaa.

En ole.
Joskus kun on paska fiilis ym. Ei tarvitse kuin muutama yö nukkua paremmin ja kelailla asioita niin menee ohi, nytkin olen sairastellut mutta en pysty synkistelemään varsinkin kun menee jo parempaan päin.

Olen sairastanut ja sairastan edelleen. Kaikkein raskainta on tämän paskan salaaminen, mutta teen niin, koska en halua, että minut määritellään tämän kirotun taudin kautta. 

[quote author="Vierailija" time="06.06.2015 klo 18:21"]

Olen ollut lievästi masentunut aikalailla nuoruudesta asti. Jo lapsena kärsin unettomuudesta ja itsetuntoni on ollut surkea niin kauan kun muistan. Yksinäisyys parikymppisenä syvensi sosiaalisten tilanteiden pelkoani. Koulut jäivät kesken, mitään en saanut valmiiksi. Olin saamaton, olin nettikoukussa ja lihoin paljon, koska intoa ei riittänyt mihinkään. Yritin kuitenkin ponnistella eteenpäin, mutta tuntuu siltä, että yksinkertaisiinkin asioihin kului paljon enemmän aikaa kuin ennen. Sain tasaisin väliajoin henkisiä romahtamisia. Itkin ja makasin sängyssä. Saan näitä edelleen. Koskaan en ole uskaltanut mennä ammattilaiselle juttelemaan. Luulen tämän johtuvan lapsuudestani ja huonoista kasvatusmetodeista.

[/quote]

Sama, paitsi opiskelut olen saanut kahlattua kohta läpi (myöhässä tosin), sosiaalisia piirejä ei ole enkä oikein tiedä tulenko työllistymään. Muistan, että käänne pahempaan tuli 17-vuotiaana. Olen nyt 26-vuotias.

Kerran hain apua, mutta siinä yhteydenotossa sitten kesti psykologien suunnalta monta kk ja tällä aikaa oli taas "parempi" kausi menossa joten se jäi siihen. On monia, joilla on asiat huonommin ja kuormittaisin typerillä pikkuongelmillani asiantuntijoita :(

On, juuri tällä hetkellä. Syitä: esim. koulukiusaaminen, ikävä lapsuus ja nuoruus, kaksi raiskausta, alisuoriutuminen, rumuus ja masennuksen aiheuttama ylipaino lisää masentuneisuutta.

Olen vasta lukiolainen, haluaisin parantua ilman lääkkeitä. Olen käynyt n. 2 vuotta terapiassa, eikä valoa näy.

Koko ajan. En tiedä syitä. Maailma on minusta kamalan huonosti järjestetty paikka, mutta olen huomannut, että asiat, jotka ahdistavat minua paljon ja tuottavat henkistä pahoinvointia, eivät terveiden ihmisten mielestä ole kuin hieman ikäviä. Ne eivät pilaa heidän mielialaansa kuten ne pilaavat minun mielialani. 

Olen alkanut uskoa, että masennus on pitkälti kiinni kemiasta ja perimästä. Puolisoni on yltiöpositiivinen tyyppi, samoin äitini. Isä oli neuroottinen ja ahdistui sosiaalisissa tilanteissa, pelkäsi monenlaisia asioita ja keksi aina kauheimmat skenaariot.

[quote author="Vierailija" time="06.06.2015 klo 18:24"]En ole.
Joskus kun on paska fiilis ym. Ei tarvitse kuin muutama yö nukkua paremmin ja kelailla asioita niin menee ohi, nytkin olen sairastellut mutta en pysty synkistelemään varsinkin kun menee jo parempaan päin.
[/quote]
Vilpittömästi todella hienoa sinulle. Mutta siinä vaiheessa kun masennus kunnolla saa otteen sitä mennään eikä meinata. Siinä ei paljon masentuneen omaa mielipidettä kysytä. Tiesit kai että masennus voi iskeä vaikka kaikki puitteet olisi kohdillaankin? Ei vain surun tai traumaattisten tapahtumien seurauksena. Toivon että sinulla jatkuu elämä yhtä hyvin, etkä sairastu masennukseen.

Vaikea masennus diagnosoitu 15 vuotta sitten. Kokeiltu kaikki lääkeryhmät, osastohoidot, terapiat eikä mikään auta. Olen toivonut kuolemaa jo 10 vuoden ajan ja nykyisin olen täysin syrjäytynyt. Tässä välissä olen ollut töissä ja opiskellut mutta lopulta kaikki päätyy siihen etten enää pysty sängystä nousemaan vaikka kuinka tahtoisin (laihtumisen, unettomuuden, valtavan ahdistuksen yms takia).

Tämä toivottomuus on pahinta, kun ei vaan ole mitään syytä jaksaa huomiseen. Haluan vain kuolla mutta vanhempieni vuoksi yritän elää pidempään kuin he.

Mikään ei kiinnosta, mitään en jaksais tehdä, viiltelyä välillä, tuntuu että vaikka seinät kaatuis päälle niin en välittäis. Itken ahdistukseen, mutta en uskalla hakea apua. Aina olen menossa terapiaan, mutta sitten iskee ahdistus enkä menekkään. Haluan vaan olla yksin, sängyn pohjalla maaten. Olen täysin vieraantunut kavereista ja kouluun meno on helvetin vaikeaa. En halua apua, mutta en halua jatkaa näinkään.
N16

Olen ollut joskus masentunut. Olen vain melankolinen ihmistyyppi, ei siihen liity sen kummempaa. Takana ei ole mitään traumaattisia kokemuksia, minulla oli onnellinen lapsuus ja nuoruus.  Kun sain lapsen ja löysin toimivan parisuhteen, jäi viimeisetkin masentelut pois. N36

Kyllä. Koen loukkaavaksi sen että mulle sanotaan jatkuvasti miten se on itsestäsi kiinni laiskuri, mutta samaan aikaan ihaillaan kuinka vaikeaa joillain julkkiksilla on, jotka tilittävät "masennuksiaan" ja vaikeuksiaan lehdissä. Heille riittää myötätuntoa mutta oikeasti sairaalle ei!

[quote author="Vierailija" time="06.06.2015 klo 18:31"][quote author="Vierailija" time="06.06.2015 klo 18:24"]En ole.
Joskus kun on paska fiilis ym. Ei tarvitse kuin muutama yö nukkua paremmin ja kelailla asioita niin menee ohi, nytkin olen sairastellut mutta en pysty synkistelemään varsinkin kun menee jo parempaan päin.
[/quote]
Vilpittömästi todella hienoa sinulle. Mutta siinä vaiheessa kun masennus kunnolla saa otteen sitä mennään eikä meinata. Siinä ei paljon masentuneen omaa mielipidettä kysytä. Tiesit kai että masennus voi iskeä vaikka kaikki puitteet olisi kohdillaankin? Ei vain surun tai traumaattisten tapahtumien seurauksena. Toivon että sinulla jatkuu elämä yhtä hyvin, etkä sairastu masennukseen.
[/quote]
Ei tämä elämä aina niin helppoa ole ollut ja jos olisi taipumusta masennukseen olisin sairastunut jo.
T.m39v

Sairastuin esikoisen jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, josta koin toipuneeni kun lapsi oli 2½-vuotias.