Huusitko sinä synnyttäessäsi?

Huusin! Afrikkalainen mieheni häipyi huoneesta heti. Ei itseasiassa palannutkaan, ennekuin elaripaperit tehtiin. Tosi juttu. Paskaa.

Te halusitte synntyttää, te halusitte synnyttää alakautta... Miksi huusitte ja kiduitte?!

Tarinoitten perusteella mää en uskalla hankkia lapsia, jos kerta synnytys on noin hirveetä... harmi,olisin halunnut kolme lasta

En huutanut, tosin molemmat synnytykset sektioita, johtuisikohan siitä sitten..

Huusin suoraa huutoa kun repesin. Kun paikat repeää liki persreikään niin hymyilläkö siinä pitäis?

Yhden viikinkikarjaisun päästin, kun päätä ponnistin. Vinguin tosin toimituksen läpi kuin kuselle pääsyä odottava koira.

[quote author="Vierailija" time="06.06.2015 klo 18:53"]Yhden viikinkikarjaisun päästin, kun päätä ponnistin. Vinguin tosin toimituksen läpi kuin kuselle pääsyä odottava koira.
[/quote]
:'D

Huusin ihan helkutin kovaa enkä edes muista miksi? :D
Ei minua ainakaan sattunut mutta pelotti ja oli joku lääkepöhnä.

En huutanut paitsi sisäisesti :D vaivoin sain vaikerrusta ilmoille. Olin ilokaasusta ihan sekaisin ja kivusta paniikissa.. Oma huuto olisi vain lisännyt sekavuutta.

[quote author="Vierailija" time="07.06.2015 klo 15:09"]En. Kun tarpeeks sattuu ei pysty edes huutamaan. Toisekseen se huutaminen vie energiaa ja voimaa ponnistamiselta. Ihan turhaa.
[/quote]
Kun tarpeeksi sattuu niin ei voi olla huutamatta. Mieti ennenkuin puhut tyhmiä.

En huutanut, naapurihuoneen synnyttäjä hoiti sen osan ihan ansiokkaasti itse ja kuului hyvin huoneiden väliin jäävän pesutilan läpi, ihan kuin olisi vieressä huutanut!

Ekalla kerralla huusin :( pelosta, epävarmuudesta ja varmaan kivusta. Synnytys kesti ja kesti. Seuraavalla kerralla en huutanut, vaan ähisin sisäänpäin kääntäen huudontarpeen voimaksi. Vauva syntyi parilla työnnöllä. Huutaminen on turhaa..

[quote author="Vierailija" time="06.06.2015 klo 14:08"]

Luulin että huusin esikoisn synnytyksessä, ennen kuin sain epiduraalin. Oksitosiinitippa sai aikaan aika rajut supparit, loppujen lopuksi ei ollut mitään taukoa niiden välissä. Oli vain kipua, joka yltyi sietämärtömöksi ja laantui taas juuri kestettäväksi ennen kuin muuttui taas sietämättömäksi... Olin ihan varma että huusin, mutta mieheni sanoi että olin vqin onnistunut päästämään ilmoille jotain pientä inisevää ääntä...

[/quote]

Mulla sama. En kuulemma huutanut, olin itse varma että huusin.

Suomessa on vieläkin ikävä kyllä vallalla meininki ettei saa päästellä ääntä/tuntemuksia vapaasti, varsinkaan nainen ei saa. Jos huutaa niin kätilö vittuilee takaisin että turpa kiinni ja synnytä.

Siksi 2. lapsi syntyi sektiolla.

En huutanut.
Vaikka kipu oli lähes sietämätön. Reagoin vain sillä tavalla että käännyn sisään päin ja pidän vain ihan pientä ähkinää kun kipu on sietämätön. Näin kaikissa synnytyksissäni.

Huusin tosi kovaa. Ei epiduraalia ja puudutuskin epäonnistui. Ponnistuksen kestoksi merkittiin 2 minuuttia kun ei kuulemma lyhyempää voinut merkitä.

Olen harrastanut taistelulajeja ja siinä meillä oli aina sellainen isku-/potkuhuuto. Koin, että synnytyksessä samalla tavalla sain voimaa ponnistukseen karjaisustani.

Mä en ikinä uskalla synnyttää!

En kyllä aio ikinä synnyttää, vaadin sektion heti jos tulen raskaaksi.

Miehen mukaan oli kuulemma huutanut ja karjunut oikein olan takaa. Itselläni tilanne meni aivan hämärissä muistikuvissa. Minuakin oli käsketty olla huutamatta, johon olin huutanut "turpa tukkoon, huudan kun minua huudattaa" :D

Kyse ei ole siitä, että olisin PÄÄTTÄNYT huutaa tai filmata, vaan huuto vain PURKAUTUI minusta niin, etten edes täysin muista sitä vaihetta (olen normaalisti hillitty ja hiljainen nainen jolla korkea kipukynnys). En itse edes tajunnut huutavani enkä ylipäätään tiedostanut mitään ympäröivästä maailmasta tai siitä, mitä tein tai en tehnyt. Olin ihan muissa maailmoissa. Ja niinhän kroppa ja mieli tekevät - se auttaa sietämään kovimman kivun yli.

Synnytys eteni tosi vauhdilla ilman kivunlievitystä. Siinä ei ehtinyt päästä ajan tasalle, missä mennään. Ikään kuin "heräsin" tähän todellisuuteen, kun ponnistusvaihe oli menossa. Siinä vaiheessa kroppakin oli varmaan jo alkanut tuottaa omaa kivunlievitystä ja pääsin henkisesti tilanteen tasalle. Alku eteni niin rajusti ja vauhdilla, että tilanteentaju ja kontrolli meni enkä ehtinyt avautumisvaiheen supistusten välissä rauhoittua ja rentoutua kun seuraava jo tuli ja äärimmäisen rajuna.

Ponnistusvaiheessa huuto sitten lakkasi ja olin hiljaa ja täysin keskittynyt tilanteeseen. Supistusten välillä oli täysin kivutonta ja pääsin synnytyksen "rytmiin" mukaan. Kaikki ei vain vyörynyt ylitseni ilman, että pysyn mitenkään mukana. Sitten ei ollut enää ollenkaan kamalaa eikä kivutkaan olleet enää niin pahoja kuin avautumisvaiheen loppupuolella. Tässä kohtaa pystyin rentouttamaan ja rauhoittamaan itseäni supistusten välillä juuri kuten synnytyksessä olisikin hyvä pyrkiä tekemään, jos vain pystyy. Aina ei tosin pysty eikä se ole mikään valintakysymys, vaan kyse on alkukantaisesta reaktiosta, jossa ei tahto tai tietoisuus ole mukaan.

(Esikoisemme syntyi ilman huutoja ja synnytyksissä on todellakin eroja)