Köyhät. Mitä muistoja teillä on lapsuudesta?

[quote author="Vierailija" time="05.06.2015 klo 06:39"]

Muistan että aina ei ollut ruokaa ja joskus äiti jemmasi rahaa kirjahyllyyn. Se huuto ja raivo mikä tuli kun isä sai tietää että äiti piilottaa rahaa. Veljeni kulki talvellakin kouluun kumisaappaissa. Kerran hänet hakattiin koulumatkalla. Minulla oli liian pienet vaatteet. Raitaverkkarit tulivat muotiin ja enoni osti minulle sellaiset jostain halpahallista. Olin ylpeä niistä. :D 90-luvulla olin lapsi. Luokkaretkelle en päässyt kun vanhemmillani ei ollut rahaa. Joka kuukausi olisi pitänyt viedä kouluun 50 markkaa. Opin laskemaan rahat tarkkaan ja juoksemaan tarjousten perässä. Sairastuin anoreksiaan ja yritin itsemurhaa. Jouduin lastenpsykiatriselle. Kun minut huostaanotettiin, olin onnellinen kun pääsin vaateostoksille. Sain 2500 markkaa vaaterahaa enkä tiennyt mihin niin suuren summan voi käyttää. Ostin sitten maiharit, pilotin ja farkut. :D Lastenkodissa sain kuukausirahaa. Ostin pikkusiskolleni (joka asui kotona) vaatteita niillä rahoilla. Sain ruokarahaa aina lomilla. Kerran hoitajat sanoivat että ruokaraha maksetaan isän tilille maanantaina. Isä raivostui ja huusi: "Meidän kotiin ei oo tulemista ilman ruokarahaa!". En halunnut enää lomille kun tuli tunne että vanhempani haluavat vain rahaa. Äitini ja siskoni kävivät sitten jonkin aikaa lastenkodissa minua tapaamassa.

[/quote]

Kiitos, kun autoit pikkusiskoasi. Olet kyllä ihana! Sulla ei ole ollut helppoa, mutta olet jaksanut auttaa muita. Ja sun vanhemmat eivät ole sua ansainneet. Kaikkea hyvää elämääsi. Luin kirjoituksesi ja ajattelin, että jos tämä olusi mun lapseni niin olisin ihan älyttömän ylpeä.

[quote author="Vierailija" time="05.06.2015 klo 06:44"][quote author="Vierailija" time="05.06.2015 klo 06:22"]

Ruokaa ei ollut kunnolla. Hedelmiä yms. en saanut ikinä kotona. Vaatteet oli rumat ja kuluneet. Bussikorttiin ei ollut varaa, joten kävelin kouluun 40 min joka päivä (oli hieman alle Kelan rajan, jotta olisin saanut koulumatkatukea. Lukion vedin ilman kirjoja ja joskus harvoin jotain löytyi kirjastosta. Muistan nälän, opettajan haukkumisen anorektikoksi, kylmyyden vaatteiden ollessa säähän sopimattomat ja häpeän. Äitini väittää edelleen, että meillä oli kaikkea. Minulle ei kuulemma vain kelvannut mikään. Hän on nykyisin todella rahanahne minun rahojani kohtaan. Oli kyllä jo silloin, kun vielä asuin kotona. Jouduin ottamaan opintolainan maksaakseni vuokraa äidilleni. Nykyisin rahahanat kiinni hänelle enkä edes lainaa. Valittaa edelleen rahan käytöstäni, jos kylään tullessani huomaa minulla jotain uutta. En ole tuhlaava, vaan säästeliäs, koska pelkään nälän toistuvan eli iso puskurirahasto löytyy. Jääkaappiini en pysty ostamaan ruokaa kuin päivän tarpeisiin, sillä lapsuudestani johtuen syön sen heti. Aivoni eivät usko, että se ruoka pysyy jääkaapissa eikä tarvitse ahmia.

[/quote]

Kuule, sinulle laitan matkaan halauksen. Olen ollut tilanteessasi, koulussa opettajat pohtivat olenko anorektikko. Totuus oli, että kotona ei ollut syöminen - mun ruokaan ei rahat riittäneet. Ei ollut vaatteita ja kirjat ostin kesätyörahoilla. Mutta tolpileen on noustu ja eteenpäin mennään. Huomenna osta se ylimääräinen jogurtti kaappiin. Jos aivot eivät vielä huomenna usko, että sen voi säästää seuraavalle päivälle, niin jo ehkä ylihuomenna. Tai sitä seuraavana päivänä. Älä anna sadisti-äidin voittaa. 
[/quote]

Muistan kun katsoin jääkaappiin ja kun ei ollut syömistä, join vettä. Vettä tuli aina hanasta eikä tarvinnut maksaa siitä. Oksentelin kun maha oli tyhjä. Siitä sitten kaikki päättelivät että olen sairastunut anoreksiaan ja väittivät että työnnän sormet kurkkuun ja oksennan.

Äitini oli sairas. Henkisesti.

Mieheni on rikas ja välillä tunnen syyllisyyttä siitä että olen saanut rikkaan miehen. Tai minun mittapuullani rikas. Ehkä kuitenkin ihan keskituloisesta perheestä. :D

Yhdessä vaiheessa avustin vanhempiani, kunnes huomasin että eivät oikeasti ole enää mitään köyhiä. Olivat vain tottuneet siihen että minä maksan heille jos jotain tarvitsevat.

Yh-isä oli työtön ja makasi apaattisena sohvalla. Kävin 15-vuotiaasta alkaen päivät lukiossa ja illat töissä. Ostin ruokaa kotiin, ja vaatteita pikkusisaruksille. Sisko oli koulussa painotarkkailussa anoreksiaepäilyn takia. Isä oli liian ylpeä hakemaan sossutukia.
Iso hieno talo oli myynnissä. Pahinta oli se tunne, että olen vastuussa kaikesta ja kaikista. Oli pakko esittää vahvaa, mutta pelkäsin, pelkäsin hillittömästi. Pahinta ei ollut köyhyys, vaan pelko perheen hajoamisesta köyhyyden seurauksena.
90-luvun lama

Mä myös tunnistan tuon, miten lapsi tajuaa olla haluamatta mitään, koska tietää, että ei voi saada. Yläkouluun menneessä olin tajunnut, että olimme köyhiä ja että en voi saada muotivaatteita tai edes uusia vaatteita ja että kengiksi on syytä haluta sitä, mikä on hyllyssä halvimmalla. Opin noin 13-vuotiaaksi mennessä katsomaan huomAmattomati hintalappua. Mua kiusattiin koulussa niiden vaatteiden(kin) takia. Tunnistan myös tuon, että nykyään stressaa, jos tililla ei ole kunnon vararahastoa. 

mutta ei mun lapsuudessa mitään ankeaa ollut. Muistan viikonloput mökillä, telttailut, talviset viikonlopun halkometsässä (meillä oli puulämmitys, joka oli sitä halvempi mitä paremmin pystyttiin itse tekemään halkoja vaarin metsästä) sunnuntaisen kotiin tulon, kun äiti loihti tyhjistä kaapeista jotain syötävää (jos oli rahaa, lämpimiä voileipiä, jos ei ollut, äiti paistoi leivänkannikoita paistinpannulla ja ne oli hyviä omenasoseen kanssa). Syksyisin kerättiin niitä omenia ja marjoja, pihalla oli kasvimaa, josta tuli paljon satoa ja meillä syitiin erittäin hyvää ja ravitsevaa ruokaa.

Mutta köyhyydessä oli myös hyviä puolia. Tässä ketjussa jokunenkin on kertonut 1990-luvun romahduksen seurauksista. Me olimme niin köyhiä, että olimme siitä edellisestä nousukaudesta täydin sivussa. Ei mitään mahiksia saada tai ottaa niitä silloin yleisiä sijoituslainoja ja sijoittaa sitä kuplaan tai elää leveästi sitä ennenkään. Niinpä siinä romahduksessa meidän elämä jatkui sellaisena kuin se oli aina ollutkin ja alkoi itse asiassa parantua. Meillä ei ollut velkaa, kun ei ollut ollut sellaiseen varaa. Asuntolaina oli melkein maksettu ja meillä jatkui vain se entisenlainen pihistely, johon olimme tottuneita. Niillä, jotka olivat eläneet leveästi valuuttalainalla ja jotka sen jälkeen löysivät itsensä konkurssista, sen sijaan oli totutteleminen ihan uuteen tilanteeseen. Koska he putosivat korkeammalta, he putosivat myös vauhdilla syvemmälle kuin missä me tasaisessa köyhyydessämme koskaan uimme.

Olin lapsi 90 ja 2000-luvulla. Mielisairas yh-äitini ei ylpeyttään suostunut sossusta apua hakemaan, mutta esim työttömyyskorvauksesta yms tuista mitä tuli, osti kaikkia hienoja merkkijuttuja, koska hyvältä piti näyttää. Rahat ei sitten todellakaan riittäneet ruokaan, vaan muistan sen kauhean näläntunteen edelleen. Se ei ole mikään pikkunälkä, vaan päätä särki helvetisti ja pyörrytti koko ajan. Olin todella laiha, ja kerran muistan kun söin sokeria suoraan pussista, etten pyörtyisi. Kaapissa ei ollut yhtään mitään muuta. Tilipäivä kun koitti, niin syötiin 1-2 päivää hyvin, ja sitten jatkui köyhyys. Ei äitini säännöstellyt sitä rahaa yhtään. Asuimme huonolla alueella kaupungin kerrostaloissa. 2 kertaa saimme häädönkin, kun vuokraa ei maksettu. Äitini ei edes reagoinut siihen. 10-vuotiaana mietin, missä voisin seuraavan yön viettää. Onneksi sossu puuttui tilanteeseen, ja meidät huostaanotettiin. Sen jälkeen pääsin takaisin kotiin, ja tilanne oli vähän parantunut, mutta ei edelleenkään mikään normaali. Ei ollut sukulaisia lähellä, eikä oikeastaan ketään muitakaan... matkoista oli turha edes haaveilla, tai uusista leluista ym pyöristä ym... tästä ainakin olen oppinut sen, että lapseni tulevat aina etusijalla, enkä tahdo heidän joutuvan huolehtimaan aikuisten asioista ennen kuin ovat oikeasti aikuisia.

Tuttu tunne minullekin etten halunnut mitään. Turha haluta kun ei sitä kuitenkaan saanut.

Meillä ei onneksi ollut ruoasta pulaa. Asuttiin maalla ja itse kasvatettiin perunat, porkkanat, sipulit, punajuuret jne. Mansikkamaakin oli. Metsästä sai mustikat, puolukat. Isä metsästi ja kalasti paljon.

Meillä oli tiukkaa vaatteista ja kengistä. Uusia ei saanut ennenkuin vanhat vaatteet oli käytetty loppuun asti. Jos vaate jäi pieneksi, se annettiin joko pikkusisarukselle tai yhtä köyhälle sukulaisperheelle. Samalla lailla kierrätettiin luistimet, sukset ym. harrastusvälineet. Äiti ja isä tinki jostain muusta jos edellä mainittuja asioita piti hankkia kouluun (muita ei ikinä sitten saatukaan).

Matkoille ei ikinä päästy. Sirkuksista yms oli turha toivoa, päästiin vain jos sisäänpääsy jonnekin oli ilmainen ja kävelymatkan päässä. Bensaan ei kulutettu rahaa. Kerran viikossa vanhemmat kävi kylällä ja suunnittelivat hyvin tarkkaan asioinnit, missä järjestyksessä käyvä ettei mene turhaan edestakaisin ajeluun bensaa.

90-luvun laman aikaan oli lapsi.

Meitä asui seitsemän henkeä kolmiossa. Yksi vessa.

Up

En koskaan kokenut olevani köyhä, muistan vain vanhempien iänikuisen jankutuksen köyhyydestä. Varmaan nykymittapuun mukaan olimme pienituloisia. Kaikkea oli. Omaan elämääni se on vaikuttanut sillä tavoin, etten koskaan tuhlaa rahaani turhuuksiin. Turhuuksia on mm.sisustus, josta olen kiinnostunut, mutta en vaan pysty laittamaan
rahaa siihen. Kaikilla tavaroilla on oltava funktio.

Olisi mielenkiintoista tietää, kokeeko lapsi tänäpäivänä olevansa köyhästä perheestä isommilla tuloilla.

Pullaa ja köyhiä ritareita. Bonuksista/ ylityö masseista sai kerran vuodessa ostettua barbin. Metsässä seikkailut. Kaikki oli niiiiiiin hyvin, vaikka rahaa ei kai ollukkaa. En oikee ymmärrä miten niin hyvä lapsuus ollutkaan. Vaikkei se nyt rahasta olekkaan kiinni.

Mut rumat vaatteet oli, ja se oli pahinta. Äiti tosin ikinä välittänyt muodista tai vaatteista, kuhan oli kestäviä ja käytettäviä.

[quote author="Vierailija" time="05.06.2015 klo 00:11"]

Kuljettiin kouluun 87km ilman kenkiä, kesät talvet. Matkalla painittiin karhujen ja susien kanssa.

[/quote]

Noilla kokemuksilla sinusta on armasti tullut oikea menestyjä.

Mä muistan ku äiti aina säästi että me lapset saatiin kesälomalla 1 jätski per päivä. Se oli luksusta. Isäni kuoli yllättäin joten rahasta oli tiukkaa. Rakas äitini <3

Makaroni-päivät. Se kun vessan lattialla oli välillä kasa sanomalehtiä pyyhkimistä varten. Keräsin pulloja äidille. Nuo nyt eka tuli mieleen.
Lapsi 1990&2000 luvuilla...

Lapsuuteni oli köyhä, mutta en ole enää köyhä.

Muistan käyteyt vaatteet, paikatut vaatteet, kirpputorivaatteet, laudoista ja oluttölkeistä kasatut yms.hippikalusteet, eväsretket, telttaretket, autot jotka hajosivat ajossa ja matkoilla. Muistan nälän, ja sen etten koskaan valittanut vaatteista, ruuasta tai tarpeistani, halveksuin sisaruksiani jotka näin tekivät. Muistan vanhempien huolen lainan maksusta. Muistan itse leivotut sämpylät, itse kudotut matot ja puolukkapuuron. Muistan, kuinka opin sanomaan, etten halua juuri mitään. En kavereiden kanssa mäkkiin, en koulun retkelle, en harrastuksiin. Oli helpompaa olla haluamatta kuin saamatta sitä mitä halusi.

Tällasta Suomen Espoossa 80-90 luvuilla.

[quote author="Vierailija" time="05.06.2015 klo 06:44"][quote author="Vierailija" time="05.06.2015 klo 06:22"]

Ruokaa ei ollut kunnolla. Hedelmiä yms. en saanut ikinä kotona. Vaatteet oli rumat ja kuluneet. Bussikorttiin ei ollut varaa, joten kävelin kouluun 40 min joka päivä (oli hieman alle Kelan rajan, jotta olisin saanut koulumatkatukea. Lukion vedin ilman kirjoja ja joskus harvoin jotain löytyi kirjastosta. Muistan nälän, opettajan haukkumisen anorektikoksi, kylmyyden vaatteiden ollessa säähän sopimattomat ja häpeän. Äitini väittää edelleen, että meillä oli kaikkea. Minulle ei kuulemma vain kelvannut mikään. Hän on nykyisin todella rahanahne minun rahojani kohtaan. Oli kyllä jo silloin, kun vielä asuin kotona. Jouduin ottamaan opintolainan maksaakseni vuokraa äidilleni. Nykyisin rahahanat kiinni hänelle enkä edes lainaa. Valittaa edelleen rahan käytöstäni, jos kylään tullessani huomaa minulla jotain uutta. En ole tuhlaava, vaan säästeliäs, koska pelkään nälän toistuvan eli iso puskurirahasto löytyy. Jääkaappiini en pysty ostamaan ruokaa kuin päivän tarpeisiin, sillä lapsuudestani johtuen syön sen heti. Aivoni eivät usko, että se ruoka pysyy jääkaapissa eikä tarvitse ahmia.

[/quote]

Kuule, sinulle laitan matkaan halauksen. Olen ollut tilanteessasi, koulussa opettajat pohtivat olenko anorektikko. Totuus oli, että kotona ei ollut syöminen - mun ruokaan ei rahat riittäneet. Ei ollut vaatteita ja kirjat ostin kesätyörahoilla. Mutta tolpileen on noustu ja eteenpäin mennään. Huomenna osta se ylimääräinen jogurtti kaappiin. Jos aivot eivät vielä huomenna usko, että sen voi säästää seuraavalle päivälle, niin jo ehkä ylihuomenna. Tai sitä seuraavana päivänä. Älä anna sadisti-äidin voittaa. 
[/quote]

Kiitos. <3

[quote author="Vierailija" time="05.06.2015 klo 00:32"]

Mä en lapsena tajunnut että oltiin köyhiä. Se vain tuntui normaalilta että meillä oli tosi vähän vaatteita ja leluja ym. Oikeastaan aikuisena vasta tiedostin miten köyhiä oltiinkaan.

[/quote]

sama homma. Kaikki kesät oltiin mökillä, jossa ei ollut uimapaikkaa lähistöllä, kylmä mökki, ei juoksevaa vettä, ei sähköä. Isovanhemmat asuivat naapurissa, eli palsta oli halpa ja n 30 neliön mökki ja lapset nukkuivat yhdessä kulmassa kerrossängyissä.

Kun tuli teini-ikään, vasta kuulin mitä muilla oli, tajusin ollaan köyhiä.

Jaoin lehtiä, jotta sain ostettua merkkifarkut 2 x vuodessa.

Äiti oli aina kotona. Se oli hienoa. Minua kävi sääliksi ne naapurin lapset, jotka olivat tarhassa kuin eläimet siellä korkean aidan takana. Sieltä he katselivat meitä kurjan näköisinä ja äiti haki heidät kotiin vasta joskus neljän jälkeen.

Usein ei ollut vessapaperia. Joskus ei ruokaakaan. Jääkaapissa kirjaimellisesti vain valot. Vaatteita oli vähän. Kenkiä yksi pari per sesonki. Näin 80 -luvun yksinhuoltajaperheessä.

Olen syntynyt -66, eli se lapsuus mitä muistan oli 70-luvulla. Minulla oli aina veljien vanhat vaatteet ja koska olen tyttö, minua kiusattiin joskus vaatteista. Onneksi asuimme lähiössä, jossa ei ollut isotuloisia eli samassa junassa oltiin kaikki.

Mitään matkoja ei tehty ja äiti ja isä tekivät töitä kesälläkin. Eli ei ollut mitään perheen yhteisiä lomia. Kaurapuuroa syötiin aamuisin ja keitettyjä perunoita ja ruskeaa kastiketta päivälliseksi. Illalla sai sitten taas puuroa. Oltiin kaikki laihoja ja hyväkuntoisia, kun ulkoiltiin kaiket päivät. Asuttiin pienessa kolmiossa, 4 lasta a vanhemmat. Lauantaisin äiti teki iltapalaksi hedelmäsalaattia ja se oli todellahyvää. joskus sunnuntaisin oli perunamuusia ja silakkapihvejä ja illalla mannapuuroa ja mustikkakiisseliä. Muita ruokia en muista saaneeni paitsi koulussa, ja siellä pitikin aina syödä paljon koska kotona oli vähän ruokaa.

En kyllä alle 12-vuotiaana tajunnut olevani köyhä. Leikittiin päivät pitkät ulkona ja kesäisin uitiin lähirannalla, oli huoletonta ja rajatonta. Nukkumaan mentiin aina klo 21, telkkaria ei ollut ja saunaan pääsi kerran viikossa. Elokuvissa tai ostoksilla ei käyty. Kirjastosta lainasin pinokaupalla kirjoja ja luin aina.

Lukioon en päässyt kun piti muuttaa omilleen 16-vuotiaana ja piti käydä töissä. isä kuoli kun olin 13v ja äiti ei jaksanut enää tehdä töitä vaan jäi masennuksen takia eläkkeelle. äiti kuoli kun olin 19v.

Silti koen, että minulla oli hyvä lapsuus. Vanhemmat rakastivat meitä lapsia ja mitään päihdeongelmia ei ollut. Koska ei ollut nettiä eikä telkkaria ja asuimme köyhällä alueella, en tiennyt että jollain toisella voi olla muunlaista.