Köyhät. Mitä muistoja teillä on lapsuudesta?

Sen tunteen, että oli rakastettu. Marjareissut, kotieläimet, yhteisen ajanvieton, kotimaan reissut huvipuistokäynteineen ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kuljettiin kouluun 87km ilman kenkiä, kesät talvet. Matkalla painittiin karhujen ja susien kanssa.

Mä en lapsena tajunnut että oltiin köyhiä. Se vain tuntui normaalilta että meillä oli tosi vähän vaatteita ja leluja ym. Oikeastaan aikuisena vasta tiedostin miten köyhiä oltiinkaan.

Ap jatkaa.
Mä näin miten muilla oli kaikkea ja mulla ei. Ajattelin että kaverin vanhemmat rakastaa mun kaveria enemmän kuin mun vanhemmat mua.
Jotkut vain panostavat enemmän lapsiin.
en mä sille enää voi mitään.

4. jatkaa: mun vanhemmat jotenkin aivopesi meidät lapset että olisi ihan turhaa ostaa leluja, ja tuhlausta käydä lomilla, ja ostella vaatteita. Se mua harmitti kun jäin ulkopuoliseksi eikä ollut oikein kavereita, kun ei ollut mitään samoja juttuja kuin muilla.

Nyt aikuisena harmittaa että meillä säästettiin ruuasta, eikä saatu ravitsevaa ruokaa lapsena. Meillä oli tosi harvoin salaattia ja hedelmiä. 

Nälkä. Kun äiti vielä eli, niin hän muistutti aina että syökää vattanne täyteen koulussa. Kotona ei ole ruokaa. Myös ne rumat vaatteet oli kauheita. Kun äiti kuoli, meni sähköt. Teepusseja , silloin kun niitä oli liotettiin kuumassa hanavedessä. 

Sähköt poikkastiin. 

Huostaanottoa itse haettiin, mutta......

No, hyvin ollaan onnistuttu elämässä.

Toi kolmonen on kyllä tosi tyhmä, kultalusikka suussa syntynyt. Ei tiedä tosielämästä höyläsen pöläystä. Ettäs kehtaat.

Oltiin köyhä suurperhe. Varmaan oltaisiin oltu oikeutettuja muuhunkin tukeen kuin lapsilisään, mutta ilmeisesti vanhempien ylpeys esti moiset "sossupummeilut". Materiaalisesti meillä oli juuri se, millä pysyi hengissä. En edes halunnut mitään, koska olin koko ajan huolissani perheen rahatilanteesta. Se ahdistus ja ulkopuolisuus ovat jääneet siitä köyhyydestä päällimmäisenä mieleen. En oikein osannut hävetäkkään, vaikka kiusaaminen koulussa oli rankkaa. Ahdisti vaan, miten selvitään.

Mulle on jäänyt mieleen häpeä huonoista rikkinäisistä alushousuista, kun toiset näki ne sisäliikuntaan puettaessa. Meillä oli tasan kahdet alushousut jokaisella, ja niitä käytettiin monta vuotta, ensin olivat suuria sitten liian pieniä.

Vastaajat, olisi kiva jos kertoisitte milloin olette olleet nuoria. Esim. 90-luvulla vai aiemmin? t. ei-ap

Ap ei kehdannut pyytää mitään kun äiti aina sanoi miten vähän on rahaa.

Silloin oli kaikkien elintaso alempi kuin nykyään, joten ei se tuntunut niin köyhältä, vaikka äiti oli yh pienellä palkalla. Toisaalta meillä oli aika paljon kaikkea mitä muillakin, polkupyörät, väritelkkari, teini-iässä tietokone ja mopo jne. Autoa ei koskaan ollut eikä ulkomaanmatkoja, mutta ei silloin kaikki varakkaammatkaan koko ajan reissanneet niin kuin nykyään, ja autoa emme tarvinneet mihinkään. Kesämökkiä ei myöskään ollut, mutta pääsimme monena kesänä mökille yhden sukulaisen kautta. Itse asiassa nykyään on ollut useammin sellaisia kesiä, että en ole ollut missään mökillä.

Synnyin lama-ajan lapsena, mutten minäkään tajunnut köyhyyttämme. Muistan nokareen keitettyä makaronia lautasella, kun vanhemmillemme oli tärkeämpää ostaa kaljaa kuin monipuolista ruokaa. Muistan myös laman hellittäessä kun maistoin ensimmäistä kertaa tuoretta hedelmää ja se oli parasta mitä olin koskaan saanut.

Välillä hain 7 v vanhemmat kapakoista kotiin.toinen toisessa käsikynkässä ja toinen toisessa. 8v kuuntelin kumpi oli huorampi kuin toinen. Skitsofreeninen avohoito äiti haukkui huorampenikaksi. En ollut heidän lapsi.
Ruokaa oli kotona silloin tällöin. Koulun terkkari piti anorektikkona. Ei ollut ruokaa. Ala-aste meni banaaneilla ja litran jäätelöillä, jota löytyi silloin tällöin pakkasesta. Onneksi pääsin huostaan. Nykyään pärjään, mutta sympatiani kaikille jotka eivät pärjää.

Kotona leivotun leivän päälle voita ja punaista Edamia, ei koskaan muuta. Pullan sai ottaa, kun oli viieraita. Karamellejä tms. ei saanut. Pakkasessa oli tubbervaara-muottiin tehty mehujää. Metsäst kerättiin sienet ja marjat. Kuolasin naapureiden ruokapöytiä. Olin liian laiha, tilanteen olen korjannut itse näin aikuisena, olen lihavahko. Haaveilen äidin tekemästä leivästä, jonka päälle laittaisin vain voita ja juustoa.

Aina samat vaatteet. Joskus aamulla ne oli vähän kostean nihkeät kouluun lähtiessä, kun eivät olleet pesun jälkeen yön aikana kuivuneet. 70-lukua. 80-luvulla sain vaihtovaatteet.

Ruokaa ei ollut kunnolla. Hedelmiä yms. en saanut ikinä kotona. Vaatteet oli rumat ja kuluneet. Bussikorttiin ei ollut varaa, joten kävelin kouluun 40 min joka päivä (oli hieman alle Kelan rajan, jotta olisin saanut koulumatkatukea. Lukion vedin ilman kirjoja ja joskus harvoin jotain löytyi kirjastosta. Muistan nälän, opettajan haukkumisen anorektikoksi, kylmyyden vaatteiden ollessa säähän sopimattomat ja häpeän. Äitini väittää edelleen, että meillä oli kaikkea. Minulle ei kuulemma vain kelvannut mikään. Hän on nykyisin todella rahanahne minun rahojani kohtaan. Oli kyllä jo silloin, kun vielä asuin kotona. Jouduin ottamaan opintolainan maksaakseni vuokraa äidilleni. Nykyisin rahahanat kiinni hänelle enkä edes lainaa. Valittaa edelleen rahan käytöstäni, jos kylään tullessani huomaa minulla jotain uutta. En ole tuhlaava, vaan säästeliäs, koska pelkään nälän toistuvan eli iso puskurirahasto löytyy. Jääkaappiini en pysty ostamaan ruokaa kuin päivän tarpeisiin, sillä lapsuudestani johtuen syön sen heti. Aivoni eivät usko, että se ruoka pysyy jääkaapissa eikä tarvitse ahmia.

17: olin 90-luvun lapsi.

Olin lapsi 90 luvulla. Köyhyys on jäänyt mieleen, ja eniten kerta esiteini-iässä, kun menin äidin kanssa kauppaan ja sain itse valita mitä vaatteita minulle ostetaan! Ennen kaikki oli ollut kirpparilta tai sukulaisilta. Voi sitä riemua!

Muistan että aina ei ollut ruokaa ja joskus äiti jemmasi rahaa kirjahyllyyn. Se huuto ja raivo mikä tuli kun isä sai tietää että äiti piilottaa rahaa. Veljeni kulki talvellakin kouluun kumisaappaissa. Kerran hänet hakattiin koulumatkalla. Minulla oli liian pienet vaatteet. Raitaverkkarit tulivat muotiin ja enoni osti minulle sellaiset jostain halpahallista. Olin ylpeä niistä. :D 90-luvulla olin lapsi. Luokkaretkelle en päässyt kun vanhemmillani ei ollut rahaa. Joka kuukausi olisi pitänyt viedä kouluun 50 markkaa. Opin laskemaan rahat tarkkaan ja juoksemaan tarjousten perässä. Sairastuin anoreksiaan ja yritin itsemurhaa. Jouduin lastenpsykiatriselle. Kun minut huostaanotettiin, olin onnellinen kun pääsin vaateostoksille. Sain 2500 markkaa vaaterahaa enkä tiennyt mihin niin suuren summan voi käyttää. Ostin sitten maiharit, pilotin ja farkut. :D Lastenkodissa sain kuukausirahaa. Ostin pikkusiskolleni (joka asui kotona) vaatteita niillä rahoilla. Sain ruokarahaa aina lomilla. Kerran hoitajat sanoivat että ruokaraha maksetaan isän tilille maanantaina. Isä raivostui ja huusi: "Meidän kotiin ei oo tulemista ilman ruokarahaa!". En halunnut enää lomille kun tuli tunne että vanhempani haluavat vain rahaa. Äitini ja siskoni kävivät sitten jonkin aikaa lastenkodissa minua tapaamassa.

[quote author="Vierailija" time="05.06.2015 klo 06:22"]

Ruokaa ei ollut kunnolla. Hedelmiä yms. en saanut ikinä kotona. Vaatteet oli rumat ja kuluneet. Bussikorttiin ei ollut varaa, joten kävelin kouluun 40 min joka päivä (oli hieman alle Kelan rajan, jotta olisin saanut koulumatkatukea. Lukion vedin ilman kirjoja ja joskus harvoin jotain löytyi kirjastosta. Muistan nälän, opettajan haukkumisen anorektikoksi, kylmyyden vaatteiden ollessa säähän sopimattomat ja häpeän. Äitini väittää edelleen, että meillä oli kaikkea. Minulle ei kuulemma vain kelvannut mikään. Hän on nykyisin todella rahanahne minun rahojani kohtaan. Oli kyllä jo silloin, kun vielä asuin kotona. Jouduin ottamaan opintolainan maksaakseni vuokraa äidilleni. Nykyisin rahahanat kiinni hänelle enkä edes lainaa. Valittaa edelleen rahan käytöstäni, jos kylään tullessani huomaa minulla jotain uutta. En ole tuhlaava, vaan säästeliäs, koska pelkään nälän toistuvan eli iso puskurirahasto löytyy. Jääkaappiini en pysty ostamaan ruokaa kuin päivän tarpeisiin, sillä lapsuudestani johtuen syön sen heti. Aivoni eivät usko, että se ruoka pysyy jääkaapissa eikä tarvitse ahmia.

[/quote]

Kuule, sinulle laitan matkaan halauksen. Olen ollut tilanteessasi, koulussa opettajat pohtivat olenko anorektikko. Totuus oli, että kotona ei ollut syöminen - mun ruokaan ei rahat riittäneet. Ei ollut vaatteita ja kirjat ostin kesätyörahoilla. Mutta tolpileen on noustu ja eteenpäin mennään. Huomenna osta se ylimääräinen jogurtti kaappiin. Jos aivot eivät vielä huomenna usko, että sen voi säästää seuraavalle päivälle, niin jo ehkä ylihuomenna. Tai sitä seuraavana päivänä. Älä anna sadisti-äidin voittaa.