Lue keskustelun säännöt.
Sanottiinko/sanotaanko teidän perheessä "minä rakastan sinua"?
04.06.2015 |
Vanhemmat lapsilleen, lapset vanhemmilleen, vanhemmat toisilleen jne. Enkä nyt tarkoita vain sellaista draama-elokuva kohtausta kun joku omainen makaa henkihieverissä sairaalassa ja koko perhe on siinä ympäri itkemässä ja silittelemässä, vaan ihan arjessa, jokapäiväisesti?
Meilläpäin ei ollut tapana sanoa, ja puhuessamme tästä illanistujaisissa kavereiden kanssa kävi ilti että monen muunkaan perheessä näin ei koskaan sanottu, mutta sitten joidenkin kavereiden perheissä se oli erittäin normaalia ja he olivat aivan järkyttyneitä siitä miten emme lausuneet näitä kauniita sanoja rakkaimmillemme kotona koskaan.
Kommentit (60)
Ei ikinä. Silti aina rakastavainen ja huolehtiva ilmapiiri oli kotona, mutta sitä ei vaan koskaan sanoin ilmaistu. Itsellekin tuon sanominen on jotenkin vaikeaa, varmaan vanhemmilta periytynyt. Ainut ihminen, jolle nuo maagiset sanat koskaan olen sanonut, on ollut ex-poikaystäväni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ikinä ole vanhemmat tai sisarukset mulle niin sanoneet. Itse sanon päivittäin tyttärelleni ja miehellekin säännöllisesti. Myöskään halittelua/pusuttelua ei lapsuudenkodissani ollut - toisin kuin meillä nyt. Nykyään lapsuudenkodissani halataan onnitellessa ja sekin tuntuu jotenkin väkinäiseltä ja vaikealta. Näyttää monilla olevan sama tilanne. Tässä kyllä huomaa kahden sukupolven välisen eron asian suhteen.
Lapsuudenperheessä ei koskaan ole sanottu ääneen puolin eikä toisin että rakastetaan. Halailuakaan ei harrasteta. Olen tyytyväinen tähän, koska tiedän vanhempieni rakastavan minua. Päin vastoin saattaisin kokea avoimemman tunteiden näyttämisen ja niistä kertomisen ahdistavana. Omia lapsia ei ole.
Olisi muuten kiva tietää minkä ikäisiä itse olette ja minkä ikäisiä lapsenne ja vanhempanne ovat. Olen 30-v ja vanhempani 58- ja 59-vuotiaita.
40
Kotona ei koskaan sanottu vanhempien toimesta mitään tuollaista -- läheisyys osoitettiin muilla tavoin. Sanon nykyään itse aika usein lapselleni, koska se tuntuu luonnolliselta joissain hetkissä. Lapsi vastaa aina silloin tällöin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti sanoi jonkun verran,isä ei ikinä. Omille lapsilleni sanon joka ikinen pvä vähintään nukkumaan mennessä. Haleja ja pusuja lapset saavat ihan niin paljon kun haluavat,sylini on heille aina avoin. Ovathan ne rakkainta maailmassa:-)
On kylla sanottu ihan lapsesta asti kotona ja hellyytta jaettu, olen itse todella laheinen vanhempieni kanssa ja varsinkin nyt kun asun ulkomailla sita tulee sanottua melkein viikottain skypessa. Ihmettelin aina lapsena niita perheita joissa esim. isa oli jotenkin etainen lapsista, mutta nyt vanhempana ymmarran etta itse olen vain todella onnekas sen suhteen etta olen aina ollut hyvin laheinen isani kanssa ja meilla on hyvin avoimesti rakastavat valit koko perheeni kanssa.
Sama tilanne on appivanhempien kanssa, mieheni vanhemmat on todella "rakastavia" ihmisia ja usein skypetellessa (asutaan siis eri maassa kuin omat perheemme) ja heidan luona ollessamme kylla sanotaan puolin ja toisin.
Meilla kotona miehen kanssa puhutaan muutenkin englantia joten "love you" taipuu ehka helpommin ku "rakastan sua" (vaikka mies on senkin opetellut ja sanookin sen aina suomeksi kun "todella tarkottaa sita" eika vaan ohimennen puhelun lopussa tms.) ja on hyvinkin avoin, hellyydentayteinen suhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä olen lapsuudenkodissa saanut lähes päivittäin kuulla molemmilta vanhemmilta että rakastavat, yleensä aina nukkumaan mennessä. Ja jos vaikka jonnekin yöksi kotoota lähti. Ja kyllä vanhemmat keskenäänkin sitä sanoi toisilleen, ja näyttivät sen myös; aina töistä tullessa pusut vaihtoivat ja sohvalla sylikkäin tv:tä katsoivat. Mieheni perheessä taas vanhempien kesken ei minäkäänlaista fyysistä läheisyyttä, eikä kuulemma hirveästi lapsillekaan rakkautta sanoin osoitettu. Miehelle ehkä siksi vaikeampaa nykyäänkin rakkauden osoittaminen. Lapsia meillä ei vielä ole.
Eipä kotona kyllä sanottu juuri koskaan, äiti saattoi joskus sanoa... ehkä. Nyt vanhemmiten on alkanut sanomaan joskus, lähinnä tekstarilla tosin. Mun mielestä oli ihana kuunnella miten työkaveri jutteli lapselleen, kutsui tätä kullaksi ja kulta rakas ja puhui tosi kauniisti ja kannustavasti, sillä tavalla ihaillen kun lapsi oli tehnyt vaikka piirrustuksia. En itse ole vastaavaa oikein kokenut, yleensä kritiikkiä enemmän ja pärjäämisiä ei muistaakseni niin paljon noteerattu. Eipä kotona vanhemmat aikanaan kyllä toisiaankaan halailleet tai pussailleet varmaan sen jälkeen kun olin jotain 7v. vanhempi, ilmankos erosivatkin. Joskus olisin toivonut, että vanhemmat olisivat panostaneet enemmän minuun. Vähän harmittaa kun ei saanut harrastaa sitä mitä halusi tulevaisuudessa työkseen tehdä, eikä päässyt ulkomaille vaihtoon vaikka sekin olisi tehnyt ehkä ihan hyvää koulukiusatun itsetunnolle. Lähinnä se ettei tuettu siinä mitä olisi halunnut tehdä.
Mielestäni on hienoa kun lapsesta välitetään, lasta kannustetaan ja kasvatetaan jalat maassa-tyypiksi ja empaattiseksi, fiksuksi ihmiseksi ja osoitetaan rakkautta paljon. Minusta moni vanhempi voisi myös panostaa lapsen tulevaisuuteen, esim. opettaa vaikka kaksikieliseksi ja muitakin kieliä sekä että lasta saataisiin jo nuorena "uralle" jos tietää mitä haluaa tehdä, että lapselle annetaan eväät menestyä ja hyvä itsetunto. Moni asia kun pitää aloittaa jo nuorena jos haluaa vanhempana pärjätä.
Vaikka en kaikessa olekaan samaa mieltä, mutta ihailen tavallaan esim. Beverly Hillsin täydelliset naiset sarjaa seuratessani miten he lapsiaan kohtelevat. Puhuvat heistä aina niin kauniisti ja tunteellisesti, tekevät kaikkea hyvää heille ja ovat kannustavia ja tukevat. Olisin kaivannut itsekin sellaista joskus ja tavallaan harmittaa että on jäänyt sellaisesta lämpimästä ja fiksusta perheestä paitsi. Mutta eipä siinä, elämä on ja miehen kanssa tuleekin sitten helliteltyä päivittäin ja muille tulee sanottua että ovat rakkaita ja tärkeitä. Kyllä se on helppoa sanoa vaikka "olet rakas" jos ei muuta, ei siinä pitäisi mielestäni olla mitään vaikeaa jos niin oikeasti tuntee. Uskon että olen tärkeä vanhemmilleni, mutta toisaalta ihmetyttää että miksi ei voisi tehdä positiivisia asioita lapsilleen kuten vaikka kertoa välittävänsä ym. Suomessa kaikki otetaan niin "itsestäänselvyytenä" ettei koeta tarpeelliseksi kertoa ääneen mitään positiivista, sen sijaan negatiivista kyllä herkästi kuten naputtamista parisuhteessa, kyllästynyttä juttelua lapselle jne. Se on aika harmi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini ei ole koskaan sanonut. Isää ei ole. Lapselle sanon melkein joka päivä.
Ei sanottu. Olen syntynyt 1980-luvulla. En tiennyt, että joissakin perheissä hoettiin tällaista. Luulin pitkään sen olevan enemmän vaikkapa amerikkalaisen kulttuurin juttu. Meillä luotettiin tekoihin enemmän kuin sanoihin. Ne puhuvat lujemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.06.2015 klo 18:28"]
Lapsuudenperheessä ei sanottu. Isä osoitti hellyyttä, äiti ei. Itse olen supertunteellinen ja sanon lapsille 100 kertaa päivässä että rakastan. Ja miehellekin ainakin kerran.
[/quote]
Arvojärjestys kohdallaan.
t. velamies
Joo. Ei ole ollut kummankaan lapsuudenperhessä tapana, mutta päätimme tehdä toisin. Tai no päätimme ja päätimme, sen on tullut ihan luontevasti, tai jos ekoilla kerroilla on ollut vaikeaa niin hyvin nopeasti se muuttui (en MUISTA että olisi ujostuttanut mutra voihnan vaan muistaa väärin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.06.2015 klo 16:52"]
Mutta voiko se kokea inflaation? Merkitseekö se vähemmän jos sen sanoo usein?
[/quote]
Miehille se merkitsee vähemmän, naisille ei.
Pusi pusi ja hali hali. Onko sama asia näitä viljellään joka päivä.
Mun perheessä on aina sanottu ja sanotaan toisillemme edelleen. Vaimon perheessä taas ei tunteista ikinä puhuttu mutta minun myötä on tottunut asiaan ja ollaan puhuttu että yhteisille lapsille sitten kerrotaan rakastavamme, halaillaan avoimesti ja näytetään että välitetään. Itselleni kuulostaa kylmältä ettei lapsi ikinä kuulisi niitä sanoja tai ei saisi mitään fyysistä kontaktia vanhempiin tai lohtua kun sitä tarvii
Itse olen isosta perheestä. Meitä on 8 lasta joista kaikki jo oikeastaan aikuisia tai kaksi nyt on vielä alaikäisiä. Vanhimmista en tiedä tarkalleen miten heidän kanssaan on ollut, mutta kun minä ja 4 muuta sisarusta asuimme vielä kotona niin joka ilta äiti sanoi hyvää yötä toivotuksen kanssa meille jokaiselle erikseen minä rakastan sinua. Itse olen nyt 22v.
Isä harvoin on sanonut että rakastaa, mutta on sen ilmaissut nyt varsinkin kun olen aikuinen. Ja aina olen sen tiennyt, että hänkin rakastaa meitä vaikkei sitä ääneen sanoisi :)
Itse ehkä hieman liikaa hoen sitä puolisolleni. Hän sanoo harvoin "minä rakastan sinua", mutta kun sanoo niin se todella tulee sydämestä. Päivittäin kuitenkin hänkin sanoo minua rakkaaksi.
Hän on joskus sanonut minun hokevan liikaa minä rakastan sinua, mutta sanoin hänelle näin:
Joka kerta kun sanon rakastavani sinua niin tarkoitan sitä todella. Vaikka tiedän että tiedät sen sanomattakin niin tahdon silti kertoa sen joka päivä ja viimeisenä ennen nukkumaan menoa. Jos jotain käy niin tiedät aina, että minä rakastan sinua. Enkä sano sitä koskaan jos en sitä tarkoita.
Lapsuudenkodissani kukaan ei sanonut koskaan kenellekään :( nykyään asustan kahdestaan aviomieheni kanssa, seitsemän vuotta yhdessäeloa, ja sanomme toisillemme usein nuo sanat :) äitini ei vieläkään ole koskaan sitä minulle sanonut, mutta olinkin vahinkolapsi hänen ollessa jo lähempänä neljääkymppiä ja vela ollut aina, joten johtuneeko asia siitä.. Emme tapaa usein nytkään. N27
Ei ihan noilla sanoilla, vaikka rakastava perhe olikin/onkin. Halauksia, suukkoja ja "äidin/isän rakas"-kommentteja oli kylläkin paljon. Omia lapsia ei vielä ole mutta voisin kuvitella että oma "tyylini" olisi jotain lapsuudenkodin ja nykyisen ympäristön (USA:n) väliltä. Täällä tuntuu ettei se usein merkitse oikein mitään, tai siis merkitsee totta kai mutta ne itse sanat ovat liian arkipäiväisen kuuloisia. Esim. joka ikinen puhelu lopetetaan "I love you/I love you too", yhtä nopeasti kuin sanotaan heipat. Mieluummin sanon vähän harvemmin ja painottaen kuin monta kertaa joka päivä niin ettei toinen varmaan edes huomaa asiaa.
Minä kiusaantuisin varmaan jos vanhempani sanoisivat tuollaista. Meillä ei ole halattu ei kehuttu eikä saatu hellyydenosoituksia. Aika peruskasvatus sodan jälkeiseltä sukupolvelta. Molemmilla vanhemmillani 6 sisarusta, eikä vanhemmat ole ehtineet viettää aikaa lasten kanssa juuri yhtään. Sisarukset kasvaneet lähinnä keskenään ulkona leikkien.
Miehelleni en osaa antaa arjessa hellyydenosoituksia tai spontaanisti sanoa rakastan sinua. Sen sijaan tesktarissa laitan toisinaan "olet rakas". Nuo sanat olen myös kirjoittanut vanhemmilleni kortteihin merkkipäivinä.
Eli ei istu tähän kulttuuriin ei. Hyvä että toisilla, mutta minä kiusaantuisin kun en ole tottunut. :)
Jonkun muun kulttuurin mielestä varmaan todella absurdia että meillä ollaan hyvin luontevasti alasti toisten seurassa, mutta ei halailla eikä sanota rakkaudentunnustuksia.