Yksilapsiset perheet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vähän myytti ja haave monilla että sisarukset ovat ystäviä ja läheisiä. Voi olla niinkin ettei kertakaikkiaan tulla toimeen erilaisten luonteiden takia ja aikuisena ollaan kuin puolitutun. Itsellä kokemus tästä, pikkuveli oli 5 v nuorempi eikä meillä ollut mitään yhteistä lapsina. Tai minä olin huolehtiva isosisko mutta ei ollut mitään muuta yhteistä, eri leikit ja kaverit. Muutin kotoa kun pikkuveli oli 15 v teini eikä enää tavattu kovin usein. Tiet vei eri kaupunkeihin ja nyt aikuisena ei ole tekemisissä kuin kerran pari vuodessa. Ei se sisaruussuhde synny automaattisesti sen eteen täytyy vanhempienkin nähdä vaivaa. Ei ole mitään suvun kesämökkiäkään tai mitään perinteitä missä veljeä tapaisi, pieni suku meillä ei juhlia tai muutakaan.

Se idylli ja haavekuva käsi kädessä olevista sisaruksista on harvoin totta. Toki olisi nyt kiva kun olisi joku suvun mökki johon keräännytyäisiin sisarukset ja perheet yhdessä, käytäisiin lomareissuilla jne.mutta elämä ei aina mene niin. Jotenkin sellaista yhteenkuuluvaisuutta ei ole meillä pikkuveljen kansaa ikinä ollut. Muutamalla tutulla sama juttu. Enemmän ratkaisee se millaiset ovat vanhempien voimavarat ja resurssit, aineelliset ja henkiset. Hyvät ystävät voivat korvata ne sisarukset.

Olen kanssasi hiukan eri mieltä. Sisarusten suhteen muotoutumiseen todiaan vaikuttavat lasten luonteet enemmän kuin mikään muu. Sitä tekijää ei oikein voi muuksi muuttaa. Moni tekee lapset pienellä ikäerolla koska ajattelee että sitten heistä on seuraa toisilleen. Ei se aina niin mene. Ja samoin isommallakin ikäerolla lapsista voi tulla läheisiä toisilleen.

Siitä olen eri mieltä kanssasi että suhteen muotoutuminen olisi niidtä vanhemmista kiinni. Olet nyt aikuinen, myös perhesuhteesi ovat sinun vastuullasi. Toki voit mennä sen taakse piiloon että isä ja äiti sitä ja tätä 10-20 vuotta sitten. Tai voit alkaa luomaan suhdetta veljeesi nyt aikuisena. Valinta on sinun. Minulla kasvoi etäisyys omiin sisaruksiin parikymppisenä kun haimme omaa paikkaamme maailmassa. Nyt lähellä neljääkymmentä olen tietoisesti ollut enemmän heihin yhteydessä ja tutustummekin hieman uudella tapaa. Minulla ei ole oletusta siitä millaisen sisarussuhteen tulisi olla - olisin varmaan pettynyt jos vertaisin kokemuksiani vaikkapa sarjoihin tai elokuviin. Meillä on kuitenkin ollut mukavaa yhdessä ja jollain tasolla he tuntevat minut eri tavalla kuin kukaan muu ihminen voi. Kannattaa siis ottaa vastuuta aikuisena perhesuhteiden hoitamisesta, se voi yllättää positiivisesti.

Kuulostaa ettet halua myöntää, että myös vanhempien kasvatustapa ei vaikuttaisi sisarussuhteiden muodostumiseen. Kyllä se on kaiken perusta. Toki aikuisena on hyvä pohtia sitä johtuuko toimeen tuleminen lapsuudenkodissa vallitsevan ilmapiiristä ja voiko aikuisena lähteä luomaan uutta aikuista suhdetta sisaruksen kanssa. Sisar voi jatkaa vanhempien tapaa tai on luonteeltaan epäsosiaalinen eikä osaa rakentaa terveitä ihmissuhteita aikuisenakaan.

Kyllähän se jonkun verran vaikuttaa mutta niinhän kaikki asiat vaikuttavat. Sinä taas kuulostat siltä että tykkäät mennä kaikissa asioissa vanhempien selän taa piiloon etkä halua aikuisenakaan ottaa asioistasi vastuuta. Jokainen tavallaan.

[/quote]

Enpä ole ikinä kuullut, että yksilapsisilla perheillä olisi köyhän perheen stigma. Päinvastoin, tuntuu siltä, että mitä köyhempi sitä enemmän niitä lapsia tehdään, vrt. tämä 5000 euroa tukia saava kahdeksan lapsen yh. Parempituloiset osaavat säädellä lisääntymistään, kun pitää itse maksaa kaikki.[/quote]

Nimenomaan näin päin, varsinkin Suomessa, jossa paljon lapsia hankkimalla voi oikeasti yhteiskunnan tarjoamat tuet hyödyntämällä turvata omankin toimeentulonsa ja vältellä työelämään osallistumista (eli taloudellisen vastuun ottamista omasta elämästä) helposti vuosikaudet. Varsinkin mitä nuorempi äiti on kyseessä, sitä herkemmin tulee isoa lapsikatrasta katsellessa mieleen sosiaalituilla elelevä elämässä ajelehtija.

Jouduin leikkimään "kakkosäitiä" pikkusisarusporukalle, vaikka olin itsekin vielä ihan kakara. Hirveä vastuu koko ajan ja siinä ei ollu lapsuuden huolettomuudesta tai ylipäätään lapsuudesta tietookaan enää.

Kun kaverit sai koulun jälkeen hengailla yhdessä, mä jouduin menemään kotiin auttamaan kotitöissä ja lastenhoidossa, että pakka pysyis kasassa. Jäljet jäi, sen mä sanon, sitä hommaa puran edelleen kolmekymppisenä. Muiden sisarusten ei tarvinnu tehä paljon mitään. 

Ainoiden lapsien perheissä oli ihanaa kun kävi kylässä, lapset sai keskittyä omiin juttuihinsa ja koulutöihin, vanhemmat oli hyväntuulisia ja rentoja. 

Oma lapsiluku tulee olemaan 0-1. 

Meillä on yksi kouluikäinen lapsi, joka omien sanojensa mukaan viihtyy ainoana lapsena. Hänellä ei ole koskaan ollut toivetta sisaruksesta. Tämä on varmaan yksi syy sille, että lapsilukumme on jäänyt yhteen. Yhden lapsen vanhemmuus on intensiivistä hyvässä ja pahassa, suhde lapseen on tiivis ja läheinen. Toisaalta, etenkin lapsen ollessa pienempi, sitä välillä väsyi olemaan jatkuvasti leikkikaverina. Reissailu yhden lapsen kanssa on helppoa ja etenkin retkeilyharrastusta on ollut helppo ylläpitää, kun on vain yhden lapsen makuupussi/makuualusta ym. romppeet kannettavana. Olemme myös pärjänneet taloudellisesti hyvin ja lapsen on ollut mahdollista harrastaa mitä ikinä haluaa. Muissa asioissa ja hankinnoissa pidämme toki tiukemman linjan, ja en koe, että lapsemme olisi millään muotoa hemmoteltu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä tuli jo hyviä kommentteja. Minä sanoisin sellaisen elämän seesteisyyden, nyt kun lapsi on kouluiässä. Meillä ei heti ulko-ovella hyökkää vastaan se, että täällä elää lapsiperhe. Sitä vaihetta kesti vain ne muutamat ensimmäiset vuodet.

Onko luonnekysymys vai mikä, mutta kasvatus on helppoa. Ei tarvitse olla erotuomarina. Lapsella ei myöskään ole sellaista hirveää vimmaa omia jotain. Hänen ei tarvitse kotona mitenkään "kilpailla".

Totta. Mutta asialla on toinenkin puoli. Onko se hyvä, että kasvatus on helppoa? Nuo riidat, joissa sitä kasvatusta tarvitaan on usein myös niitä, joissa sitä lasta (ja vanhempaa!!!) haasteaan. Se on myös tilanne, missä lapsi oikeesti joutuu oppimaan paljon riidanratkaisuun ja puolensapitämisen taitoja? Kyllähän sosiaalisia taitoja opitaan tietysti koulu- ja harrastuskavereiden ym kanssa, mutta ei se ole ihan sama asia. Eipä sillä. Ei moni vanhempi kyllä osaa olla noissa tilanteissa hyvällä tavalla tukena. Veikkaan, et valtaosa haluaa vaan itse päästä tilanteesta mahdollisimman helposti eroon.

Oma kokemus on useista välienselvittelyistä ym. vastaavista tilanteista, että yhden lapsen vanhemmat eivät näe sitä (ainakaan yhtä kokonaisvaltaisesti) millä tavalla oma lapsi vertaisten kanssa vuorovaikuttaa ja toimii. Sitä on hirveän vaikea vanhemman uskoa joskus, jos ei näe lastaan siinä tilanteessa ja roolissa.

Sosiaalisia taitoja on harjoiteltu jo taaperoajan leikkitreffeistä alkaen. Serkkuja käy yökylässä ja yhteen viikonloppuun mahtuu välienselvittely jos toinenkin. Eiköhän noissa opi jo tarpeeksi.

Esimerkiksi toisen sukupuolen lapsen kanssa eläminen voi lapsellakin avartaa maailmankuvaa, erityisesti pojalle se voi olla ratkaisevan tärkeää, miten myöhemmin menestyy seurustelumaailmassa. Poikaperheiden pojat ovat yleensä aivan liian rajuja ja mustavalkoisen yksinkertaisia seurustellakseen tyttöjen kanssa. Näistä tulee myös luullakseni eniten rikollisia poikia. Lähes ainahan nämä perhesurman tehneet tulevat yhden tai kahden pojan perheestä.

Kiitos tästä syvästä analyysistä. Huhhuh, no nyt tuli luulotietoa oikein koko rahalla, vai puhutko kokemuksesta?

T. Kahden loistavasti menestyneen pojan äiti

Meidän perheen yksilapsisuuteen saattaa vaikuttaa sekin, että itse en ole ollenkaan läheinen siskoni kanssa. Olemme hyvin erilaisia ihmisiä ja en koe, että voisin turvautua häneen hädän hetkellä. Esim. serkkuni on minulle paljon läheisempi, puhumattakaan ystävistäni. 

Minulla on ollut koko elämän yksinäisyys mukanani: molemmat vanhempani olivat ainoita lapsia ja minä olen ainut: ei yhtäkään serkkua, ei tätejä eikä setiä. Isovanhempien kuoltua koko suku on etäistä ja en ole erityisemmin kuulunut minnekään.

Nuorena aikuisena olin jouluisin ym hyvin yksin isäni kuoltua ja äitini kunnon heikennyttyä. Ei ollut mitään muuta paikkaa mennä kun äitini pieni koti eikä ketään kenen kanssa jakaa asioita.

Onneksi löysin mieheni ja hänellä on ihana suku. Odotan nyt viidettä yhteistä lastamme joka jää varmasti myös viimeiseksi. Elämäni pelastus on ollut se, että olen yksinäisistä lähtökohdistani huolimatta voinut luoda näin suuremmoista rikkautta elämään ja suku jatkuu paljon elinvoimaisempana.

Huono puoli: Ei ole useampaa rakasta lasta.

Hyvä puoli: On tämä rakas lapsi.

Itse isosta mutta toimimattomasta perheestä tulevana en näe monilapsisuutta mitenkään hyvänä asiana. Päinvastoin sisarusten väliset suhteet voivat olla toksisia ja suvussa muutenkin etäiset välit. Koen että ihminen voi elää ainoana lapsena ja ilman yhteyttä sukuun täysin onnellisen ja tasapainoisen elämän. Riittää että löytää samanhenkisiä, läheisiä ja hyviä ystäviä ja itselle tärkeitä yhteisöjä.

Kaipuu läheiseen yhteyteen oman suvun kanssa juontaa juurensa siitä että suvulla on ollut ennen iso rooli ihmisten selviytymisessä elämän haasteissa. Ja nimenomaan taloudellisesti suku on ollut tärkeä tuki ja ainoa turvaverkko. Enää näin ei onneksi ole kun taloudellinen toimeentulo ei perustu enää suvun ja perheen hyväntahtoisuuteen. Ennen oli pakko pitää yhteyttä perheeseen ja sukuun, enää ei onneksi ole.

On varmaan sanottukin jo, en lukenut muita viestejä, koska itsellä useampi lapsi. Mutta näin suurperheen äitinä kuvittelisin seuraavat plussat: asuminen on väljempää yksilapsisessa perheessä. Todennäköisemmin on mahdollisuus lapsella omaan huoneeseen. Ja tavaramäärä, kaikkea on paljon: vaatteet, harrastusvälineet, kengät, petivaatteet, astiat jne jne. Vaikka ahkerasti kierrätän, eikä meillä ole mitään ylimääräistä, kaikkea tarpeellistakin on oltava paljon. Pyykkivuori on aina ihan mahdoton

Meillä on yksi lapsi. Hän innostui harrastuksesta, joka jo nyt 9-vuotiaana maksaa 3000-400€ vuodessa. Eipä olisi varaa tarjota tätä lapselle, jos hänellä olisi sisaruksia. Nyt elämä on taloudellisesti rentoa tästä harrastuksesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheen yksilapsisuuteen saattaa vaikuttaa sekin, että itse en ole ollenkaan läheinen siskoni kanssa. Olemme hyvin erilaisia ihmisiä ja en koe, että voisin turvautua häneen hädän hetkellä. Esim. serkkuni on minulle paljon läheisempi, puhumattakaan ystävistäni. 

niin,lapsetkaan ei ole samanlaisia,voi olla hyvin eriluonteisia lapsia isommassakin perheessä. Kaunis ajatus olisi,että sisaruksilla olisi hyvät välit,mutta jos yksikin on luonteeltaan täysin erilainen ja haluaa myrkyttää,eikä koe tasapuolisuutta tärkeänä,vaan on minä-minä,niin muiden on vaikea yrittää yhteistyötä. En tiedä,miten paljon kasvatuksella voi vaikuttaa me-henkeen luonteesta riippumatta? ehkä,jos aloitetaan pienestä pitäen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheen yksilapsisuuteen saattaa vaikuttaa sekin, että itse en ole ollenkaan läheinen siskoni kanssa. Olemme hyvin erilaisia ihmisiä ja en koe, että voisin turvautua häneen hädän hetkellä. Esim. serkkuni on minulle paljon läheisempi, puhumattakaan ystävistäni. 

niin,lapsetkaan ei ole samanlaisia,voi olla hyvin eriluonteisia lapsia isommassakin perheessä. Kaunis ajatus olisi,että sisaruksilla olisi hyvät välit,mutta jos yksikin on luonteeltaan täysin erilainen ja haluaa myrkyttää,eikä koe tasapuolisuutta tärkeänä,vaan on minä-minä,niin muiden on vaikea yrittää yhteistyötä. En tiedä,miten paljon kasvatuksella voi vaikuttaa me-henkeen luonteesta riippumatta? ehkä,jos aloitetaan pienestä pitäen?

ja lisään: tietenkään erilaiset luonteet eivät luonnollisestikaan tule aina toimeen keskenään :) mutta voi me-henki silti olla olemassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vähän myytti ja haave monilla että sisarukset ovat ystäviä ja läheisiä. Voi olla niinkin ettei kertakaikkiaan tulla toimeen erilaisten luonteiden takia ja aikuisena ollaan kuin puolitutun. Itsellä kokemus tästä, pikkuveli oli 5 v nuorempi eikä meillä ollut mitään yhteistä lapsina. Tai minä olin huolehtiva isosisko mutta ei ollut mitään muuta yhteistä, eri leikit ja kaverit. Muutin kotoa kun pikkuveli oli 15 v teini eikä enää tavattu kovin usein. Tiet vei eri kaupunkeihin ja nyt aikuisena ei ole tekemisissä kuin kerran pari vuodessa. Ei se sisaruussuhde synny automaattisesti sen eteen täytyy vanhempienkin nähdä vaivaa. Ei ole mitään suvun kesämökkiäkään tai mitään perinteitä missä veljeä tapaisi, pieni suku meillä ei juhlia tai muutakaan.

Se idylli ja haavekuva käsi kädessä olevista sisaruksista on harvoin totta. Toki olisi nyt kiva kun olisi joku suvun mökki johon keräännytyäisiin sisarukset ja perheet yhdessä, käytäisiin lomareissuilla jne.mutta elämä ei aina mene niin. Jotenkin sellaista yhteenkuuluvaisuutta ei ole meillä pikkuveljen kansaa ikinä ollut. Muutamalla tutulla sama juttu. Enemmän ratkaisee se millaiset ovat vanhempien voimavarat ja resurssit, aineelliset ja henkiset. Hyvät ystävät voivat korvata ne sisarukset.

Olen kanssasi hiukan eri mieltä. Sisarusten suhteen muotoutumiseen todiaan vaikuttavat lasten luonteet enemmän kuin mikään muu. Sitä tekijää ei oikein voi muuksi muuttaa. Moni tekee lapset pienellä ikäerolla koska ajattelee että sitten heistä on seuraa toisilleen. Ei se aina niin mene. Ja samoin isommallakin ikäerolla lapsista voi tulla läheisiä toisilleen.

Siitä olen eri mieltä kanssasi että suhteen muotoutuminen olisi niidtä vanhemmista kiinni. Olet nyt aikuinen, myös perhesuhteesi ovat sinun vastuullasi. Toki voit mennä sen taakse piiloon että isä ja äiti sitä ja tätä 10-20 vuotta sitten. Tai voit alkaa luomaan suhdetta veljeesi nyt aikuisena. Valinta on sinun. Minulla kasvoi etäisyys omiin sisaruksiin parikymppisenä kun haimme omaa paikkaamme maailmassa. Nyt lähellä neljääkymmentä olen tietoisesti ollut enemmän heihin yhteydessä ja tutustummekin hieman uudella tapaa. Minulla ei ole oletusta siitä millaisen sisarussuhteen tulisi olla - olisin varmaan pettynyt jos vertaisin kokemuksiani vaikkapa sarjoihin tai elokuviin. Meillä on kuitenkin ollut mukavaa yhdessä ja jollain tasolla he tuntevat minut eri tavalla kuin kukaan muu ihminen voi. Kannattaa siis ottaa vastuuta aikuisena perhesuhteiden hoitamisesta, se voi yllättää positiivisesti.

kyllä on sillai vanhemmista kiinni,miten opettavat lapset ottamaan toinen toisensa huomioon,vaikka olis eri luonteetkin ja jos vanhempi suosii toista/toisia enemmän,niin kyllä se kateutta aiheuttaa,että sillä tavalla vanhempien käytös vaikuttaa. Tottakai lapset kasvavat ja heille kehittyy omat arvot ja mielipiteet,niin aikuisena nekin voi etäännyttää toisista sisaruksista,eikä olla yhteyksissä. Mutta aina kannattaa yrittää pitää kiinni suhteista ja huoltaa niitä,jos se on vaivan arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Pakko kommentoida että sisaruksista ei automaattisesti tule ylimpiä ystävyksiä tai edes leikkikavereita. Minulla on 3,5 vuotta vanhempi sisko joka lähes tuhosi mielenterveyteni. Tappelimme rajusti koko lapsuutemme pitkälle teini-ikään asti, se ei ollut enää sisarusten nahistelua vaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Siskolla vanhempana oli ylivoimainen asema minuun. Sairastin masennusta vuosia.

Ystävistä taas oli minulle valtavasti iloa. Lähes päivittäin oltiin leikkimässä, heidän kanssaan opin normaaleja sosiaalisia taitoja.

Komppaan. Monilapsisessa perheessä eivät kaikki ole samalla tasolla tai edes jotenkin kavereita tai leiki keskenään.

Pikkusiskoni on ääliömäisen super ADHD, joka on sössinyt elämänsä.

Isoveljeni on superälykäs introvertti, joka on ryssinyt elämänsä.

Kummankaan kanssa en ole juurikaan tekemisissä, kunhan joskus soitellaan.

Ei tarvi lapsen olla yksin koska on paljon kavereita. Kyllä sen kaverin kanssa on paljon kivempaa kuin sisaruksen kanssa. Kaverin on saanut itse valita, sisarusta ei.

Pääsee paljon helpommalla.

Vierailija kirjoitti:

On vähän myytti ja haave monilla että sisarukset ovat ystäviä ja läheisiä. Voi olla niinkin ettei kertakaikkiaan tulla toimeen erilaisten luonteiden takia ja aikuisena ollaan kuin puolitutun. Itsellä kokemus tästä, pikkuveli oli 5 v nuorempi eikä meillä ollut mitään yhteistä lapsina. Tai minä olin huolehtiva isosisko mutta ei ollut mitään muuta yhteistä, eri leikit ja kaverit. Muutin kotoa kun pikkuveli oli 15 v teini eikä enää tavattu kovin usein. Tiet vei eri kaupunkeihin ja nyt aikuisena ei ole tekemisissä kuin kerran pari vuodessa. Ei se sisaruussuhde synny automaattisesti sen eteen täytyy vanhempienkin nähdä vaivaa. Ei ole mitään suvun kesämökkiäkään tai mitään perinteitä missä veljeä tapaisi, pieni suku meillä ei juhlia tai muutakaan.

Se idylli ja haavekuva käsi kädessä olevista sisaruksista on harvoin totta. Toki olisi nyt kiva kun olisi joku suvun mökki johon keräännytyäisiin sisarukset ja perheet yhdessä, käytäisiin lomareissuilla jne.mutta elämä ei aina mene niin. Jotenkin sellaista yhteenkuuluvaisuutta ei ole meillä pikkuveljen kansaa ikinä ollut. Muutamalla tutulla sama juttu. Enemmän ratkaisee se millaiset ovat vanhempien voimavarat ja resurssit, aineelliset ja henkiset. Hyvät ystävät voivat korvata ne sisarukset.

Kyllä, juuri näin. Ja jos ikäero on riittävän suuri, sisaruksellinenkin lapsi voi elää ainoan lapsen arkea. Minut pantiin laskujeni mukaan alulle kun siskoni oli rippileirillä. Yhteinen aika kotona jäi niin lyhyeksi, etten itse muista siitä mitään. Siskoni kolmesta lapsesta nuorimpaankin ikäeroni on pienempi kuin häneen itseensä.

Ja nyt aikuisena olemme juuri noita mainittuja puolituttuja. Välit ovat täysin hyvät, enkä odota perintöriitoja syntyvän. Mutta kun asumme 400 kilometrin päässä toisistamme, ja olemme aivan täysin erilaisia ihmisiä (siis ei koskien mitään mielipiteitä tai maailmankatsomusta, vaan ihan puhtaasti kiinnostuksen kohteita, työtä yms.), niin keskusteltavaa on vähän.

Meillä yksilapsisuus periytyy: isoisäni syntyi 1900-luvun alussa ja oli ainoa lapsi, ja sekä isän että äidin puolelta minulla on serkkuja jotka ovat perheensä ainoita lapsia. Osa heistä on saanut vain yhden lapsen. Siskollani on vain yksi lapsi. Minulla oli kaksi, mutta toinen heistä kuoli. Niin että olenko nyt yksilapsinen perhe?

Mun mielestä näistä kaikista vastauksista käy ilmi, että oma tunnekokemus on se isoin tekijä kun miettii ap:n kysymykseen vastausta. Jos sisärukset ovat voimavara ja tuki ne haluaa suoda omallekin lapselle. Jos sisarukset ovat tuottaneet ongelmia haluaa omaa lasta säästää ja antaa "vapauden" elää ilman sisarusten taakkaa.

sen takia kysymys kumpi on ns. parempi perhemuoto on jo itsessään järjetön. Ei kumpikaan ja samalla molemmat, ei noita voi verrata? elämä on monimuotoista aina eikä sisarukset takaa mitään hyvää perheyhteyttä tai sisaruksettomuus yksinäisyyttä. Sisarukset voi olla iso taakka ja trauma samoin kuin sisaruksettomuuskin.