Jaksaminen usean lapsen perheessä

Ette te VÄLTTÄMÄTTÄ alakaan jaksaa, jos ette pääse yli tuosta lapsen traumatisoitumisen pelosta, anteeksi nyt näin kovat sanat. Olen niin monta äitiä kuunnellut niinä vuosina, kun olen ollut äiti - ja aina sama tarina: Pelätään lapsen traumatisoituvan ja halutaan hoitaa viimeisen päälle läheisyyttä toteuttaen, usein pitkää täysimetystä. Sitten väsytään, stressaannutaan ja hermostutaan, odotetaan sitä, että aika kuluu ja vauva ottaa ohjat käsiinsä, sekä ikäänkuin antaa äidille ja isälle luvan hellittää: Se voi tapahtua, kun lapsi on 2v tai sitten kun lapsi on 5v. Joskus se tapahtuu vasta lapsen ollessa murrosiässä. 

Toinen vaihdoehto on se, että laskette strandardeja ja toteutatte jonkun noista: Lapsi sen verran kauas nukkumaat, ettet herää TAI sitten unikoulu. Jotkut vauvat ynisevät, öhisevät, mölisevät ja kätisevät nukkuessaankin, eikä mikään unikoulu siihen auta. Heräilyyn voi auttaa se, että vauva oppii nukahtamaan yksin. Tämä ei aina tapahdu ilman itkua. 

Meillä on helpot lapset, mutta heillä alkoivat täydet yöt vasta "huudatusunikoulun" jälkeen. Vaikka se tuntui oikeasti tosi pahalta, se takasi meille vanhemmille katkeamattoman yöunen (samoin lapselle). Kaikista karmeinta oli se, että unikoulu toi meillä iloisen lapsen ja jaksavammat vanhemmat. Kiintymysvanhemmat ruoskivat toki, mutta en ole huomannut suurempaa "traumatisoitumista". Lapset eivät ole alkaneet padota tunteiden näyttämistä, eivätkä ole kohtuuttoman helppoja. Eivät myöskään ole pelokkaita tai takertuvia. Muutoksen jälkeen oli ihanaa, kun saattoi hoitaa lapsia ilman pannullista kahvia aamutuimaan ja jyskyttävään päänsärkyyn otettua buranaa, joka oli pitkään ainoa tapa kammeta itsensä ylös.

Lapsissa on tietysti eronsa, mutta minusta vaikuttaa siltä, että monet ovat siinä noidankehässä, että vanhemmat pelkäävät lapsen traumatisoitumista ihan jatkuvasti. Kun lapsi itkee, se traumatisoituu. Sitten lapsi takertuu päivisin, lapsi takertuu öisin, eikä vanhemmalla ole tilaa hengittää ollenkaan. Koska se yleensä kuukausien ja vuosien mittaan alkaa tuntua ahdistavalta, vanhempi on sisimmässään vihainen lapselle ja kokee valtavaa syyllisyyttä tunteesta. Sitten ollaan siinä takertumisen, itkemisen ja vihan kierteessä - ja voi kun joku vaan tulisi ja pelastaisi. Mutta jos joku ehdottaa vanhemmalle lepoa, hän ei pysty sitä ottamaan vastaan, siinä pelossa että lapsi traumatisoituu. 

Kunnilla ei yleensä ole mitään ihmeempää tarjota kuin sairaalaunikoulua, keskustelua tai päiväsaikaan hoitoapua. 

Hei!

Olipa hyvä, että otit yhteyttä, koska tällaisissa tilanteissa ei kannata jäädä yksin. Apua on varmasti saatavilla, jotta perheenne jaksamista voidaan tukea. Jo vauvan haastavat unitavat kuormittavat ihan koko perhettä. Se voisi olla ensimmäinen asia, johon voitaisiin tarttua. Muutosta kuitenkin tarvitsette. Te vanhemmat voisitte yhdessä pohtia, mikä on se muutos, johon ryhdytte. Jos koet, että kykenet vain pieneen muutokseen, niin se on ok. Voit pilkkoa muutoksesta itsellesi sopivan. Muutos on kuitenkin tärkeintä. Teillä vanhemmilla olisi tärkeää syntyä yhteinen luottamus ja linja muutoksen toteuttamiseen. Lapsi aistii sen. Jos taas vanhempi on ahdistunut, se voi aiheuttaa lapsen virittäytymistä tarkistelemaan vanhemman tilannetta myös yöllä.

Vauvan elämässä unitapojen ohjaus on usein vanhempien ensimmäinen kasvatustehtävä. Se ei yleensä onnistu ilman kyyneleitä, niin kuin ei mikään muukaan kasvatukseen liittyvä asia. Osittain on kyseessä myös tahtojen taisto. Uniasioita ennenkaikkea ei voi jättää lapsen päätöksen valtaan, vaan vanhemman on hyvä luoda raamit, miten teillä nukutaan. Vanhempien yhdenmukaiset ja ristiriidattomat käytännöt luovat lapselle turvallisuutta omaksua uudet tavat. Lapsen uneen rauhoittumista voidaan tukea esim. tassuhoidon avulla, joilloin lapsi oppii itsehillintää ja oman olotilansa hallintaa, itsesäätelyä. Se on erittäin tärkeä taito jatkossakin. Otit esille epävarmuutesi, kuinka toimia. Voit olla luottavaisin mielin. Traumat syntyvät pitkäkestoisesta laiminlyönnistä ja vakavista vuorovaikutuksen puutteista. Esim. uniasioissa vauvan ohjaus ja tukeminen ovat eri asioita.

Jotta voitte saada tukea tilanteeseenne, niin voit ottaa yhteyttä http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/ensikodit-ja-muu-vauvaperhetyo/baby_blues/

yst.terv. Sari Lampinen, baby blues-työntekijä / Kymenlaakson Ensi- ja turvakotiyhdistys ry

Kiitos vastauksesta, Sari. En usko, että minulla on babay blues, nautin valtavasti lapsistani. En saa vain tarpeeksi levättyä itse, eikä miehenikään. Kyyneliä on vuodatettu näissä kasvatushommissa ja tullaan vuodattamaan. Ja hyvähän tässä on se, että olemme samassa veneessä mieheni kanssa - ja usein vielä soudetaan samaan suuntaan. Toi tassuhoito on niin kokeiltu ja omilla lapsilla toimimattomaksi havaittu. Minulla ei taida olla "oppikirjalapset", vaan ihanan, erityiset muuten vaan. Tällä hetkellä helpottaa eniten ajatus siitä, että viimeistään teini-iässä ne nukkuvat.