Epäröin lapsen hankintaa

Olemme olleet mieheni kanssa useamman 7 vuotta. Miehelläni on asperger ja jäykkä persoonallisuus joka on tuonut suhteeseemme myös henkisen tason haasteita. Olimme hetken myös erossa muutaman kuukauden jonka jälkeen palasimme takaisin yhteen.

Olen aina halunnut lapsen, mutta jätin ajatuksen koska mies ei halunnut samaa. Puolivuotta sitten hän kuitenkin sanoi haluavansa lapsen kanssani mikäli olen itsekkin samaa mieltä. Olen 34 vuotta joten aikakin sille sitten olisi, eikä välttämättä voi odottaa enää montaa vuotta. Olin todella onnellinen että hän tuli näihin aatoksiin.

Harrastimme pari kuukautta suojaamatonta seksiä enkä vielä raskautunut sen aikana. Yllättäin kuin puun takaa minuun kuitenkin hiipui pakokauhu.
Lisäksi elämässä oli tapahtumassa isoja asioita, mm.muutto. Tuntui, että liian paljon liikkuvia osia raskaaksi tulolle.
Tämän lisäksi aloin todella miettiä syvällisesti omaa ja yleensäkkin ihmisten halua lisääntyä.
Kyseenalaistin lapsien hankinnan ja sen mistä syistä lapsia yleensä hankitaan. Onko oikein luoda elävä ihminen osaksi omaa unelmaansa, tietämättä sitä osaammeko me kasvattaa lapsen parhaalla mahdollisella tavalla? Ja mikä on edes se paras mahdollinen tapa - tässähän on myös yksilöllisiä eroja. Entä jos eroamme, ja lapsi joutuu reissaamaan kahden kaupungin väliä? Olisiko kuitenkin nyt paikallaan odottaa? Entä jos miehen yliherkkyys eskaloituu, ja lapsen saaminen palaa hänet loppuun? Onko hänestä isäksi - entä, onko minusta äidiksi?

Sanoin miehelle että haluan edelleen lapsen, mutta olen alkanut pohtia asioita monelta kantilta ja haluan odottaa, esimerkiksi vuoden. Haluan että kun raskaus alkaa minulla on tasaisemmat mietteet kuin tällä hetkellä ja syvempi varmuus.
Mies oli järkyttynyt ja on sitä mieltä ettei meidän tule hankkia lapsia ollenkaan. Päivän mietittyään hän sanoi että ei ala enää koskaan yrittämään lasta kanssani.

Surettaa. En osannut muuta kuin olla rehellinen.