Miksi minä en IKINÄ pääse mihinkään porukkaan mukaan?

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 09:44"]

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 09:29"]

Täällä myös yksi. Missä päin asutte?

[/quote]

Asun Hämeessä.

Jotenkin olisi kiva ajatella, että kaikki tapaamani ihmiset olisivat oman navan tuijottajia, mutta en usko että asia on niin kuitenkaan. Olen tavannut kaikenlaisia ihmisiä, joukkoon tietysti mahtuu vähemmänkin kivoja tyyppejä, mutta myös oikeasti todella maanläheisiä ja ihania ihmisiä. Minä vain en pääse heidän kanssaan yhtään "syvemmälle", vuosien yrittämisestä huolimatta. Ja huom! Painotan nyt sitä että en ole roikkuja enkä valittaja enkä soittele perään yms. vaan olen mielestäni täysin normaali ihminen. Ihmiset eivät vain jotenkin halua olla kanssani paljoa tekemisissä. Ap

[/quote]

Jotkut ihmiset herättävät antipatioita, toiset empatioita. Sä olet varmaan sillä antipatia puolella, ihan niinkuin mäkin. Kurjaa on.....

Ja av-palstalla mä en saa koskaan paljoa yläpeukkuja vaan fiksuunkin viestiin saattaa tulla alapeukku jostain kumman syystä. Outoa sillä eihän tyypit voi tietää kuka täällä kirjoittaa... :)

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 12:39"]Täällä myös yksi ulkopuolinen ilmottautuu. Ainakin nuorempana äitinä tunsin usein harmitusta kun esim. perhekerhoissa ym. sai aina olla yksin sen oman lapsensa kanssa. Ja vaikka itse oli aktiivinen niin koskaan minulle ei tullut se sama tyyppi oma-aloitteisesti juttelemaan. Minulla kyllä on kavereita muualla mutta nuo kerhotilanteet oli joskus inhottavia. Selvennykseksi että vanhimmat lapseni ovat alakoululaisia ja nuorimmat vauva ja 3-vuotias eli olen "uudella" kierroksella kun välissä olin töissä useamman vuoden.

Nykyään en oikein viitsisi lähteä mutta yritän lapsen takia että hän (ei perisi tätä) saisi seuraa ja erilaista tekemistä. Mutta jostain syystä nykyään minulle tullaankin enemmän juttelemaan ja se kyllä lämmittää mieltä. Ei tosin kaikki mutta ainakin enemmän kuin aiemmin. Toisaalta otan ehkä enemmän itsekin kontaktia eikä mua haittaa vaikka se ei johtaisikaan mihinkään sillä en varsinaisesti etsikään ystäviä. Mutta aina jos minulle tullaan juttelemaan niin olen vastavuoroinen ja pidän keskustelua yllä.

Luulen että olen itsevarmempi kuin nuorempana enkä enää nolostele olla äänessä isommassakaan porukassa. Ulkonäöltäni olen tavallinen ja vaatetus ihan perustrikoota ja farkkua, lapsilla sama.

Muuten olen kyllä aikuisiällä päässyt aika hyvin porukoihin (joihin olen halunnut) ja viihdyn monenlaisten tyyppien kanssa mutta kyllä itsekin huomaan olevani nirso siinä suhteessa että vietän mieluiten aikani älykkäiden ja huumorintajuisten (suhteellinen käsite tietty) kanssa. Pitkästyn helposti jos pitää puhua kovin pinnallisia asioita kauan. Ehkäpä siinä sitten se syy kuitenkin etten niin hyvin saa kavereita. Pystyn siis kuitenkin puhumaan näistä niin että minusta ei huomaa että ne ei ole ykkösenä elämässä mutta itse en saa vaan niin paljon siitä. Apua kuulostankohan tosi leuhkalta? :) Toivottavasti ei, sillä sitä en missään tapauksessa ole.

Mutta ihana huomata että en ole ainut "yksinäinen".

 
[/quote]

Just näin. Olen myöntänyt itselleni, että pohjimmiltani viihdyn huumorintajuisten ja älykkäiden ihmisten kanssa. Väheksymättä oikeasti yhtään niitä ihmisiä, joiden kanssa ei synny ystävyyttä. Heidän kanssaan riittää satunnainen jutteleminen tai keskustelu.

Mulla on syntynyt intensiivisiä, antoisia ja hersyvän hauskoja ystävyyksuä ihmisten niitten ihmisten kanssa, joitten kanssa löytyy sama aaltopituus. Pystyn juttelemaan ihmisten kanssa ihan mistä vaan, mutta aniharvan kanssa syntyy edes kaveruutta tai yhteydenpitoa.

Olen hyväksynyt senkin, että muutama lapsistani ovat luonteeltaan samanlaisia kuin minä. Olen keskustellut heidän kanssaan asiasta ja vaikuttaa siltä, että etenkin vanhempi lapsi on alkanut hyväksyä itseään eli omanarvontunto on alkanut kasvaa. Keskimmäinen lapsi ei vielä juuri puhu asioistaan. Nuorin lapsi taas on luonteeltaan rohkea ja iloinen. Hän osaa ottaa paikkansa ja saa kavereita. Kahdelle vanhimmalle en enää yritä järjestää seuraa, koska ei siitä ollut mitään hyötyä.

Mun mielestä omille lapsilleen ei tarvitse esittää sen sosiaalisempaa ja suositumpaa kuin mitä on. En olis ihan hirvittävän huolissani siitäkään jos lapsi jää ulkopuolelle. Oon puhunut oman lapseni kanssa tästä ja hänen luonteestaan ja siitä, ettei häntä oikeasti edes kiinnosta kaikkien lasten, varsinkaan levottomampien lasten seura.Olen myöntänyt, etten ole mielestäni kovin "tavallinen", mutta oken oppinut tykkäämään itsestäni. Olen hyvällä tavalla ihan ylpeä itsestäni, vaikka en aina löydä samanlaisia ihmisiä. Olemme puhuneet ulkopuolisuuden tunteesta ja itsensä arvostamisesta. Minusta tätä kipeää asiaa kannattaa lähestyä ihan suoraan, eikä väkisin yrittää hankkia seuraa ja olla kauhean epätoivoinen. Uskon, että ne keskustelut ja adioitten sanoittaminen kehittävät lapsen ajattelua.

Myös rumat, lihavat, lyhyet eivät helposti saa kavereita. Ei saa olla liian kaunis, liian itsevarma, liian älykäs, mutta ei liian tyhmäkään, liian yksinkertainen, liian hidas sytytykseltään, liian ruma, liian lihava. Liian koulutettu, eikä liian rikaskaan saa olla! Jos toiset kuulevat, että yksi on huippulääkäri, ja väikkäri tekeillä äitiyslomalla, on se tavisäitimammojen paras karkoituskeino. Pitää siis olla tavallinen!

Lisäksi jos on yksinäinen, valitettavan moni ihminen ajattelee, että on automaattisesti outo, erilainen, tai muuta vikaa miksi on yksin... Kun saa kavereita, muutkin hyväksyvät sinut joukkoon! Niin väärin, ja niin ennakkoluuloista. Myös monessa sosiaalisessa naispiirissä on ne sanomattomat "johtaja"tyypit, joiden hyväksyntä avaa ovia kaikille muillekin ihmisille; muut naiset katsovat miten ihailemansa tyyppi sanoo/kokee vieraan mamman, ja jos tämä sosiaaliselta statukseltaan korkea äti hyväksyy vieraan, muutkin hyväksyvät. Joissakin naisissa vain piilee se syvä laumasielu, eikä ajatella omilla aivoilla. Tähän loppupäätelmään olen tullut.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 12:51"]

Ja av-palstalla mä en saa koskaan paljoa yläpeukkuja vaan fiksuunkin viestiin saattaa tulla alapeukku jostain kumman syystä. Outoa sillä eihän tyypit voi tietää kuka täällä kirjoittaa... :)

[/quote]

Heh joo, ja jos joku vielä komppaa sitä mun viestiä niin tää komppaaja saa enemmän yläpeukkuja :D Tätä en ole oikein ymmärtänyt...

Ap:n ongelma taitaa olla se, että hän pyrkii vastaamaan muitten odotuksiin. Oikeesti!  Sä saat olla huonolla tuulella ja  tulla esiin sillä alueella, jonka koet ulkopuolelta tukahdutetuksi. Älä kerjää näitten ihmisten hyväksyntää. Löydät vielä ihmisiä, jotka tykkäävät susta oikeasti. Vaikutat sympaattiselta kun kerroit ajatuksistasi ja arvoistasi. Haluatko mieluummin ystävyyksiä vai ihan kavereitakin? Mä oon aika väsynyt ja perussairaus kuluttaa niin, etten oikeasti edes jaksa tapailla äitituttuja ja rakentaa kaveruuksia. Edes lasten takia, varsinkaan kun ei siitä ole pitemmän päälle mitään tullut. Todi ystävät riittävät. Ai niin, mutta ap:lla tuota virtaa tuntuu riittävän. Toivottavasti saat sitä mitä oikeasti kaipaat.

Jos kokee olevansa aina ulkopuolinen, niin muut aistivat sen ja käyttäytyvät niinkuin sinun kuuluukin olla ulkopuolinen. Olin muutama vuosi sitten vielä se ulosjäänyt ja nyt asennemutoksen ja "Tunne lukkosi"-kirjan jälkeen olen havainnnut muutoksia. En tiedä tarkalleen mitä yksittäistä teen toisin, mutta asenteeni näkyy olemuksessani ja siten ympärillä olevat ihmiset ovat alkaneet huomioimaan minua.

Oma erillisyyden tunne on lapsuudestani lähtöisin. Siskoni on aina ollut voimakkaampi luonne ja saanut sukulaisilta enemmän huomiota. Tämä asenne on kantautunut näihin päiviin asti ja yhä siskoni kuulumisista halutaan enemmän tietää. Lakkasin pitämästä siskoani itseni yläpuolella ja hiljalleen myös välittämästä siitä, että jäin toiseksi.

En myöskään teoillani lähtenyt hakemalla hakemaan huomiota tasatakseni tilannetta siskooni nähden. Nyt muut ovatkin alkaneet huomioimaan enemmän. Ei tarvitse enää teeskennellen kerätä huomiota. Olen vain oma itseni omine mielipiteineni enkä myötäile ketään vaan sanon suoraan, jos olen eri mieltä. Sisustan miten tykkään, puen omasta mielestä kivoja vaatteita ja valikoin deittini kysymättä muilta mielipidettä. Epävarmuuskin on syrjäävä tekijä. Tämä on vaikuttanut suuresti ystävieni kohteluun. Mielipiteilleni annetaan nyt arvoa, eikä kukaan tuputa omia näkemyksiä.

Samoin muutama dominoiva ystävyys on hiipunut. Tilalle olen saanut tasavertaisempia tuttavuuksia ja voin sanoa, että se on alkanut tuottamaan tulosta. Paras neuvo on, että dominoivan ystävän ylläpitäminen rinnalla on raskasta ja sen huomaa vasta, kun on päästänyt hänestä irti. Elämää ei pidä lastata ihmisillä, jotka negatiivisuudellaan vetävät sinua alaspäin. Otin aikanaan riskin pelätessäni, että pian minulla ei ole yhtään ystävää. Pelko osoittautui tavallaan oikeaksi, mutta tilalle olen saanut uusia ystäviä, jotka arvostavat minua. Kaikki on asenteesta kiinni.

Kaikkea hyvää kaikille syrjässä tunteville! Olette kaikki arvokkaita mielipiteinenne ja persoonienne kanssa. Olkaa ylpeitä siitä, että olette erilaisia.

up

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:21"]Minkä näköisiä olette te, jotka koette jäävänne naisporukoiden ulkopuolelle? Mitä teille on vuosien varrella sanottu ulkonäöstänne? Mulle on sanottu yläasteelta lähtien, että olen klassinen kaunis / tosi hyvännäköinen. Oisko sillä jotain tekemistä asian kanssa?
[/quote]

Mussa on piirteitä, jotka poikkeaa "yleisesti hyväksytystä". Mua kiusattiin ja hyljeksittiin tiettyjen "piirien" toimesta näiden(kin) asioiden vuoksi ala-asteelta lukioon. Silti olen ihan ihmisen näköinen.

up

up

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:21"]Minkä näköisiä olette te, jotka koette jäävänne naisporukoiden ulkopuolelle? Mitä teille on vuosien varrella sanottu ulkonäöstänne? Mulle on sanottu yläasteelta lähtien, että olen klassinen kaunis / tosi hyvännäköinen. Oisko sillä jotain tekemistä asian kanssa?
[/quote]
Mua haukuttiin jatkuvasti rumaksi

Kohtalotoveri täälläkin.

Olen aina ollut muiden mielestä jotenkin outo. Vaikka oikeasti yritän, olen avoin ja sosiaalinen, fiksu ja äänekäs ja minun on helppo jutella ihmisten kanssa small talkia, niin loppupeleissä jään aina yksin ja porukan ulkopuolelle.

Muutama hyvä ystävä ja aviomies on, mutta ei muuta.

Olen jo tottunut osaani. Harmittaa vain se, että lapseni näyttää perineen tämän. Hänkin on hyvin yksinäinen ja aina porukoissa ulkopuolinen. :( 

Vanha ketju, mutta so what.

Mä olen nyt sen viimeistään, viimeisimpien torjunta ja hyljeksimis kokemusteni perusteella, päättänyt lopullisesti vaan uskoa, että toisia tässä maailmassa vaan ei yksinkertaisesti koskaan, missään, milloinkaan hyväksytä. Joku ihmeen "paskatahra" meihin toisiin on jo sikiövaiheessa kai lyöty kiinni luuserin leimaksi..

Jos tuntuu epävarmalta, toiset potkii!

Jos tuntuu itsevarmalta, toiset kadehtii!

Milloinkaan ei kelpaa! Ei iloisena, eikä surullisena, ei myötätuntoisena, eikä välinpitämättömänä, ei pirteänä, eikä väsyneenä, ei oma-aloitteisena, eikä passiivisena, ei kotimaisena, eikä ulkomaisena, ei viisaana, eikä tyhmänä, ei reippaana, eikä laiskana... Ei niin mitenkään!

Kun taas ne toiset kelpaavat aina joka paikassa, paskallakin käytöksellään!

Meidät toiset on vaan kai luotu menninkäisiksi, joiden elämä on ikuista yötä ja kylmää pimeää, ja toiset karkeloivat ikuisessa seurapiiri-valo showssaan, rakastettuina, hyväksyttyinä ja onnellisina..

Maailma ei ole milloinkaan taas-arvoinen paikka.