Miksi minä en IKINÄ pääse mihinkään porukkaan mukaan?

Kuulostaa niin tutulta. Yritän olla mukana, kuitenkaan tuppautumatta ja roikkumatta, mutta olen aina vaan ulkopuolinen. Omalta kohdalta olen tullu siihen tulokseen että olen outo ja kummajainen ja pelottava muiden mielestä ja ovat ystävällisiä vaan kohteliaisuudesta, en vaan tiedä että mikä minussa on sitten se vika konkreettisesti että voisin tehdä sillä jotain, ulkoisesti olen kai ihan tavallinen. Ehkä se on se, että olen aina ollut lähinnä yksin kun en pääse porukoihin ja se vuosien yksinäisyys näkyy jo erilaisuutena kun ei ole muiden vaikutusta vaan kehittyy itsekseen.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:21"]

Minkä näköisiä olette te, jotka koette jäävänne naisporukoiden ulkopuolelle? Mitä teille on vuosien varrella sanottu ulkonäöstänne? Mulle on sanottu yläasteelta lähtien, että olen klassinen kaunis / tosi hyvännäköinen. Oisko sillä jotain tekemistä asian kanssa?

[/quote]

Minä en ole mikään luonnonkaunis, enkä tosi hyvännäköinen. Minulla tämä ignooraaminen koskee kyllä molempia sukupuolia: ei ole miehetkään olleet minun perääni. Minulle on annettu kolme kertaa lapulla puhelinnumero käteen - päin naamaa ei ole tullut iskemään kukaan, missään. Töissä minulle flirttailee lähinnä ulkomaalaiset, länsimaiset miehet :D Ap

Ja on huumorintajua ja on itseironiaa. Parhaiten tulen toimeen ihmisten kanssa, joilla on myös huumorintajua. Menestynyt en ole. Enkä syntynyt kultalusikka suussa. Ap

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:21"]

Minkä näköisiä olette te, jotka koette jäävänne naisporukoiden ulkopuolelle? Mitä teille on vuosien varrella sanottu ulkonäöstänne? Mulle on sanottu yläasteelta lähtien, että olen klassinen kaunis / tosi hyvännäköinen. Oisko sillä jotain tekemistä asian kanssa?

[/quote]

Mulla on aivan  sama kokemus. Isäni oli joskus vuosia sitten sanonut äidilleni kokeneensa nuorena samaa. Olen aistinut sitä kateutta, vetäytymistä ja jopa vihamielisyyttä ihan nuoresta asti. Jotenkin se on haavoittanut mua. Itse olen herkkä ja helposti vetäytyvä. Mussa on myös erittäin rempseä puoli, joka tulee esille vain läheisten kanssa. Vanhemmiten olen päästänyt tuota puolta enemmän esiin ja saanut ystäviä. Ehkä siinä mun vetäytyvyydessä, pelokkuudessa ja vakavuudessa on jotain, mikä karkottaa ihmisiä.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:23"]

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:18"]

Mulla ihan sama juttu. olen jo 36-vuotias. Koulussa oli muutama kaveri. En liikkunu isoissa porukoissa. Työpaikoilla jäin jotenkin ulkopuoliseksi. Ja äitiysloma se karua olikin / on edelleen. Kerhoissa yms. jään ihan ulkopuolelle. Kaikista kamalin kokemus sattui vähän aika sitten, kun menin rohkeana yhteen avoimeen kerhoon. Menin ensimmäisenä istumaan pöytään teekupin kanssa, kun kaikkien lapset leikki lattialla. Muut äidit teekuppiensa kanssa menivät KAIKI muihin pöytiin jälkeeni ja rupattelivat ja ignoorasivat mut täysin. Join teetäni todella nolona. Vihdoin pöytään tuli joku äiti,  mutta vain siksi, koska vapaita paikkoja muissa pöydissä ei enää ollu. Se oli niin nöyryyttävä kokemus. Istua ensimmäisenä pöytään koko porukasta ja kukaan ei tule pöytääni. Tälleen mulle kävi muuten yhdessä työpaikassakin. Että oli tosi nöyryyttävää.

Olen ottanut asenteen, että en välitä eikä enää harmita. Pääsee helpommallakin, kun on vain muutamia kavereita.

[/quote]

Olen nyt aivan täysin rehellinen, kun sanon, että olisin tullut viereesi istumaan. Olen nimittäin kokenut saman: perhekerhossa, vauvauinnissa, valokuvauskurssilla ... Ap

[/quote]

Samat sanat kuin AP:lla, olen kirjoittaja 13. Olisin ehdottomasti tullut viereesi. Ja samaa olen myös kokenut: olen yrittänyt sulkea nämä kiusalliset hetket jonnekin alitajunnan syövereihin ja esittää aina siinä tilanteessa, etten muka huomaa muiden käytöksessä mitään outoa.

Miten moukkamaisia ihmiset ja erityisesti jotkut aikuiset naiset osaavat ollakaan! Aikuiset! :( Oikeasti. Tämä ketju jos mikä on todiste siitä. Ja miettikää millainen seuraava naissukupolvi on kasvamassa jos kotoa saatava naisen malli on näissä perheissä tuollainen!

Ei istuta viereen, ei valita porukkaan tai pariksi, kiusataan, otetaan hampaisiin ja halutaan nöyryyttää isomman porukan edessä, vältellään positiivisia kommentteja, ei edes katsota silmiin tai kohti kun puhutaan! Itse olen järkeillyt tilanteet siten, että tällainen kohtikatsomaton puhuja tuntee epävarmuutta eikä "uskalla" katsoa ettei itsevarmuus vaan murene.

Olen yrittänyt olla välittämättä, kovettaa itseni, olla ajattelematta asiaa, kuvitellut että ehkä liioittelen ja kaikilla on tällaisia ongelmia, että olen ollut liian herkkä tulkitsemaan asioita aina tietyllä tavalla ja tuntosarvet liian pystyssä....mutta ei. Ei tää normaalia ole. Olen kokenut samaa syrjintää, kiusaamista ja porukan ulkopuolelle sulkemista opiskelumaailmassa, töissä, harrastusporukoissa, vauvaryhmissä. Ainoana yhdistävänä tekijä se, että kiusaajat ovat olleet aina naisia - miesten seurassa en ikinä ole kokenut mitään vastaavankaltaistakaan. Henkistä väkivaltaahan tuo on! Sukupuolista syrjintää saman sukupuolen edustajilta!

Nyt naiset! Muutos lähtee aina itsestä! Sanotaan kaikki jollekin tuntemattomalle naiselle tai tytölle joku kiva kehu/sana tai tehdään joku pieni kiva ele, se voi pelastaa tämän ihmisen päivän! Itse ainakin arvostaisin sellaista elettä tai sanaa!

Myös minä pelkään, että tämä periytyy... 

Yksissä juhlissa halusin kerrankin olla siellä muiden keskellä ja pitkästä pöydästä varasin itselleni käsilaukulla paikan ihan keskeltä. Kävin sitten vielä vessassa ja kun tulin takaisin, pöytä oli täynnä ja mun laukku nostettu sivulle.
Viimeinen nurkkapöytä, jossa ei muita ollut, oli enää vapaa.

Oletko ap hyvännäköinen, vahva, ulospäinsuuntautunut ja pärjäävä? Ehkä et herätä ihmisissä sellaista tunnetta, että  he haluaisivat  avautua sulle. Paljastatko aidosti mitään heikkouksia itsestäsi? Itseironiaa ja huumoria sulta siis löytyy, mut saako susta vähön kovan ja pinnallisen vaikutelman? Osaatko keskustella syvällisiä? Tai onko sussa jotain joka aidosti koskettaisi ihmosuä? Pelkkä yrittäminen ei vielä ole sitä. Ometko kiinnostunut ihmisistä sinänsä, muutenkin kuin kohottaaksesi omaa asemaasi? En yarkoita negatiivisesti? Kysymykset kumpuavat omista kokemuksistani.

Mun omituisuuteen/erilaisuuteen löytyi selitys.
Olen huomattavasti älykkäämpi kuin muut (99%) ja juttuni menee varmaan monilta ohi. Nykyään pääsen porukoihin ja mulla on ystäviä kun tietoisesti pysyttelen ihan tavallisissa keskustelunaiheissa. Toisaalta toivon, että joskus löytäisin samalla aaltopituudella olevan ystävän.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:56"]Oletko ap hyvännäköinen, vahva, ulospäinsuuntautunut ja pärjäävä?
[/quote]
Oman kokemukseni mukaan juuri tuollaisten ympärille ihmiset kerääntyy kuin herhiläiset.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:56"]

Oletko ap hyvännäköinen, vahva, ulospäinsuuntautunut ja pärjäävä? Ehkä et herätä ihmisissä sellaista tunnetta, että  he haluaisivat  avautua sulle. Paljastatko aidosti mitään heikkouksia itsestäsi? Itseironiaa ja huumoria sulta siis löytyy, mut saako susta vähön kovan ja pinnallisen vaikutelman? Osaatko keskustella syvällisiä? Tai onko sussa jotain joka aidosti koskettaisi ihmosuä? Pelkkä yrittäminen ei vielä ole sitä. Ometko kiinnostunut ihmisistä sinänsä, muutenkin kuin kohottaaksesi omaa asemaasi? En yarkoita negatiivisesti? Kysymykset kumpuavat omista kokemuksistani.

[/quote]

Kyllä minä varmaan pärjäävältä vaikutan. Tai ainakin reippaalta ja jaksavalta. Sitähän harva tietää, että minä jaksan näinkin hyvin koska minua auttaa asioiden tekeminen. Olen mielestäni paljastanut heikkouksia: sanonut, että minullakin menee välillä lapsiin hermot ja muuta vastaavaa. Olen avoin taustastani. Mutta viimeksi kun olin avoin, sain ns. nenilleni: joskus tuntuu, että toisten on vaikea hyväksyä minulta mitään tunteita. Siis vaikka loukkaantumista. Yritän itse nykyään ymmärtää toisten elämäntilanteita ja taustoja, ja tiedän että väsyneenä sitä tulee sanoneeksi ohi suunsa helpommin. Mutta minua nämä ymmärrykset ei koske: mikään asianhaara ei ole lieventävä, jos minä olen se, jolle on jostain tullut paha mieli.

Anteeksi, en halua tunnistamisen pelosta avata asioita enempää. 

On vaikea kuvitella, että antaisin kovan vaikutelman itsestäni. Pinnallisen? Vaikea kuvitella sitäkään, en pidä pinnallisista asioista. Paitsi estetiikasta. Ehkä se näkyy jotenkin liikaa? En voi itselleni mitään tosin. Jos lasten vaatteet on sävysävyyn niin ne nyt vaan on. 

Osaan keskustella syvällisiä. Niitä tosin harvemmin pääsee keskustelemaan missään. Seuraan uutisia ja maailman menoa paljon. Tykkään lukea tieteen saavutuksista vaikka osaa menee ohitse ja vinkuu mennessään. Tämän olen huomannut olevan yksi erottava tekijä naisten kanssa. 

En ole kiinnostunut asemani kohotuksista. En ole myöskään kiinnostunut muiden ihmisten asemista. Kohtelen ihmisiä tasapuolisesti, niin naapurin viinaanmenevää eläkeläistä kuin myös naapurin kirurgia. En ole kiinnostunut ihmisten koulutuksista tai töistä niin, että olisin niistä ensimmäiseksi kysymässä. Ap

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 11:01"]

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:56"]Oletko ap hyvännäköinen, vahva, ulospäinsuuntautunut ja pärjäävä? [/quote] Oman kokemukseni mukaan juuri tuollaisten ympärille ihmiset kerääntyy kuin herhiläiset.

[/quote]

Jos ap on vähän pelottavalla tavalla pärjäävä? Toisaalta yrittää päästä joukkoon. Kauneutta ei anneta helposti anteeksi porulkaan pyrkivälle?

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 11:07"]

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:56"]

Oletko ap hyvännäköinen, vahva, ulospäinsuuntautunut ja pärjäävä? Ehkä et herätä ihmisissä sellaista tunnetta, että  he haluaisivat  avautua sulle. Paljastatko aidosti mitään heikkouksia itsestäsi? Itseironiaa ja huumoria sulta siis löytyy, mut saako susta vähön kovan ja pinnallisen vaikutelman? Osaatko keskustella syvällisiä? Tai onko sussa jotain joka aidosti koskettaisi ihmosuä? Pelkkä yrittäminen ei vielä ole sitä. Ometko kiinnostunut ihmisistä sinänsä, muutenkin kuin kohottaaksesi omaa asemaasi? En yarkoita negatiivisesti? Kysymykset kumpuavat omista kokemuksistani.

[/quote]

Kyllä minä varmaan pärjäävältä vaikutan. Tai ainakin reippaalta ja jaksavalta. Sitähän harva tietää, että minä jaksan näinkin hyvin koska minua auttaa asioiden tekeminen. Olen mielestäni paljastanut heikkouksia: sanonut, että minullakin menee välillä lapsiin hermot ja muuta vastaavaa. Olen avoin taustastani. Mutta viimeksi kun olin avoin, sain ns. nenilleni: joskus tuntuu, että toisten on vaikea hyväksyä minulta mitään tunteita. Siis vaikka loukkaantumista. Yritän itse nykyään ymmärtää toisten elämäntilanteita ja taustoja, ja tiedän että väsyneenä sitä tulee sanoneeksi ohi suunsa helpommin. Mutta minua nämä ymmärrykset ei koske: mikään asianhaara ei ole lieventävä, jos minä olen se, jolle on jostain tullut paha mieli.

Anteeksi, en halua tunnistamisen pelosta avata asioita enempää. 

On vaikea kuvitella, että antaisin kovan vaikutelman itsestäni. Pinnallisen? Vaikea kuvitella sitäkään, en pidä pinnallisista asioista. Paitsi estetiikasta. Ehkä se näkyy jotenkin liikaa? En voi itselleni mitään tosin. Jos lasten vaatteet on sävysävyyn niin ne nyt vaan on. 

Osaan keskustella syvällisiä. Niitä tosin harvemmin pääsee keskustelemaan missään. Seuraan uutisia ja maailman menoa paljon. Tykkään lukea tieteen saavutuksista vaikka osaa menee ohitse ja vinkuu mennessään. Tämän olen huomannut olevan yksi erottava tekijä naisten kanssa. 

En ole kiinnostunut asemani kohotuksista. En ole myöskään kiinnostunut muiden ihmisten asemista. Kohtelen ihmisiä tasapuolisesti, niin naapurin viinaanmenevää eläkeläistä kuin myös naapurin kirurgia. En ole kiinnostunut ihmisten koulutuksista tai töistä niin, että olisin niistä ensimmäiseksi kysymässä. Ap

[/quote]

No tuossa on varmaan ongelman ydintä, että sulle ei hyväksytä negatiivisia tunteita. Kiitos rehellisyydestä. Mä lähtisin jotenkin murtautumaan tuosta roolista ja lokerosta.Voihan se olla pitkä tie, mutta  pyri olemaan rehellinen itsellesi äläkä suostu lokeroitavaksi. Siten saat omanarvontuntoa. Vaikutat fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Syällisyydellä en tarkoittanut tieteen tulosten seuraamista, vaan tunneasioita, ihmissuhteita ja  elämää.

Tämä keskustelu ei tunnu mitenkään vieraalta itselleni, ja etenkään tällä sisäsiittoisella paikkakunnalla jossa nykyään asun. Kaikki ovat toisilleen tavalla tai toisella sukua ja vain lapsuudesta asti kavereina olleet kaveeraa keskenään ja heidän lapsensakin kaveeravat keskenään koska vanhemmat niin vaativat :/ mutta siis mitä yritän sanoa on se että olen itsekin ollut se ulkopuolelle jätetty ja koen niitä tunteita vieläkin, mutta siihen auttaa ensinnäkin se että ymmärrän että vaikka se minulle näyttää siltä että noi tuollakin tulevat niin hyvin juttuun mutta mulle ei jutella lainkaan, voi todellisuus ollakin se että olen todistamassa jollekin siihen porukkaan osallistuvalle juuri tällaista harvinaista hetkeä, jolloin hänet on sillä kertaa huomioitu vaikka muulloin jää ulos. Ja sitten toinen on se että ulkomailla vietetyn ajan jälkeen tulin ulos suomalaisesta kuorestani niin etten sosiaalisissa tilanteissa juurikaan enää kiinnitä itseeni huomioita ja HYMYILEN JA NAURAN paljon. Puhun ihmisille joiden näen jäävän ulkopuolelle ja nykyään huomaankin että ympärilleni keräänty, satunnaisesti tosin, porukkaa jotka siinä kohdin huomaavat että hei ton kanssahan mä vaihdoin silloin muutaman sanan enkä täällä muita näe joille puhua, meenkin hei tonne ja sitten yhtäkkiä siinä onkin porukkaa enemmänkin. Kaikille siinä olijoille puhun ja kaikki huomioin ja esitän kysymyksiä niille jotka vaikuttavat jäävän sivummalle. Ei näistä ihmisistä mitään parhaita kavereita tule ja vähän väliä huomaan taas olevani yksin kun ympärillä on täysin vierasta sakkia. Mutta kun aina välillä löytää juttuseuraa helpottaa se itseä jo paljon. Mutta ratkaisevaa on mielestäni hymy. Se rikkoo jään.

Täällä kanssa yksinäinen kolmatta lasta odottava. Tyydyn kohtalooni ja vietän kaiken mahdollisen ajan lasteni kanssa. Ne on oikein ihanaa seuraa :)

Minulla on ihan sama ongelma. Mies minulla kyllä on ja eräs kaveri, jota tapaan pari kertaa vuodessa - minulle onkin yleensä suhteellisen helppoa tulla toimeen kahden kesken ihmisten kanssa. Ikävä kyllä etenkään aikuisena harvemmin on tilanteita, joissa ihmisiin tutustutaan kaverillisessa mielessä alusta asti kahdestaan.

Porukoissa jään aina ulkopuolelle. Päälleni puhutaan, kanssani ei vaihdeta puhelinnumeroita tms. (vaikka muiden kanssa näin toimittaisiin), kukaan ei aloita keskustelua kanssani (teen kuitenkin itse aloitteita)...

Tunnustan: Olen jokseenkin ujo. Mutta niin on aika hiton moni muukin ja silti heillä on usein oma paikkansa porukassa, heitä kuunnellaan ja ymmärretään. En ymmärrä mitä teen väärin.

Voisiko kyse olla siitä, että ap ei vaan jotenkin osaa välittää muille sitä, että haluisi kaverustua? Jotkut ihmiset antaa tosi itseriittoisan kuvan itsestään tahtomattaan ja näiden kanssa on jotenkin "pelottava" alkaa hieromaan tuttavuutta, vaikka monesti kiva tyyppi on paljastunut loppupeleissä. :)Luulen, että jotenkin vahingossa välität sellaisen kuvan itsestäsi, että et ole edes kavereiden tarpeessa. Tämä ei välttämättä ole mitenkään kytköksissä ulkonäköön, vaan joillakin vain on sellainen olemus.

Itsellä ystäviä ei juurikaan ollut peruskoulussa. Lukiossa päätin, että se muuttuu ja yrityksen ja erehdyksen kautta onnistuinkin hankkimaan kavereita ja nykyään minulla on kai laaja kaveripiiri. Mutta kehittymättömillä sosiaalisilla taidoillani se ei ollut helppoa ja tulin monta kertaa torjutuksikin, en siis todellakaan ole mikään luonnostaan suosittu! Olen siis varma, että ap:n on mahdollista hankkia kavereita, jos vain jaksaa tarpeeksi yrittää. Pyydätkö itse muita hengaamaan kanssasi vapaa-ajalla? ryhmään soluttautuminen on helpointa alkaa tutustumalla ensin paremmin pieneen osaan ryhmäläisistä. Itse ehdottaisin, että pyydät vaikka että tulisiko joku/muutama heistä kahville luoksesi ensi viikolla tai ehdotat leikkitreffejä yms. ja kun saat möntävän vastauksen alat pikkuhiljaa syventää suhdetta. Uskon, että jos kokeilet tätä taktiikaa muutamaan tyyppiin niin jonkun kanssa tärppää väkisinkin. Uskon oikeasti, että ongelmasi on siinä, että muut eivät tajua sinun olevan kaverimielessä vapailla markkinoilla :D Ja tosiaan torjumisista ei kannata masentua. Ihmiset saattavat olla muuten vain kiireisiä, ei siinä todennäköisesti mitään henkilökohtaista ole. Itselläkin välistä ollut niin hektisiä ajanjaksoja elämässä, että uusia ihmisiä ei vaan ole mahtunut kuvioihin, vaikka olisivat olleet kuinka  mukavia.

37 jatkaa vielä:

Aina meille yksinäisille jaetaan vinkkejä, kuinka pitäisi ehkä olla sellainen ja sellainen. Silti kun miettii tarkemmin ihmisiä, joilla on normaali sosiaalinen elämä, ei suurin osa heistä tosiaankaan ole ominaisuuksiltaan mitään yli-ihmisiä. Yhtä lailla heistä moni on esimerkiksi ujo, töykeä, itsekeskeinen, tuomitseva tai huonotapainen. Silti he eivät jää yksin.

Minua ei ole vielä 30 ikävuoteen mennessä auttanut yksikään saamani vinkki tässä asiassa. Alan kohta uskoa johonkin maagiseen voimaan, joka löytyy suurimmalta osalta ihmisistä, mutta minulta puuttuu. Tai ehkä kyse on tuurista? Siinä tapauksessa on kyllä melkoinen käänteinen lottovoitto, ettei kaltaiselleni osallistuvalle ihmiselle ole vieläkään löytynyt kaveripiiriä ja jään aina vain porukoiden ulkopuolelle.

Niin tuttu tunne. Olen aina ryhmässä ulkopuolinen, mikä sitten saa mut ajautumaan siitä itse pois ja lopulta olen yksin. Olen kyllä innokas tutustumaan ja juttelen, mutta ilmeisesti en ole tarpeeksi riehakas vaan hieman hillitty ja rauhallinen. Muilla samanlaisilla ihmisillä taas ei tunnu olevan ongelmaa asian kanssa.

Niin ja itselläkin on tämä ongelma nimenomaan naisten kanssa.

Täällä myös yksi ulkopuolinen ilmottautuu. Ainakin nuorempana äitinä tunsin usein harmitusta kun esim. perhekerhoissa ym. sai aina olla yksin sen oman lapsensa kanssa. Ja vaikka itse oli aktiivinen niin koskaan minulle ei tullut se sama tyyppi oma-aloitteisesti juttelemaan. Minulla kyllä on kavereita muualla mutta nuo kerhotilanteet oli joskus inhottavia. Selvennykseksi että vanhimmat lapseni ovat alakoululaisia ja nuorimmat vauva ja 3-vuotias eli olen "uudella" kierroksella kun välissä olin töissä useamman vuoden.

Nykyään en oikein viitsisi lähteä mutta yritän lapsen takia että hän (ei perisi tätä) saisi seuraa ja erilaista tekemistä. Mutta jostain syystä nykyään minulle tullaankin enemmän juttelemaan ja se kyllä lämmittää mieltä. Ei tosin kaikki mutta ainakin enemmän kuin aiemmin. Toisaalta otan ehkä enemmän itsekin kontaktia eikä mua haittaa vaikka se ei johtaisikaan mihinkään sillä en varsinaisesti etsikään ystäviä. Mutta aina jos minulle tullaan juttelemaan niin olen vastavuoroinen ja pidän keskustelua yllä.

Luulen että olen itsevarmempi kuin nuorempana enkä enää nolostele olla äänessä isommassakaan porukassa. Ulkonäöltäni olen tavallinen ja vaatetus ihan perustrikoota ja farkkua, lapsilla sama.

Muuten olen kyllä aikuisiällä päässyt aika hyvin porukoihin (joihin olen halunnut) ja viihdyn monenlaisten tyyppien kanssa mutta kyllä itsekin huomaan olevani nirso siinä suhteessa että vietän mieluiten aikani älykkäiden ja huumorintajuisten (suhteellinen käsite tietty) kanssa. Pitkästyn helposti jos pitää puhua kovin pinnallisia asioita kauan. Ehkäpä siinä sitten se syy kuitenkin etten niin hyvin saa kavereita. Pystyn siis kuitenkin puhumaan näistä niin että minusta ei huomaa että ne ei ole ykkösenä elämässä mutta itse en saa vaan niin paljon siitä. Apua kuulostankohan tosi leuhkalta? :) Toivottavasti ei, sillä sitä en missään tapauksessa ole.

Mutta ihana huomata että en ole ainut "yksinäinen".