Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi minä en IKINÄ pääse mihinkään porukkaan mukaan?
25.05.2015 |
Tutustun helposti ihmisiin, olen avoin ja iloinen luonne. En valita ja en takerru. Silti aina jään porukasta ulos, ihan sama onko kyseessä työ- tai opiskeluporukka, äitiporukka, harrastus...
Nyt odotan meille kolmatta lasta ja liityin eräällä forumilla odotusketjuun. Ja taas! Aivan sama juttu. En saa kommentteja kysymyksiini, tai huoliini. Ryhmä on sekä forumilla että Facebookissa ja olen aivan ulkopuolinen. En ymmärrä mitä teen vääriin. Aina kommentoin muiden kuulumisia, onnittelen tai pahoittelen tilanteen mukaan ja kommentoin esillä olevia aiheita. Sitten jos itse kysyn jotakin, niin ehkä yksi vastaa. Jos harmittelen jotakin, minut ignoorataan täysin.
En ymmärrä mitä teen väärin!
Kommentit (56)
Sama juttu, vaikka tutustunkin ihmisiin helposti. Olen kyllä huomannut, että keskustelufoorumeillakin saattaa olla ihan omanlaiset kuppikunnat, joten se ei välttämättä kerro mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu mullakin. Sääli, ettei me samanlaiset koskaan törmätä toisiimme missään :(
Täällä myös yksi. Missä päin asutte?
Kuulostaa siltä että olet törmäillyt lähinnä omaan napaansa tuijottajiin. Tuttua minullekin.
Mulla ihan sama juttu :( Töissä kyllä mahdun porukkaan mukaan, mut vapaa-ajalla en pääse kivoihin porukoihin mukaan.
Ja työkaverit on pääosin miehiä ja heidän kanssa en välttämättä haluis vapaa-aikaani viettää, vaikka ihan mukavia ovatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samis. Lisäksi 12v. tyttäreni ei oikein saa ystäviä, tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja onpa joku hänen kivoista luokkakavereistaan luonnehtinut häntä sanalla "outo". Mun mielestä ei ole lainkaan outo. Kai tää sit on perinnöllistä.
[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 09:29"]
Täällä myös yksi. Missä päin asutte?
[/quote]
Asun Hämeessä.
Jotenkin olisi kiva ajatella, että kaikki tapaamani ihmiset olisivat oman navan tuijottajia, mutta en usko että asia on niin kuitenkaan. Olen tavannut kaikenlaisia ihmisiä, joukkoon tietysti mahtuu vähemmänkin kivoja tyyppejä, mutta myös oikeasti todella maanläheisiä ja ihania ihmisiä. Minä vain en pääse heidän kanssaan yhtään "syvemmälle", vuosien yrittämisestä huolimatta. Ja huom! Painotan nyt sitä että en ole roikkuja enkä valittaja enkä soittele perään yms. vaan olen mielestäni täysin normaali ihminen. Ihmiset eivät vain jotenkin halua olla kanssani paljoa tekemisissä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset varmaan aistivat tuon huomionkipeyden, tulee helposti läpi rivienvälistä ja tekee epäaidon vaikutelman. Myös siis oikeassa elämässä eikä vaan netissä.
[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 09:46"]
Ihmiset varmaan aistivat tuon huomionkipeyden, tulee helposti läpi rivienvälistä ja tekee epäaidon vaikutelman. Myös siis oikeassa elämässä eikä vaan netissä.
[/quote]
Vaikea kuvitella, mistä se huomionkipeys tulisi esiin, kun en ole huomionkipeä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä ei kannata yrittää yhtään. Joittenkin kanssa vaan synkkaa. Oon kokenut paljon ulkopuolisuudentunnetta, mutta olen hyväksynyt sen, että kaikkien kanssa ei vaan synkkaa ja silloin ei kannata edes yrittää. En usko, että ystävyys syntyy yrittämällä. Oon löytäny kavereita sittemmin ihmisistä, joitten kanssa mellä on yhtä hulvaton huumorintaju. Silloin kun yritin päästä porukkaan, en ollut yhtään hauska tai kiinnostava vaan peloissani. En siis ihan oma persoonani. Jäin aina ulkopuolelle. Vieläkin jään useimmiten, mutta hyväksyn se ja ymmärrän, ettei kannata, jos ei ole mitään yhteistä. Oon ssanut omanarvontunnetta.
Mistä ihmeestä tällainen kaltaiseni porukan ulkopuolelle aina jäävä löytää sen porukan johon pääsee sisälle? Tai ylipäätään löytää hyviä ystäviä tai kavereita? Ei koskaan?
En muista tätä ongelmaa olleen itselläni ala-asteella, sen jälkeen vasta. Nyt olen jo reilusti yli kolmekymppinen eikä mun hautajaisiin ole tulevaisuudessa tunkua. Olen mielestäni reilu, ystävällinen, kiva, oikeudenmukainen, toisia huomioonottava, vieraanvarainen, sosiaalinen, ilmaisu- ja esiintymistaitoinen, keskustelukykyinen.... Ja silti jään aika porukan ulkopuolelle, monesti olen ollut työ- ja harrastusyhteisöissä ihan suoran kiusaamisen kohteenakin. Surullista. :(
Annatko itsestäni ulospäin jotenkin "liian" itsevarman kuvan? Olenko kaikesta huolimatta liian vaikeastilähestyttävä? Koetaanko minut uhkana? Olenko liian herkkä ja kuvittelen kaiken? Pitäisikö vain rakentaa kovempi ulkokuori ja olla "huomaamatta" faktoja? Olla tekemättä asiast ongelmaa? Näitä asioita olen kelannut. Tuntuu vaan, että jotakin vikaahan minussa on pakko olla, että aina kohtaan tämän saman ongelman.
Aviomiehen mukaan (ja tää on sitä miehen logiikkaa, itse en mielipidettä allekirjoita), olen liian hyvännäköinen ja menestyvä, kateelliset kanssanaiset kostavat sen mulle sulkemalla porukasta. Mutta ei kai syy voi aina olla sama? Mitä järkeä tuossa olisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon kans peruskoulun jälkeen ollut hyvin paljon yksin. Kaikesta kamalinta on vieläkin jos esimerkiksi jumpassa alkulämmittelyssä käsketään ottamaan pari...oon aina se ylimääräinen joka tekee sitten yksin tai ohjaajan kanssa.
Olin viime viikolla yhdellä kurssilla, meitä oli 15 + luennoitsija. Kommentoin, otin osaa keskusteluun ym. Kun teimme ryhmätöitä ja luennoitsija tuli kertomaan ryhmällemme ohjeita, hän ei kertaakaan katsonut minua silmiin. Kun kysyin jotain, hän kertoi kyllä vastauksen, mutta puhui vain muille ryhmän jäsenille.
En jaksa oikein nykyään enää edes välittää, olkoon, vaikka pahaltahan tuollainen näkymättömyys tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ihan sama juttu. olen jo 36-vuotias. Koulussa oli muutama kaveri. En liikkunu isoissa porukoissa. Työpaikoilla jäin jotenkin ulkopuoliseksi. Ja äitiysloma se karua olikin / on edelleen. Kerhoissa yms. jään ihan ulkopuolelle. Kaikista kamalin kokemus sattui vähän aika sitten, kun menin rohkeana yhteen avoimeen kerhoon. Menin ensimmäisenä istumaan pöytään teekupin kanssa, kun kaikkien lapset leikki lattialla. Muut äidit teekuppiensa kanssa menivät KAIKI muihin pöytiin jälkeeni ja rupattelivat ja ignoorasivat mut täysin. Join teetäni todella nolona. Vihdoin pöytään tuli joku äiti, mutta vain siksi, koska vapaita paikkoja muissa pöydissä ei enää ollu. Se oli niin nöyryyttävä kokemus. Istua ensimmäisenä pöytään koko porukasta ja kukaan ei tule pöytääni. Tälleen mulle kävi muuten yhdessä työpaikassakin. Että oli tosi nöyryyttävää.
Olen ottanut asenteen, että en välitä eikä enää harmita. Pääsee helpommallakin, kun on vain muutamia kavereita.
Minusta tuntuu että netissä roikkuu lähinnä ne "minäminäminä"-ihmiset jotka haluaa huomiota itselleen, mutta heitä ei kiinnosta antaa aikaansa tai huomiotaan muille, joten siksi satunnaiselle foorumien/somen käyttäjälle varmaan helposti netissä tulee sellanen tunne ettei ketään kiinnosta mun jutut.
Minkä näköisiä olette te, jotka koette jäävänne naisporukoiden ulkopuolelle? Mitä teille on vuosien varrella sanottu ulkonäöstänne? Mulle on sanottu yläasteelta lähtien, että olen klassinen kaunis / tosi hyvännäköinen. Oisko sillä jotain tekemistä asian kanssa?
[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:15"]
Mä oon kans peruskoulun jälkeen ollut hyvin paljon yksin. Kaikesta kamalinta on vieläkin jos esimerkiksi jumpassa alkulämmittelyssä käsketään ottamaan pari...oon aina se ylimääräinen joka tekee sitten yksin tai ohjaajan kanssa.
Olin viime viikolla yhdellä kurssilla, meitä oli 15 + luennoitsija. Kommentoin, otin osaa keskusteluun ym. Kun teimme ryhmätöitä ja luennoitsija tuli kertomaan ryhmällemme ohjeita, hän ei kertaakaan katsonut minua silmiin. Kun kysyin jotain, hän kertoi kyllä vastauksen, mutta puhui vain muille ryhmän jäsenille.
En jaksa oikein nykyään enää edes välittää, olkoon, vaikka pahaltahan tuollainen näkymättömyys tuntuu.
[/quote]
Minä taas olen helposti (nyt aikuisena) ottanut ryhmässä sen johtajan roolin, siis opiskelussa lähinnä. Siis se hiljainen hetki alussa, kun ryhmä on juuri luotu ja tehtävä annettu ja kukaan ei sano mitään. Se ei todellakaan ole minulle helppoa, mutta kerään rohkeuteni ja alan puhua. Minä en saa koskaan missään huomiota ensimmäisenä, eikä se ole minulle mikään ongelma, mutta huomaan että monella on jokin ennakko-oletus minun suhteeni, ja minun pitää rikkoa se. Pahinta tämä on äitiporukassa leikkipuistossa ja tilanteessa, jossa olen miesmyyjän kanssa jossakin "nämä-tuotteet-on-enimmäkseen-suunnattu-miehille" - myymälässä.
Aikanaan minun isäni (äitiä minulla ei ole) selitti yksinäisyyttäni sillä, että muut olivat kateellisia. Se oli vaikea uskoa, sillä monesti nämä muut tulivat paremmista perheistä ja olivat menestyneempiä koulussa kuin minä. Minä olin hiljainen ja ujo. Peruskoulussa en todellakaan ollut opettajien suosiossa. Nyt minun aviomieheni sanoo samaa, että olen kaunis ja muille uhka. Itse näen itseni perusnättinä naisena, hieman ylipainoisena ja vähän huonohampaisena.
Usein mietin, mikä osa on itsetunnollani tämän kanssa? Tiedän, että olen jossain hyvä ja jossain keskinkertainen ja jossain huono. Huomaan, että minua kehutaan äärimmäisen harvoin. Ap
Voihan se olla, että olet hyvännäköinen ja menestyvä, mutta onko sulla itseironiaa ja huumorintajua? Mä olen kyllä aistinut koko ikäni ihmisissä kateutta ulkonäköni takia. Vanhemmiten olen tullut kuorestani ja saanut sydänystäviä ihmisistä, joitten kanssa natsaa huumori, itseironia ja syvälliset keskustelut. Tosi ystävyydessä ei ole mitään kilpailua menestymisestä tai ulkonäöstä. Tosin mikään menestynyt en olekaan, ainakaan työttömäksi jäätyän, jos olin sitä ennenkään. Ulkonäkökin on rapistumaan päin kun vuodet tekevät tehtävänsä. Mun ystävät ovat mun kanssa, koska viihtyvät kanssani. Nuorena olin epävarma ulkonäöstäni ja kiinnitin sen ajattelemiseen liikaa huomiota. Mullakin on ollut vajvoja ulkonäkökomplekseja. Myt oon siyä mieltä, että elämä menee hukkaan jos liikaa miettii ulkonäköä. Ja se tekee ihmisestä epäkiinnostavan ja vähän vastenmielisenkin. Sellainen itsekkyys paistaa läpi.
[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 10:18"]
Mulla ihan sama juttu. olen jo 36-vuotias. Koulussa oli muutama kaveri. En liikkunu isoissa porukoissa. Työpaikoilla jäin jotenkin ulkopuoliseksi. Ja äitiysloma se karua olikin / on edelleen. Kerhoissa yms. jään ihan ulkopuolelle. Kaikista kamalin kokemus sattui vähän aika sitten, kun menin rohkeana yhteen avoimeen kerhoon. Menin ensimmäisenä istumaan pöytään teekupin kanssa, kun kaikkien lapset leikki lattialla. Muut äidit teekuppiensa kanssa menivät KAIKI muihin pöytiin jälkeeni ja rupattelivat ja ignoorasivat mut täysin. Join teetäni todella nolona. Vihdoin pöytään tuli joku äiti, mutta vain siksi, koska vapaita paikkoja muissa pöydissä ei enää ollu. Se oli niin nöyryyttävä kokemus. Istua ensimmäisenä pöytään koko porukasta ja kukaan ei tule pöytääni. Tälleen mulle kävi muuten yhdessä työpaikassakin. Että oli tosi nöyryyttävää.
Olen ottanut asenteen, että en välitä eikä enää harmita. Pääsee helpommallakin, kun on vain muutamia kavereita.
[/quote]
Olen nyt aivan täysin rehellinen, kun sanon, että olisin tullut viereesi istumaan. Olen nimittäin kokenut saman: perhekerhossa, vauvauinnissa, valokuvauskurssilla ... Ap
Alue: Aihe vapaa
Olen samassa tilanteessa ja jotenkin hyväksynyt sen että tunnen itseni aina ulkopuoliseksi. Joku näyttelijäkin kertoi jossain lehdessä tuntevansa näin, kai meitä on siis enemmänkin :)