TAMMIMASSUJEN PE-MA

Mies on ollu taas yli viikon reissussa ja tulee torstaina tai perjantaina. Nyt on ollu, että aina kun ollaan puhuttu puhelimessa, niin mulla alkaa ihan älytön itkettää. Puhelun aikana sain taas jotenkuten pidettyä itteni kasassa, mutta jälkeenpäin sitten repesin ihan kunnolla. Sanoin sille, että olen raskaana ja tarvin enemmän huomiota, niin se vaan että soittelenhan minä sulle. Vittu ei tarvis soitella ku tulis kotiin. Me ollaan yli kuus vuotta eletty pieniä poikkeuksia lukuunottamatta etäsuhteessa. Yhteinen koti, mutta välillä minä olin muualla opiskelemassa ja välillä se muualla töissä. Ikinä ei yhtaikaa kotona. Paitsi viime keväänä muutama kuukausi. Ei mulla ole ikinä ennen haitannu tämä. Se on ollu asia, mikä on ollu meidän arkea. Viikonloput yhessä ja viikot erillään. Töissä menee hyvin eikä yleensä iltasinkaan ole ollu sen suurempia ongelmia, mitä nyt olen normaalia enemmän ikävöiny ja muutaman kerran tirauttanu muutaman kyynelen. Mutta nämä puhelut. Tuntuu aina että maailma kaatuu puheluiden jälkeen. Tulee ihan järjettömän yksinäinen olo, ihan niinku odottaisin tätä lastakin yksin. Tekisin mitä vaan että pääsisin nyt syliin. Ja tämä vaan on pahentunu viikko viikolta. Oon varmaan ihan hermoraunio jos jouluun asti mennään tällä menolla. 4 kuukautta. Totta tämä on sitä hormoonimyrskyä.



Miltä ne liikkeet tuntuu? Kun en ole ihan varma olenko muutaman kerran tuntenu liikkeitä vai onko ollu vaan mahassa liikkuvaa pierua.



Tänään kävin kampaajalla ja pituutta lähti n. 20cm. Kiva kevyt olo, kun tuohon olkapäihin nyt hiukset. Vähän vaihtelua taas. Viikonloppuna kaverin häät, niin on sitten nätti pehko sinne. Naama kukkii niin nätisti, että siitä ei saa nättiä tekemälläkään. Taas niitä hormooneja.



Yritin eilen ja tänään laittaa kuvaa tuonne pinoon, mutta herjaa joka kerta että palvelinvirhe. Yritin vissiin 7 kertaa yhteensä. Oli kai niin ruma maha mulla että suojeli teidän silmiä eikä hyväksyny. Ehkä parempi niin....



Heräsin aamulla 30min ennen kelloa, kun naapurista kuulu ihan ihme kopinaa. Uudet seinänaapurit eikä yhtään niin rauhalliset ku entiset. Entinen ei kyllä vissiin ollu kahestikaan kotona.. Näillä lehmän kokoset koirat haukku illalla vielä 23 jälkeen ja aamulla taas meteliä. Enkä ole nähny tuossa muita ihmisiä ku äidin ja pojan. Joo että saakoon tästä paskasta nyt osansa sitten naapuritkin..



Anteeksi kauheesti, että näin tänne tulin pahaa oloani tilittämään, mutta kieltämättä helpotti ;) Eli ainakin osa paskasta on siirretty johonkin muualle. Ainakin väsyttää, että voi yrittää mennä nukkumaan. Jospa huomenna olis vähän parempi päivä.. Äidin ja anopin kanssa oli tarkotus mennä leffassa käymään.. Jo toinen kerta tälle kuulle!



Piti mulla oikeesti jotain kommentoidakin, mutta se jäänee toiseen kertaan. En muista enää yhtään aihetta mitä oli mielessä.



Hömppä, turvonneet silmät ja masuasukki 16+3

listalle siis.



Salama-78, 29v., la 21.1., eka tulossa ja synnytyssairaala KOKS.



Ahkerasti olen käynyt lukemassa tätä keskustelupalstaa jo viikkoja, mutta vihdoinkin innostuin ihan rekisteröitymäänkin.



Vähän omia kokemuksia/tuntemuksia tästä raskausajasta, kun on kaikki ihan uutta:



Alussa olin aika väsynyt - nyt kai vähän helpottanut. Tai se(kin) vaihtelee: välillä tuntuu olevan virtaa kuin pienessä kylässä, mutta toisinaan voisi vain löhötä ja nukkua. Kai ihan normaalia. Muutoinkin nuo hormonit heittelee tuota mielialaa.



Fyysisesti olen voinut oikein hyvin. Pahoinvoinnistakaan en kärsinyt juuri ollenkaan ja liikkunut olen tähän asti ihan normaaliin tapaan. Siitä pitikin kysymäni teiltä kommentteja: voiko kaikkeja lajeja harrastaa vielä tässä vaiheessa turvallisesti? Pidän mm. lentopallosta ja tänäänkin kävin tuolla ulkokentällä muutaman muun kaverin kanssa pelailemassa. Onko äkkinäiset liikkeet - joita lentopallossa tulee - vaarallisia sikiölle? Tietysti sitä luonnollisestikin välttää kaikista pahimpia syöksähtelyjä pallon perään, mutta onko muilla kokemuksia palloilulajien harrastamisesta raskausaikana?



Kuten jo totesinkin, mielialat vaihtelee melko rajusti ja mitättömistäkin asioista saattaa tulla suuria ongelmia, kun niitä tarpeeksi päänsä sisällä pyörittelee. Nyt olen alkanut stressata siitä, pitäisikö muuttaa suurempaan asuntoon, kun vauva tulossa, mutta eihän hän heti sitä tilaa itselleen hirmuisesti tarvitse. Lähinnä se kasvava tavaramäärä vain sitä tilaa kai ensin vaatii... No, päädyin siihen, että pyrin eroon turhasta "roinasta", mitä on kasaantunut nurkkiin ja järjestelen sitä kautta tilaa uudelle tulokkaalle. Turha kai tuotakin etukäteen stressata... Asioilla on tapana järjestyä.



Salama-78, rv 17+5

Piti tulla vielä kommentoimaan vähän.

Eli hömppä: Kun kerroit ikävästäsi ja tuntemuksista ku mies on pois, niin oli välillä niinkuin mun ajatuksia. Reissuhommissa ollu nyt jotain vuoden päivät. Siihen tosiaan tottuu... Mut ku tulin raskaaksi varmaan hormoonit tekee sen, että ikävöin paljon enemmän ja kaipaisin sen ihmisen siihen viereen jolle voi heti kertoa sen, että nyt vauva liikkui tai nyt kävi kipeää oudosti jne. Tekstiviestit ja puhelut ei tosiaankaan aja samaa asiaa. Ja en ole oikein mikään puhelimessa puhuja ihminen. Tai kyllä meillä miehen kanssa riitti juteltavaa paljonkin alkuaikoina puhelimessa ja armeija-aikana, mut jotenkin nyt on kumpikin illalla väsyneitä, että jää ne henkevät keskustelut puhelimessa todella vähälle. Sitten vielä huoli siitä, että miten pärjään loppuajasta ison masun kaa yksin ja entäs ku synnytys alkaa ja jos mies on etelä-suomessa seitsemän tunnin ajomatkan päästä kotoa. Jotenkin tuntuu, ettei mies edes täysin ymmärrä, että meille tulee vauva ja että minä olen raskaana. Nyt on kyllä viime aikoina ollut vähän enemmän mukana odotuksessa dopplerin ja masun silittelyn myötä. Mut ikävä on välillä musertavaa....



Uusi tulokas...salamako oli nimeltään? Tervetuloa vaan. Niin mulle sanottiin neuvolassa heti, että sulkapalloa en saa harrastaa, mitä olin raskautta ennen harrastanut kerran-pari viikossa. Kuulemma liian nykivä liikuntamuoto. Mut kuulostaa vähä hätävarjelulta, ku kuitenkin jotku vetää aerobikkiä viimeiseen hetkeen saakka. Ja jokuhan meistä tammimasuista on jonkinlainen jumppaohjaaja ammatiltaankin. Anteeksi, ku en nyt muista kuka.... Varmaan vähä omien tuntemuksien mukaan liikunnan harrastusta pitää tehdä. Joilleki käy sellainen laji, joka ei jollekkin käy.



Nyt nukkumaan ku masussa joku potkii ja möyrii niin ku istun koneella näin myöhään. Pitäis hänen mielestä olla jo pötköllään sängyssä. :)

Joku (anteeksi taas tää nimimuisti) kysyi miltä liikkeet tuntuu....mua huoletti ku en ollu vielä ennen toissa viikkoa tuntenut liikkeitä ja mietin, että olenkohan tuntenut. Sitte ku eka liike tuli niin tiesin kyllä, että se nyt oli sitä itseään. Ei mikään kupla tai perhosen siiven hipaisu niinkuin kirjat sitä kuvaa vaan mulle se tuntu siltä niinku joku vähä tökkis tuolla masussa. No ehkä välillä myös kuplan puhkeaminen vois kuvata sitä tunnetta.... Tänään muuten tunsin ekan kerran mahan läpi kämmeneen pienen potkun. Pakko kai se on uskoa, että siellä joku on. :D

Öitä! Amelie ja Martti rv 19+0. (hetken kuluttua ku vrk vaihtuu)