Tiesitkö, että EROSSA puolisosi vIe puolet omaisuudestasi jos avioehtoa ei ole

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain luuserit eroaa. Voittajat osaa pitää puolison niin tyytyväisenä, ettei mitään eroa tule.

Odota vaan, että puolisollesi tulee joku parantumaton mielenterveysongelma vaikka.. Olen nähnyt lähipiirissä tapauksen, ja ymmärrän hyvin miksi toinen lähti pakoon, vaikka se oli taloudellinen katastrofi.

Minä olen luvannut tahtoa rakastaa hyvinä ja pahoina päivinä, in sickness and in health.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Avioehtosopimus kannattaa aina tehdä. Sen pitäisi olla pakollinen.

Isämme oli 4 kertaa naimisissa. Jos ei avioehtosopimusta olisi ollut, ei me 6 lasta kahdesta eri avioliitosta oltaisi saatu edes vaatimatonta perintöä.

Avioehtoa ei kannata tehdä automaattisesti. Esim. jos molemmat ovat melko nuoria ja lähtökohtainen omaisuusero ei ole kovin suuri, erityisesti jos omaisuusero on niinpäin, että miehellä on jonkinverran (mutta ei aivan hirveän paljon) enemmän kuin naisella ja tarkoitus on perustaa perhe, jossa nainen on useamman vuoden kotona molempuen yhteisten lasten kanssa kriittisessä uranluonti-iässä. Tämmöisessä tilanteessa, jos se ero sitten kuitenkin tulee, omaisuuden tasajako puoliksi on reilua. 

Muissa kuvioissa kannattaa jonkinlaista avioehtoa tehdä, kuten jos toisella on ennestään lapsia (ja erityisesti jos yhteisiä lapsia ei ole tarkoitus hankkia) tai omaisuusero on hyvin suuri (ja erityisesti jos ei ole tarkotus hankkia yhteisiä lapsia; avioehtoahan voi muokata myöhemmin, jos yhteisiä lapsia tulee). 

Vierailija kirjoitti:

näin kirjoitti:

Ei vie, koska ollaan suurin piirtein yhtä varakkaita. Molemmat saisi omansa.

Mutta paperin tekeminen säästää osituksen vaivan.

Jos osituksen tekeminen on suoraviivaista (molemmat pitävät omansa), ositussopimuksen kirjoittamiseen menee alle tunti ja sopimuksen voi hyvin tehdä itse. Enemmän työtä ja vaivaa on avioehdon tekemisessä ja rekisteröimisessä.

Jos taas puolisot omistavat yhdessä esim. asuntoja ja kiinteistöjä, pitää avioehdonkin olemassa ollessa tehdä omaisuuden erottelu, jossa on työtä suunnilleen yhtä paljon kuin osituksessa silloin, kun ositus tehdään sovussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin jekku on se, jos puolisolla on lapsia, jotka eivät ole yhteisiä.

Jos puoliso kuolee, hänen osuutensa avioliiton yhteisestä omaisuudesta menee jakoon. Jos vaikka omaisuutta on miljoona, 500000e menee jakoon. Jos lapsia on kaksi, menee 50% aviomiehelle, 25% toiselle lapselle ja 25% toiselle lapselle. Kyse on avioparin omaisuudesta, talosta yms.. Tuossa kohtaa aviomiehen tarvii jostain repäistä 500000e noille kahdelle lapselle (jotka eivät ole hänen omiaan, vaan hän voi olla vaikka tavannut heidät vasta aikuisina), myymällä parin asunto, autot, ja muuta omaisuutta riittävästi. Puolet omaisuudesta on realisoitava rahaksi perinnöksi lapsille.

Käytännössä tuossa miehen elämä menee lopullisesti pilalle.

Ei mene näin kuolemantapauksessa. Jos puoliso kuolee, lesken ei koskaan tarvitse luovuttaa omaa omaisuuttaan vainajan lapsille, jos hän ei halua (lesken tasinkoprivilegi). Vainajan lapset perivät korkeintaan vain sen omaisuuden, joka on ollut vainajan nimissä. Leskellä on myös asumisoikeus hänen ja vainajan yhteiseen asuntoon, jos leski ei omista muuta hänelle sopivaa asuntoa. Lesken ei tarvitse maksaa lapsille mitään tästä asunnosta, mutta asunnon juoksevat kulut hänen pitää maksaa.

Tämä on joillekin perijöille hemmetin hankala ymmärtää. Avoliitossa ja mies kuoli, niin omaiset olivat vaatimassa asuntoa myyntiin. Omistan asunnon kokonaan ja omaiset saivat vain tilillä olleet rajat ja tavaroita. Oma vika jos ette olleet vakuutuksessa saajina.

Eli oliko tämä vainaja määritellyt sinut jossain vakuutuksessa edunsaajaksi? Oletko omistanut yksin asunnon koko ajan? Miksi he vaatisivat sun asuntoa myyntiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioehtosopimus kannattaa aina tehdä. Sen pitäisi olla pakollinen.

Isämme oli 4 kertaa naimisissa. Jos ei avioehtosopimusta olisi ollut, ei me 6 lasta kahdesta eri avioliitosta oltaisi saatu edes vaatimatonta perintöä.

Avioehtoa ei kannata tehdä automaattisesti. Esim. jos molemmat ovat melko nuoria ja lähtökohtainen omaisuusero ei ole kovin suuri, erityisesti jos omaisuusero on niinpäin, että miehellä on jonkinverran (mutta ei aivan hirveän paljon) enemmän kuin naisella ja tarkoitus on perustaa perhe, jossa nainen on useamman vuoden kotona molempuen yhteisten lasten kanssa kriittisessä uranluonti-iässä. Tämmöisessä tilanteessa, jos se ero sitten kuitenkin tulee, omaisuuden tasajako puoliksi on reilua. 

Muissa kuvioissa kannattaa jonkinlaista avioehtoa tehdä, kuten jos toisella on ennestään lapsia (ja erityisesti jos yhteisiä lapsia ei ole tarkoitus hankkia) tai omaisuusero on hyvin suuri (ja erityisesti jos ei ole tarkotus hankkia yhteisiä lapsia; avioehtoahan voi muokata myöhemmin, jos yhteisiä lapsia tulee). 

Mies ei mitenkään voi ennakoida, vaikka se nainen jäiskin sitten kotiin kokonaan. Varsinkin jos saa tulevaisuudessa hyvää palkkaa, joutuu ansaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin jekku on se, jos puolisolla on lapsia, jotka eivät ole yhteisiä.

Jos puoliso kuolee, hänen osuutensa avioliiton yhteisestä omaisuudesta menee jakoon. Jos vaikka omaisuutta on miljoona, 500000e menee jakoon. Jos lapsia on kaksi, menee 50% aviomiehelle, 25% toiselle lapselle ja 25% toiselle lapselle. Kyse on avioparin omaisuudesta, talosta yms.. Tuossa kohtaa aviomiehen tarvii jostain repäistä 500000e noille kahdelle lapselle (jotka eivät ole hänen omiaan, vaan hän voi olla vaikka tavannut heidät vasta aikuisina), myymällä parin asunto, autot, ja muuta omaisuutta riittävästi. Puolet omaisuudesta on realisoitava rahaksi perinnöksi lapsille.

Käytännössä tuossa miehen elämä menee lopullisesti pilalle.

Yleensä suuri os ihmisistä on normaaliälykköitä ja tekevät avioehdin.Eria asia jos kaksi ihmistä samalaisista taloudellisista lähtökohdista mene nuorin anaimisii ja hankki lapsia. Mutta eiköhän kaikkimjoillaesim.omistusasunti tee avioehdon. Rikkaat tekevätaina avioehdon ym.muita jurudisia järjestelyjä vaikka naivat verraisiaan.

Surullinen on se amiksen käynnyt trukkikuski joka ottaapersaukisen työttömän puolision elätettväkseen ja asuvat esim trukkikuskin vanhemoine kuolinpesässä. Kun tylsämieline trukkikusi ei avioehtoa älynnyt tehdä niin eron sattuessa kuolinpesän maisat ja mannuista menee puolet persaukiselle elätille. Mutta jos sekä järki ettämu  na seisoo niin näin käy.

Siinäpä vasta rakkautta täynnä oleva suhde. Amis duunari pitää puolisoaan persaukisena elättinä.

Kertoo kyllä kaiken ajatusmaailmastasi ja sen miksi itse et saa minkäänlaista kumppania. Et edes rahasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aijaa, mun saamat perinnöt on ainakin suojattu testamentissa. Jos olisin naimisissa ja eroaisin, niin puoliso ei saisi laita perityistä rahoista.

Jos toisen puolison perintöä ei ole suojattu testamentilla, niin avioerossa se kuuluu jaettavaan omaisuuteen ja testamentilla suojattua perintöä ei jaeta. Se on kurja tilanne.

Tämä on muuten totta. On todella epäreilu tilanne, jos vain toisen puolison omaisuus on suojattu ja toisen menossa jakoon. Joko siksi, että vain toisen puolison vanhemmat ovat sulkeneet puolison ulos perinnöstä, tai sitten siksi että toisen puolison omaisuus on perintöä ja toisen jotain muuta. Jos puoliso perii miljoonan ja minä voitan lotossa miljoonan, niin ei se minun oikeustajuuni istu että minun millini menee jakoon ja puolison ei. Ja oikeastaan vielä vähemmän silloin kun se raha on tehty omalla työllä.

Mun äiti on jossain vaiheessa puhunut, että tekisi tuollaisen testamentin, ettei meidän hänen tyttäriensä miehet ole osallisena perintöön. Kyse ei ole edes isosta omaisuudesta, reilu sata tonttuu. Olen sanonut, että hänellä ei ole mitään oikeutta päättää, miten mieheni ja minä jaamme omaisuutemme.Juuri tuon takia, että me on menty koko ajan sillä linjalla, että kaikki on yhteistä ja mies on kuitenkin olla paljon paremmin tienaava kuin minä. Minä tiennannut sen, minkä voin saada, mutta saanut isältä perinnön ja hoitanut paljon enemmän lasten ja koko perheen asioita ja kotia. Jos rahat ois omia, niin silloin kaikki tekeminenkin pitäisi laittaa puoliksi ja ostokset, laskut jne. Ei kaikki ole vain rahaa

Ei se, että äitisi kirjoittaa tuollaisen testamentin, estä sinua käyttämästä äidiltä saamaasi perintöä niin kuin haluat koko perheen menoihin ja vaikka testamenttaamasta sitä miehellesi. Äitisi määräys vaikuttaa vain siihen, miten rahanne jaetaan, jos eroatte, ja kenelle perintönä saamasi rahat menevät, jos kuolet ilman testamenttia.

No ei se silti ole oikein, että erossa mä saan puolet miehen rahoista ja omaisuudesta ja mun äiti on päättänyt paljonko mun rahoista jää jakamatta. Meillä on kuitenkin aikamoinen tuloero, joka tasapainottuu perintörahoilla jonkin verran.

Äitisi voi kuitenkin tehdä testamentin, jossa sinun sisarusten puolisot suljetaan perinnöstä pois, mutta sinun puolisoa ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioehtosopimus kannattaa aina tehdä. Sen pitäisi olla pakollinen.

Isämme oli 4 kertaa naimisissa. Jos ei avioehtosopimusta olisi ollut, ei me 6 lasta kahdesta eri avioliitosta oltaisi saatu edes vaatimatonta perintöä.

Avioehtoa ei kannata tehdä automaattisesti. Esim. jos molemmat ovat melko nuoria ja lähtökohtainen omaisuusero ei ole kovin suuri, erityisesti jos omaisuusero on niinpäin, että miehellä on jonkinverran (mutta ei aivan hirveän paljon) enemmän kuin naisella ja tarkoitus on perustaa perhe, jossa nainen on useamman vuoden kotona molempuen yhteisten lasten kanssa kriittisessä uranluonti-iässä. Tämmöisessä tilanteessa, jos se ero sitten kuitenkin tulee, omaisuuden tasajako puoliksi on reilua. 

Muissa kuvioissa kannattaa jonkinlaista avioehtoa tehdä, kuten jos toisella on ennestään lapsia (ja erityisesti jos yhteisiä lapsia ei ole tarkoitus hankkia) tai omaisuusero on hyvin suuri (ja erityisesti jos ei ole tarkotus hankkia yhteisiä lapsia; avioehtoahan voi muokata myöhemmin, jos yhteisiä lapsia tulee). 

Mies ei mitenkään voi ennakoida, vaikka se nainen jäiskin sitten kotiin kokonaan. Varsinkin jos saa tulevaisuudessa hyvää palkkaa, joutuu ansaan.

Haluaisitko selittää, ihan mielenkiinnosta, kun tällaisia outoja ansa-ajatuksia miehillä tuntuu riittävän, että millä tavalla se olisi oikein ansa? Meinaan että jos nainen jäisikin kotiäidiksi ja olisi aina kotona silloin kun lapset kasvaisivat, olisi kotona heidän tullessa koulusta ja auttamassa läksyjen kanssa ja muutenkin katsomassa perään, että mitä he oikeasti (teinitkin) touhuavat, hoitaisi Wilmat, laittaisi ruokaa, leipoisi, hoitaisi lasten harrastusten viennit ja haut, vahnempainillat, leirikoulujen varainkeruut, hommaisi lapsille vaatteita ja paikkaisi niitä, ja pitäisi kotia kunnossa kuten siivoaisi, myisi ylimääräistä pois kirppiksillä, hoitaisi ystäväperheiden kutsumiset kylään ja viemiset heille, lähettäisi joulukortit, maksaisi laskut yhteiseltä tililtä, kilpailuttaisi liittymät ja sähköt, veisi lemmikit eläinlääkäriin, kävisi kaupasssa ja tätä rataa. 

Miksi tämä on "ansa"? Oma elämäni ei siis ole ollut tuollaista, mutta noin niin kuin teoreettisesti mietin useinkin, että mikä vaivaa (nyky)miehiä siinä ajatuksessa, että nainen EI menisi koskaan enää lasten saannin jälkeen "oikeisiin" töihin vaan olisi "vain" perheenäitinä ja keskittyisi siihen? Kun siis itse voisin nähdä, että rakastavan ja perheeseen sitoutuneen uskollisen aviomiehen kanssa tuossa voisi olla ainekset hyvinkin onnelliseen liittoon. Eli jos mies ei halveksu kaikkea tuohon kodin valtakuntaan liittyvää. Naisestahan tuossa kuviossa käytännössä toki tulee se emäntä ja kodin hengetär, jolla on se kotitalouden pyörittämisen kokonaisuus hallussa ja joka sitten kertoo miehelle, mitä pitäisi milloinkin tehdä (jos ei itse jotain osaa / ehdi / voimat ei oikein riitä).

Vierailija kirjoitti:

Haluaisitko selittää, ihan mielenkiinnosta, kun tällaisia outoja ansa-ajatuksia miehillä tuntuu riittävän, että millä tavalla se olisi oikein ansa? Meinaan että jos nainen jäisikin kotiäidiksi ja olisi aina kotona silloin kun lapset kasvaisivat, olisi kotona heidän tullessa koulusta ja auttamassa läksyjen kanssa ja muutenkin katsomassa perään, että mitä he oikeasti (teinitkin) touhuavat, hoitaisi Wilmat, laittaisi ruokaa, leipoisi, hoitaisi lasten harrastusten viennit ja haut, vahnempainillat, leirikoulujen varainkeruut, hommaisi lapsille vaatteita ja paikkaisi niitä, ja pitäisi kotia kunnossa kuten siivoaisi, myisi ylimääräistä pois kirppiksillä, hoitaisi ystäväperheiden kutsumiset kylään ja viemiset heille, lähettäisi joulukortit, maksaisi laskut yhteiseltä tililtä, kilpailuttaisi liittymät ja sähköt, veisi lemmikit eläinlääkäriin, kävisi kaupasssa ja tätä rataa. 

Miksi tämä on "ansa"? Oma elämäni ei siis ole ollut tuollaista, mutta noin niin kuin teoreettisesti mietin useinkin, että mikä vaivaa (nyky)miehiä siinä ajatuksessa, että nainen EI menisi koskaan enää lasten saannin jälkeen "oikeisiin" töihin vaan olisi "vain" perheenäitinä ja keskittyisi siihen? Kun siis itse voisin nähdä, että rakastavan ja perheeseen sitoutuneen uskollisen aviomiehen kanssa tuossa voisi olla ainekset hyvinkin onnelliseen liittoon. Eli jos mies ei halveksu kaikkea tuohon kodin valtakuntaan liittyvää. Naisestahan tuossa kuviossa käytännössä toki tulee se emäntä ja kodin hengetär, jolla on se kotitalouden pyörittämisen kokonaisuus hallussa ja joka sitten kertoo miehelle, mitä pitäisi milloinkin tehdä (jos ei itse jotain osaa / ehdi / voimat ei oikein riitä).

En ole alkuperäisen ansa-tekstin kirjoittaja, mutta näen tuossa järjestelyssä kyllä ison riskin siihen, että loppujen lopuksi kumpikaan puolisoista ei ole parisuhteeseensa tyytyväisiä. Mies ei helpostikaan osaa arvostaa vaimon perheen eteen näkemää vaivaa, kun hän on itse tottunut siihen, että kotona on aina kaikki valmista eikä hänen ole tarvinnut huolehtia näistä asioista itse. Mies kokee hyvin helposti epäreiluksi sen, että hän raataa töissä ja vaimo (miehen käsityksen mukaan) lähinnä lepäilee kotona.

Vaimo taas kokee epäreiluksi sen, että hänellä on töitä vuorokauden ympäri, kun mies selviää noin 8 tunnin työajalla, hän on koko muun perheen palvelija ja kaiken lisäksi hän on taloudellisesti riippuvainen miehestä eikä kukaan edes kunnolla arvosta hänen perheen eteen tekemäänsä työtä.

Lisäksi lasten kasvaessa tässä tulee helposti se ongelma, että vaimolla ei enää olekaan tarpeeksi mielekästä tekemistä kotona eikä hän löydä myöskään tarpeeksi omia juttuja kodin ulkopuolelta. Näistä äideistä tulee sitten niitä päällepäsmäreitä ja marttyyriäitejä, jotka puuttuvat lastensa elämässä joka ikiseen asiaan ja ovat myrtyneitä, kun heitä ei arvosteta.

Toki on varmasti perheitä, joissa kuvattu työnjako toimii ja kaikki ovat onnellisia. Mutta riski muuhun on todella iso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisitko selittää, ihan mielenkiinnosta, kun tällaisia outoja ansa-ajatuksia miehillä tuntuu riittävän, että millä tavalla se olisi oikein ansa? Meinaan että jos nainen jäisikin kotiäidiksi ja olisi aina kotona silloin kun lapset kasvaisivat, olisi kotona heidän tullessa koulusta ja auttamassa läksyjen kanssa ja muutenkin katsomassa perään, että mitä he oikeasti (teinitkin) touhuavat, hoitaisi Wilmat, laittaisi ruokaa, leipoisi, hoitaisi lasten harrastusten viennit ja haut, vahnempainillat, leirikoulujen varainkeruut, hommaisi lapsille vaatteita ja paikkaisi niitä, ja pitäisi kotia kunnossa kuten siivoaisi, myisi ylimääräistä pois kirppiksillä, hoitaisi ystäväperheiden kutsumiset kylään ja viemiset heille, lähettäisi joulukortit, maksaisi laskut yhteiseltä tililtä, kilpailuttaisi liittymät ja sähköt, veisi lemmikit eläinlääkäriin, kävisi kaupasssa ja tätä rataa. 

Miksi tämä on "ansa"? Oma elämäni ei siis ole ollut tuollaista, mutta noin niin kuin teoreettisesti mietin useinkin, että mikä vaivaa (nyky)miehiä siinä ajatuksessa, että nainen EI menisi koskaan enää lasten saannin jälkeen "oikeisiin" töihin vaan olisi "vain" perheenäitinä ja keskittyisi siihen? Kun siis itse voisin nähdä, että rakastavan ja perheeseen sitoutuneen uskollisen aviomiehen kanssa tuossa voisi olla ainekset hyvinkin onnelliseen liittoon. Eli jos mies ei halveksu kaikkea tuohon kodin valtakuntaan liittyvää. Naisestahan tuossa kuviossa käytännössä toki tulee se emäntä ja kodin hengetär, jolla on se kotitalouden pyörittämisen kokonaisuus hallussa ja joka sitten kertoo miehelle, mitä pitäisi milloinkin tehdä (jos ei itse jotain osaa / ehdi / voimat ei oikein riitä).

En ole alkuperäisen ansa-tekstin kirjoittaja, mutta näen tuossa järjestelyssä kyllä ison riskin siihen, että loppujen lopuksi kumpikaan puolisoista ei ole parisuhteeseensa tyytyväisiä. Mies ei helpostikaan osaa arvostaa vaimon perheen eteen näkemää vaivaa, kun hän on itse tottunut siihen, että kotona on aina kaikki valmista eikä hänen ole tarvinnut huolehtia näistä asioista itse. Mies kokee hyvin helposti epäreiluksi sen, että hän raataa töissä ja vaimo (miehen käsityksen mukaan) lähinnä lepäilee kotona.

Vaimo taas kokee epäreiluksi sen, että hänellä on töitä vuorokauden ympäri, kun mies selviää noin 8 tunnin työajalla, hän on koko muun perheen palvelija ja kaiken lisäksi hän on taloudellisesti riippuvainen miehestä eikä kukaan edes kunnolla arvosta hänen perheen eteen tekemäänsä työtä.

Lisäksi lasten kasvaessa tässä tulee helposti se ongelma, että vaimolla ei enää olekaan tarpeeksi mielekästä tekemistä kotona eikä hän löydä myöskään tarpeeksi omia juttuja kodin ulkopuolelta. Näistä äideistä tulee sitten niitä päällepäsmäreitä ja marttyyriäitejä, jotka puuttuvat lastensa elämässä joka ikiseen asiaan ja ovat myrtyneitä, kun heitä ei arvosteta.

Toki on varmasti perheitä, joissa kuvattu työnjako toimii ja kaikki ovat onnellisia. Mutta riski muuhun on todella iso.

Se kieltämättä on iso. Mutta fiksut tajuaa ja arvostaa, kumpikin toisiaan. Jossain vaiheessa toimettomille tulee yleensä ajankohtaiseksi mummolana toimiminen.

Tiedän. Ja myös keskinäinen testamentti takaa, että lapset saavat vain lakiosan kunnes molemmista aika jättää..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään yhä useampi mies kieltäytyy menemästä naimisiin, kun ymmärtää kuinka kalliiksi se voi tulla. Onneksi näistä kirjoitetaan ja varoitetaan.

Ei se tule kalliiksi, kun on avioehto. Kannattaa pitää muutenkin raha-asiat omina ja vain tietyt kulut yhteisinä, kuten asuntolaina.

Ettei toinen saa päähänsä vaikka tyhjentää tiliä ja häipyä.

Sellaistakin on sattunut.

Niin, siksi kannattaakin pitää KAIKKI raha-asiat ainoastaan omina, ei mitään yhteisiä tilejä ja lainoja. 

Tosiaan, itselle nuorena tyhmänä näin kävi kun pankissa oikein suositeltiin yhteistä tiliä, mies sitten keksi häipyä ja tilille jäi oliko 3 vai 6 markkaa.