Onko mielestänne väärin että meidän eka- ja kolmasluokkalaiset eivät saa

No, mä koen näiden viestien valossa, että olemme perheenä varmaan saavuttaneet aika paljon, kun omat lapsemme haluavat pitää näitä kotipäiviä. Yleensä esim. lauantaisin eivät halua lähteä mihinkään tai korkeintaan vähäksi aikaa ulkoilemaan kavereiden kanssa aamupäivällä ja sitten leikkivät keskenään sisällä tai ulkona ja puuhaavat jotain meidän kanssa.



Ei ole tarvinnut pakottaa "kotipäiviin", kuulostaa aika ikävältä ajatukseltakin.



Meillä suhta saman ikäiset lapset, 2. luokkalainen ja 3. luokkalainen ja olen hirmuisen onnellinen, että varsinkin 2. luokkalainen on koulun alettua löytänyt omia kavereita, joiden kanssa voi kulkea itsekseenkin. Oli vähän eri suunnalla päiväkodissa ja aina joutui sopimaan erikseen noista leikeistä, koska edellytti kuskaamista. Yhdelle tietylle äidille se oli aina kovin, kovin vaikeaa. esim. jos asiaa ei oltu sovittu viimeistään keskiviikkona, ei heidän lapsensa voinut tulla meille leikkimään viikonloppuna "kun tää tuli nyt vähän nopeella aikataululla." Eikä siinä mitään, jokaisella on oma ohjelmansa eikä aina sovi, mutta tälle ei tuntunut sopivan oikein koskaan muulloin, kun silloin, kun itse tarvisti hoitajaa jonkun menon vuoksi.



Jotenkin karua vaan, että tämä kyseinen äiti nyt soittelee meille joka ikinen viikko ja kyselee tyttöämme heille leikkimään, vaan eipä tuo enää kauhean usein halua mennä, kun tavallaan vähän vieraantuivat kun kaikki oli aina niin hankalaa. Varmaan se on ollut muidenkin kanssa yhtä hankalaa ja nyt on sitten ilman kavereita.

meillä on lapsia "kahdessa sarjassa" jolloin kaksi tyttöä syntyivät parin vuoden ikäerolla edellisten ollessa jo koululaisia.



Ensimmäiset lapset olivat paljon pois kotoa kavereiden kanssa ja meillä oli yöksi kavereita jne.



Läksyjen tekeiminen ja muu oli niin ja näin -kun kaverit odottivat.



Muutimme maallepäin kaupungista, jossa kavereita oli riittänyt, kavereita saivat maalta koulunkin kautta ja ihan riittävästi.



Kun pikkusisarukset kasvoivat, oli heillä toisistaan seuraa, leikit alkoivat olla aina kehittyneempiä ja ajassa pitkiä.



Nämä "iltikset" viihtyivät omalla isolla pihallakin ilman ulkopuolisia kavereita, puhekieli oli "oikeata suomea" aivan kirjakieltä, vaikkei kotona pyritty sen puhumiseen, jostain lasten ohjelmista kai opin saivat...



Hoitoon ei tarvinnut viedä, olin kotiäiti joitakin vuosia ja työhön palattuani miehen vuorotyö ja isovanemmat hoitivat.



Esikouluakaan ei ollut ihan lähellä, joten se jätettiin väliin.



Kun koulu alkoi, saivat molemmat "kotilapset" hyvät kaverit heti ekasta koulupäivästä alkaen...mutta, sittenpä alkoi ovikello soida aina iltapäivisin koulun loputtua, kaverit ovella...



Jos ei meille voinut tulla, olisi lapsen pitänyt mennä kavereille...joka päivä. Jopa jonkun vanhempi tuli vaan ovestamme sisään ja sanoi etteä heidän tyttönsä haluaa tulla meille "Terve"



Kolme eri äitiä alkoi kiikuttaa kai siksi meille kun ovella toppuuttelin, ettei meillä haluta jokapöiväistä kyläilyä puolin ja toisin.



Kaksi kuukautta meni ja tein päätöksen jolla pystyin vaikuttamaan. Sanoin nuorimmille että kavereiden kanssa ollaan vain 2 kertaa kuukaudessa, kuun alussa japuolessa väliä, jolloin ei kukaan tule sitten joka päivä kyselemään ulos tai muuta.



Vielä vaan joku kaveri yritti, ei muistanut että olin itsekin kertonut ettei enää joka päivä...jolloin aloin sanomaan - Hei etkö muista, pidetään nyt vain kiinni siitä kuun alussa ja kuun lopussa...



Sitten päästiin siihen kahdesti kuussa joko meillä kaverit tai lapsemme sai mennä kaverille.



Helpotti lastakin etukäteeen tieto milloin oli kaveripäivä, ja muulloin kodin tuntumassa...Syntymäpäivinä saivat mennä sen kahden lisäksi.



Lapset viettivät paljon aikaa kotona yhdessä leikkien mutta myös piirtäen kuten ennen koulun aloitustakin, alkoivat kirjoitella tarinoita ja soittaa pianoa, poikkihuilua jne. Ei ollut mihinkään kiire.



Koska pieniin lapsiin saa vielä "otteen" niin käytin sitä. Huvittaa että se tyyli jäi lapsille vielä heidän ollessaan 16v, kotona muut illat mutta pari kertaa kuussa kaverilla tai kaverit voivat tulla...en puuttunut siihen, eivätkä lapset haluneetkaan mennä"aina" muualle.

todella hankalat vanhemmat sopia yhtään mitään. Aina on jotenkin niin vaikeata, eikä sovi nyt mutta 2 tunnin kuluttua jne.

Harmittaa kun pojat tulisivat hyvin juttuun ja voisivat leikkiä koulun jälkeen joko heillä tai meillä, mutta tämän kullannuppupojan on mentävä aika koulusta kotiin hoitajansa luo, eikä sinne saa mennä. Meidän tokaluokkalainen on sitten paljon yksin iltapäivisin ennen kuin isoveli tulee seuraksi. Kavereita ei ole tosiaankaan liikaa. Huoh !

Yhdelle tietylle äidille se oli aina kovin, kovin vaikeaa. esim. jos asiaa ei oltu sovittu viimeistään keskiviikkona, ei heidän lapsensa voinut tulla meille leikkimään viikonloppuna "kun tää tuli nyt vähän nopeella aikataululla." Eikä siinä mitään, jokaisella on oma ohjelmansa eikä aina sovi, mutta tälle ei tuntunut sopivan oikein koskaan muulloin, kun silloin, kun itse tarvisti hoitajaa jonkun menon vuoksi. Jotenkin karua vaan, että tämä kyseinen äiti nyt soittelee meille joka ikinen viikko ja kyselee tyttöämme heille leikkimään, vaan eipä tuo enää kauhean usein halua mennä, kun tavallaan vähän vieraantuivat kun kaikki oli aina niin hankalaa. Varmaan se on ollut muidenkin kanssa yhtä hankalaa ja nyt on sitten ilman kavereita.

jokainen perhe tehköön mikä pahaakseen on, sen kummemmin toisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä miettimättä.

rajoja menemiselle ja tulemiselle sekä se, että kaikki on säädeltyä ja rajoitettua.



Suurin osa meistä äideistä varmaan ainakin joskus pyytää lasta tulemaan yksin koulusta kotiin ja viettämään perheillan. Ja välillä antaa tulla ja mennä kaverien kanssa.



Minusta se ON vielä noin pienten lasten kanssa mitä suurimmassa määrin vanhempien päätösvallassa. Jos jo ekaluokkalaiselle antaa vallan yksin päättää, tuleeko kotiin vai meneekö kaverilla ja montako kaveria kotiin tuo, miten sitä menoa enää teini-iässä rajoitetaan, kun OIKEASTI alkaa olla tarvetta rajoittaa kylillä luuhaamista?



Ja hei: perheessä ON muitakin jäseniä, ja ainakin meidän stadilaisneliössä on aikas kova melu ja häly, jos lapsista toisellakin on pari kaveria kylässä. Ei sitä kukaan jaksa koko iltaa ja joka ilta kuunnella! Koti on myös rentoutumisen ja levon paikka, niille muillekin perheenjäsenille.



Ei siis eletä lapsen/lasten diktatuurissa, vaan demokratiassa, jossa kukin perheenjäsen saa tahtonsa vuorollaan läpi.

huomannut että nämä oventakanarimputtelijat on useimmiten ainokaisia tai perheistä joissa ei lasten ikäeron vuoksi ole leikkikaveria. Kolmen alakouluikäisen tytön äitinä iloitsen siskosten lämpimistä väleistä ja siitä että heillä on hyvä olla yhdessä. Siihen on pyrittykin vaalimalla perheyhteyttä. Koti on turvallisin sosiaalisin kenttä ja väitänkin että sosiaalisimpia kasvaa niistä jotka kasvaa sisarusten kanssa. Siskojen kanssa on turvallista riidellä ja olla taas kaveri. Meillä ei tytöt hingu kaupungille, vaan viihtyvät kotona hyvin. Kaikilla on omia kavereita joita tapaavat mutta ei niin että perhe olisi se välttämätön paha jota näkee iltapalapöydässä. Perhe on ykkönen. Se voi ainokaisten vanhempien olla vaikea käsittää että jotkut saavat sosiaalista toimintaa kotonakin, eivät he hingu jatkuvatsi jonnekin. Vaikea on sanoa kaverille ei, jos kaveri on seuraa vailla. Muistat omiltakin kouluajoilta että kaverille haluttiin olla kivoja. Siksi äitinä laitan rajat lapseni parhaaksi ja uskon että lasteni paras on se, että he saavat rauhassa kasvaa ja kehittyä turvallisessa ympäristössä itsenäistyen VÄHITELLEN. Huuli pyöreänä olen lukenut täältäkin joidenkin nuoruumuistosekoiluja jne., kännäystä, huumeita ja varastelua. Niitä pidetään normaalina koska silloinkin "kaikki" teki niin. Kyllä ne on ne tietyt kaveriporukat jotka tällaiseen ajautuvat, ja uskon että ne kaveriporukat muodostuvat juuri niistä lapsista jotka saavat tallata varsin vapaasti kaupungilla. Vanhemmilla ei enää teini-iässä ole yhteyttä saatika otetta lapseensa. Jos kaverit ovat tärkeämpi kuin perhe, myös kaveriporukan merkitys on suurempi ja nuorisolauma ei aina ole turvallisin ponnahduslauta aiukuisuuteen. Tasapainoinen kasvu edellyttää vanhemmilta aikaa ja rajojen asettamista vaikka se niin helppo on pukata Petra naapuriin "sosiaalistumaan". En ole vastaan kavereita, kotimme on avoin tyttöjen kavereille ja tytöilä on oikeus harrastaa ja kyläillä. Mutta ei joka ilta eikä edes useimpina iltoina vaan niin että tasapaino kodin ja kaverisuhteiden välillä säilyy. Näin näyttää olevan useimmilla tyttöjen ystävilläkin. Meidän neidit on kiukkuisia jos liikaa on menemistä, rauhallinen kotielämä antaa hengähdystaukoja ja voimia rankkaan kasvamiseen.

Sosiaalisten koodien oppimiseen tarvitaan muitakin kuin turvallisia sisaruksia. Opitaan ymmärtämään erilaisuutta ja erilaisia tapoja elää. Tärkeintä on oppia kunnioittamaan sitä että on muitakin tapoja elää kuin meidän tavat ja ne ovat yhtä hyviä. Itsenäistymiseen on annettava tilaa toisille enemmän toisille vähemmän. Samasta perheestä oleva lapsi voi jäädä itsenäistymättä kun toinen itsenäistyy. ja kun puhutaan normaalista niin sitä ei pystytä määrittämään mikä on normaalia. Murroikään kuuluu kaikenlaiset kokeilut koska kokeilujen kautta nuori oppii miten elämä toimii turvallisten rajojen ulkopuolella. Voidaan määritellä omituiseksi se joka koskaan ei ole kokeillut mitään. Oppiminen on pysähtynyt.

Lasta ei kannata kasvattaa turvalisessa tynnyrissä.

rajoja menemiselle ja tulemiselle sekä se, että kaikki on säädeltyä ja rajoitettua. Suurin osa meistä äideistä varmaan ainakin joskus pyytää lasta tulemaan yksin koulusta kotiin ja viettämään perheillan. Ja välillä antaa tulla ja mennä kaverien kanssa. Minusta se ON vielä noin pienten lasten kanssa mitä suurimmassa määrin vanhempien päätösvallassa. Jos jo ekaluokkalaiselle antaa vallan yksin päättää, tuleeko kotiin vai meneekö kaverilla ja montako kaveria kotiin tuo, miten sitä menoa enää teini-iässä rajoitetaan, kun OIKEASTI alkaa olla tarvetta rajoittaa kylillä luuhaamista? Ja hei: perheessä ON muitakin jäseniä, ja ainakin meidän stadilaisneliössä on aikas kova melu ja häly, jos lapsista toisellakin on pari kaveria kylässä. Ei sitä kukaan jaksa koko iltaa ja joka ilta kuunnella! Koti on myös rentoutumisen ja levon paikka, niille muillekin perheenjäsenille. Ei siis eletä lapsen/lasten diktatuurissa, vaan demokratiassa, jossa kukin perheenjäsen saa tahtonsa vuorollaan läpi.

Minulla on kaksi lapsista jo teini-iässä ja juuri mietin vastata, että oletteko yhtään miettineet, mitä tapahtuu, jos jo alakoululaisille annatte luvan mennä minne mieli tekee mihin aikaan ja minä päivänä tahansa!

Meillä on ollut aina sääntönä, että menoille kysytään aina lupa. Yleensä annan sen, mutta en aina. Voi olla menoja tai syitä, joita pienet lapset eivät voi tietää tai muistaa, sen vuoksi se on äidin tai isän vallassa päättää.

Esim. viimeksi eilen piti mennä viemään toiseksi nuorinta lääkäriin ja tarvitsin välttämättä lapsenvahtia nuorimmalle. Jos teinit olisivat olleet teillä tietymättömillä liesussa, äkillinen lääkärinkäynti olisi ollut vaikea toteuttaa. Nyt esikoinen vahti nuorinta ihan suosiolla ja lääkärikäynti sujui ilman nuorimmaisen vahtimista.

Miksi täällä on aina tai no turha sitä on kysyä, kyllä se tiedetään. Mutta ihmisten on järkyttävän vaikea ymmärtää, että jokaisella perheellä on omat tavat ja jos ketään ei loukata niin miksi ihmeessä vängätään että se olisi jonkun muun mielestä väärin. Perhepäivä on hyvä, kaverit on hyviä, joskus on päivä kun päätetään että tänään ei ja joskus se on etukäteen tiedossa. Ja (vieraille)lapsille pitäisi riittää vastaukseksi nyt ei sovi, ei tarvita mitään  20x miksi vaan tänään ei sovi, joku toinen kerta sopii. Toivottavasti sekin opetetaan joka lapselle. Ja toinen asia on että kun väitetään että on aina muiden lapset kun on räkänokkia niin joissakin tapauksessa se on selvää, tiedetään tasan tarkkaan millainen kaveri oma lapsi on ja nähdään kyllä puuhia seuratessa millainen se toinen on. Ja sanon kyllä että monella vanhemmalla puhelin on varmaan tärkeämpi kun kasvatustaidot eivät ole tuottaneet tulosta. Kiitos kuitenkin myös monelle välittävälle ja hyvälle kasvattajalle joiden lapsista huomaa sen.