Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Postraumaattinen stressihäiriö - onko se tällaista?
13.01.2022 |
Olin tuossa muutaman vuoden väkivaltaisessa parisuhteessa, jossa oli myös muita ongelmia väkivallan lisäksi.
Se sai elämäni muuttumaan täysin eikä mihinkään positiiviseen suuntaan.
Yhden käden sormiin laskettuna riittää fyysisen väkivallan kerrat mutta henkistä olikin rutkasti enemmän.
Minulta vietiin minuus ja koulutettiin miehen toiseksi kädeksi hiljalleen.
Elämässä oli muutakin stressiä ja paljon korona vuosien aikana muutenkin elämä muuttunut.
Olen yli miehestä ainakin riippuvuustasolla eikä minulla ole mitään tunteita häntä kohtaan. En kaipaa vaan ehkä korkeintaan vihaan jos sitäkään enää nykyään usein.
Asumme kaukana toisistamme.
Minun tulee siis keskittyä omaan elämääni ja siihen olenkin yrittänyt keskittyä. Kuka olen, mitä haluan tehdä jne.
Opiskelen, joskus käyn töissä.
Ystäviä ei enää juuri ole ja vietän aikani yksin vapaa-ajallani. Ei sen puoleen, kaipaankin yksinäisyyttä koska sosiaalisuus vie kauheasti energiaa ja olen jatkuvasti uupuneen oloinen.
Olen hieman masentunut ehkä mutta en enää niin pahasti kun miehen kanssa ollessa. Tunsin silloin myös niin kauheaa ahdistusta ja erinäisiä olotiloja, että tuon tunteiden kamppailuiden jälkeen, hyvä jos edes tunnen tunteita. En koe itseäni stressaantuneeksi vaan väsyneeksi.
Silti käyttäydyn kuin stressaantunut.
- Voimakas väsymys.
- Kamalat muistihäiriöt ja hajamielisyys (olen unohtanut sanoja, tavaroita jää kotiin, muistilappuja täytyy olla arjen selviytymissä, keskittymiskyky surkea).
-Olen koko ajan jossain muualla, muissa maailmoissa.
- Yritän opiskella mutta mitään ei jää mieleen.
- Ulkopuolisuuden tunne.
Olen vain jotenkin ihan kujalla ja pelkästään eläminen vie mahdottoman paljon energiaa.
Olen vielä nuori ja kaikki veriarvot kunnossa.
En keksi muuta kuin psykologisen syyn.
Tämä on kuitenkin melko pelottavaa.
Kommentit (26)
Kiitos, kun olette jakaneet kokemuksianne.
-eri-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä sama tilanne. Kaikenmaailman masennustestejä on tullut tehtyä nyt reilun vuoden ajan.
En uskalla hakeutua hoitoon, koska pelkään tietovuotoa ja siitä koituvia ongelmia. Pelkään, että työnantajani saa vahingossa tietovuodon tms. takia tietää.
Lisäksi minulla ei ole varaa terapiaan, aikaisemmissa vastauksissa kirjoittajat hyvin avasivatkin mitä hoito maksaa.
En halua ajatella tulevaisuutta kovin pitkälle enkä uskalla ajatella sitä, miten selviän. Jotenkin kai päivä kerrallaan. Onneksi on kokopäiväinen työ, se pitää rutiineissa kiinni ja antaa muuta ajateltavaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä sama tilanne. Kaikenmaailman masennustestejä on tullut tehtyä nyt reilun vuoden ajan.
En uskalla hakeutua hoitoon, koska pelkään tietovuotoa ja siitä koituvia ongelmia. Pelkään, että työnantajani saa vahingossa tietovuodon tms. takia tietää.
Lisäksi minulla ei ole varaa terapiaan, aikaisemmissa vastauksissa kirjoittajat hyvin avasivatkin mitä hoito maksaa.
En halua ajatella tulevaisuutta kovin pitkälle enkä uskalla ajatella sitä, miten selviän. Jotenkin kai päivä kerrallaan. Onneksi on kokopäiväinen työ, se pitää rutiineissa kiinni ja antaa muuta ajateltavaa.
Masennus esim on niin yleinen, että tuskin siitä työnantaja hätkähtää ja pöyristyy. Ehkä kärsii tai on kärsinyt itsekin.
On olemassa myös lyhytterapiaa, johon mennään itse maksaen ja josta ei sitten tule mitään tuollaisia kirjauksia.
Aloittajan oireet kuvaavat ehkä paremmin pitkään jatkuneen stressitilan vaikutuksia psyykeeseen, kuin varsinaista post-traumaattista stressihäiriötä.
Netistä löydät kyllä ainakin wanhaan kuvaa siitä, miltä PTSH kärsivät sotilaat näyttivät habitukseltaan.
Pitkittyneistä ptsd- oireistä kärsivät:
Miten olette päässeet elämässä eteenpäin?
Itselläni tuntuu ettei voimat riitä edes perusarkeen saati sitten opintojen loppuunsaattamiseen ja työelämään siirtymiseen.
Olen kolmekymppinen ja koko aikuisikäni toiminut omaishoitajamaisesti sairaan läheiseni apuna. Olen siis jotain tehnyt kokoajan pätkittäisten sairaslomien, osa-aikatöiden ja opiskeluyritysten ohella.
Nyt vaan tuntuu että voimat loppu. Taloudellinen epävarmuus ei paranna tilannettani ja psykoterapia ei ole vaihtoehto ainakaan näillä pätkittäisillä tuloilla - pelkään että jämähdän ikuisesti tähän kierteeseen!
Oletteko jotenkin mystisesti päässeet aikuisena vielä elämään kiinni ja "nousseet"?
Mietin olisiko esim. yliopisto-opiskelu mitenkään mahdollista kohdallani. Läsnäoloa vaativat opinnot ovat aina tyssänneet minulla kovaan ahdistukseen.
Alue: Aihe vapaa
Kirjoitusvirheitä tulee aika paljon tuon tekstinsyötön vuoksi enkä aina tarkista tekstiäni.
Ap