Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Postraumaattinen stressihäiriö - onko se tällaista?
13.01.2022 |
Olin tuossa muutaman vuoden väkivaltaisessa parisuhteessa, jossa oli myös muita ongelmia väkivallan lisäksi.
Se sai elämäni muuttumaan täysin eikä mihinkään positiiviseen suuntaan.
Yhden käden sormiin laskettuna riittää fyysisen väkivallan kerrat mutta henkistä olikin rutkasti enemmän.
Minulta vietiin minuus ja koulutettiin miehen toiseksi kädeksi hiljalleen.
Elämässä oli muutakin stressiä ja paljon korona vuosien aikana muutenkin elämä muuttunut.
Olen yli miehestä ainakin riippuvuustasolla eikä minulla ole mitään tunteita häntä kohtaan. En kaipaa vaan ehkä korkeintaan vihaan jos sitäkään enää nykyään usein.
Asumme kaukana toisistamme.
Minun tulee siis keskittyä omaan elämääni ja siihen olenkin yrittänyt keskittyä. Kuka olen, mitä haluan tehdä jne.
Opiskelen, joskus käyn töissä.
Ystäviä ei enää juuri ole ja vietän aikani yksin vapaa-ajallani. Ei sen puoleen, kaipaankin yksinäisyyttä koska sosiaalisuus vie kauheasti energiaa ja olen jatkuvasti uupuneen oloinen.
Olen hieman masentunut ehkä mutta en enää niin pahasti kun miehen kanssa ollessa. Tunsin silloin myös niin kauheaa ahdistusta ja erinäisiä olotiloja, että tuon tunteiden kamppailuiden jälkeen, hyvä jos edes tunnen tunteita. En koe itseäni stressaantuneeksi vaan väsyneeksi.
Silti käyttäydyn kuin stressaantunut.
- Voimakas väsymys.
- Kamalat muistihäiriöt ja hajamielisyys (olen unohtanut sanoja, tavaroita jää kotiin, muistilappuja täytyy olla arjen selviytymissä, keskittymiskyky surkea).
-Olen koko ajan jossain muualla, muissa maailmoissa.
- Yritän opiskella mutta mitään ei jää mieleen.
- Ulkopuolisuuden tunne.
Olen vain jotenkin ihan kujalla ja pelkästään eläminen vie mahdottoman paljon energiaa.
Olen vielä nuori ja kaikki veriarvot kunnossa.
En keksi muuta kuin psykologisen syyn.
Tämä on kuitenkin melko pelottavaa.
Kommentit (26)
Oikean diagnoosin olet varmasti tehnyt. Kannattaisi varmaan hakeutua terapiaan, jotta saat käsiteltyä nuo jutut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla mahdollisesti posttraumaattinen stressihäiriö tai dissosiaatiohäiriö. Kannattaa hakeutua avun piiriin, kun oireet selkeästi haittaavat arkea.
Niin ja näen jatkuvasti painajaisia.
Nämä ei ehkä liity mieheen mutta näen kuitenkin jopa sellaisia että joskus jos niihin herään niin pelottaa oikeastikin kunnes nukahdan uudestaan.
Tietysti takaumiakin on päivittäin mutta yritän sulkea ne mielestäni. Tai vähintään olla itseni puolella ja lopettaa sitten sen pohdinnan mielentasolla. En syytä itseäni enää - no paitsi siitä, että edes aloin seurustelemaan mokoman kanssa.
Terapiaan ei ole varaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Meneppä jonnekin sotimaan niin voit saada oikean PTSD:n. Huomaat kyllä eron.
Niin, aivan. Kiitos tästä.
Dissioa tämä varmaan on.
Ei vaan pärjää päällänsä. Tuntuu kuin aivokapasiteetti olisi laskenut huomattavasti.
Tätäkin aloitusta tehdessäni unohdin mitä piti ajatuksista kirjoittaa ja sanoja jouduin kiertelemään tai muuttelemaan koska kertakaikkiaan en muista tai pysty jotain sanaa saamaan irti joten joudun sitten usein tukeutumaan kiertoilmaisuun tai toivoa, että joku ymmärtää kun yritän selittää jotain edes sinne päin.
Perseestähän tämä on mutta mitä voin tehdä? Kun ainakaan terapia ei ole nyt tällä hetkellä vaihtoehto. Miten voin saada itseni takaisin?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meneppä jonnekin sotimaan niin voit saada oikean PTSD:n. Huomaat kyllä eron.
Sehän onkin siis niin, että vain tappava mies voi saada PTSD:n, mutta miehen hakkaama nainen ei. Alituisessa pelossa elävä mies voi toki altistua, nainen tietenkään ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneppä jonnekin sotimaan niin voit saada oikean PTSD:n. Huomaat kyllä eron.
Sehän onkin siis niin, että vain tappava mies voi saada PTSD:n, mutta miehen hakkaama nainen ei. Alituisessa pelossa elävä mies voi toki altistua, nainen tietenkään ei.
Kyllä, miten tällaisessa maailmassa voi uskoa miehiin? Näkevät tikun toisen silmässä mutta eivät tukkia omassaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noiden mainitsemieni lisäksi olen eristäytynyt. Pelkään ihmisten mahdollisia arvosteluja tai tuomitsevia katseita, on siis helpointa ja turvallisinta olla yksin, omassa kodissa.
Näen kyllä perheenjäseniä välillä, joinakin kuukausina. Tietenkin opiskelujen ja töiden ohella joutuu ihmisten kanssa tekemisiin. Muuten en juuri halua tai jaksa ketään nähdä.
En uskalla solmia lähempää tuttavuutta, etenkään miehiin (en kyllä naisiinkaan). Minulla oli jo aikaisemmin aika perustavanlaatuisia negatiivisia kokemuksia miehistä mutta selviydyin ja eheydyin hyvin vuosien aikana.
Kuitenkin tapasin jälleen ihmisen, joka sitten osasi vetää heikoista kohdistani niin, että se tuntuu epätodelliselta tänäpäivänäkin.
En tiedä selviänkö tästä. Selviydyn mutta en tiedä löydänkö taas itseäni, uskallanko enää elää elämässä avoimesti ja hymyillen. luottaen ja määrätietoisesti porskuttaen eteenpäin.
Jos vielä uskallan niin ainakin olen varovainen, se on hyvä asia mutta toivottavasti tämä ei tule vaikuttamaan liikaa ja jään yksinäiseksi.
Nytkin tuntuu kun kirjoitan tätä, että tämä koko asia kokonaisuudessaan ei voi olla totta mihin pisteeseen elämäni on ajautunut. Totta se kuitenkin on enkä vain tiedä miten ihmeessä tästä noustaan.
Ap
Jos sulla ei ole varaa terapiaan, niin olisiko mahdollista alkuun vaikka kriisikeskuksen kautta saada tukihenkilö tai naisten linjalta? Nämä ovat ilmaisia ja vaikka eivät korvaa terapiaa, se voi silti olla tärkeä askel kohti parempaa oloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan oireistasi monia itselläni. Tuntuu todellakin, että ne on tulleet pysyäkseen.
Mieli on kuin lasia, jos se rikotaan niin ei sitä enää ehjäksi saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mielen ehjäksi saa. PTSD on ihan oikea diagnoosi ja voi vaivata pitkään. Itse aikoinaan tulin pahasti petetyksi. PTSD diagnoosi seurasi. Takaumia saattoi iskeä vielä pitkäkin ajan päästä. Yli pääsee, vaikka voi olla pitkä tie. Vaikeuksista ylipääsy kasvattaa resilienssiä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mielen ehjäksi saa. PTSD on ihan oikea diagnoosi ja voi vaivata pitkään. Itse aikoinaan tulin pahasti petetyksi. PTSD diagnoosi seurasi. Takaumia saattoi iskeä vielä pitkäkin ajan päästä. Yli pääsee, vaikka voi olla pitkä tie. Vaikeuksista ylipääsy kasvattaa resilienssiä.
Kiitos, tämä oli toiveikas viesti!
Olen selvinnyt ennenkin vaikka ja mistä mutta tämä kun tapahtui niin on tuntunut, etten pääse eteenpäin. Luotan kuitenkin, että hiljalleen olen kunnossa.
Aloitin todella mielenkiintoisen kirjan, joka on suunnattu väkivaltaa kokeneille sekä ihan työntekijöille, jotka auttavat traumojen kanssa kamppailevia.
Kirja on vieläpä julkaistu viime vuonna.
Luen sen tänään loppuun. Antaa toivoa tuo kirjakin ja tieto koko prosessin vaiheista yms.
Kirjan nimi on pahoinpitelystä hyvinpityyn - lähisuhdeväkivalta ja siitä selviytyminen.
Tekijä: Katja Kytölä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sinulla on aivan klassiset traumatisoituneen ihmisen oireet. Nuo voi kestää vuosia tai lopun ikääkin. Aivosumu, krooninen väsymys, keskittymisvaikeudet, päivät vain häviää jonnekin. Aivan normaalia kun on ptsd.
Kuvasit juuri sanasta sanaan minun elämääni ja oireiluani. Olen viisikymppinen ja elänyt tällaisena koko elämäni lähtien väkivaltaisesta pelottavasta lapsuudestani. Ja koko ajan oireiluni hiljalleen pahentunut joidenkin elämän mittaan kasaantuneiden traumojen myötä.
Ei ole ollut minullakaan työssäkäynnistäni huolimatta varaa hoitaa itseäni kuntoon Kelankaan tukemana, koska riittävä (trauma)psykoterapia on kallista ja tiivistä.
Olen hyväksynyt PTSD-oireilun ja kroonisen vaikean masennuksen oman elämäni osaksi. Siitä huolimatta olen jaksanut opiskella pitkälle ja täydennyskouluttaa itseäni melkein koko elämäni ajan.
Olen saanut tehdä mielekästä työtä, välillä toki on täytynyt osa-aikaistaa henkisen voinnin huonontuessa, välillä olen tarvinnut lyhyttä sairaslomaakin. Olen sinnitellyt ihan hurjasti eikä minulla jää yhtään voimia työn lisäksi muuhun elämään.
Lapset olen jättänyt aikanaan tekemättä koska en ehkä olisi kyennyt henkisesti vanhemmuuteeni ja koska parisuhteeni eivät kestä parhaimmillaankaan yli kymmentä vuotta. Sekin on tyypillistä traumatisoituneille. Läheisyys on vaikeaa.
Olet nuori ihminen. Toivon, ettei sinun tarvisi mennä näin vaikean kautta. Elämä on ollut vähän kuin olisi jatkuvassapakollisessa juoksukilpailussa ja itsellä ainoastaan on kainalosauvat ja jalka poikki. Mutta armoa ei anneta ja juostava on.
Voimaa ja valoa! Olen itsekin kokenut myös väkivaltaisen vakavan parisuhteen. Psykoterapia olisi varmasti vastaus meille molemmille. Ikävä kyllä se on siksi niin kallista, koska myös psykoterapeuttien koulutus on todella kallis ja itsehän he sen maksavat. Joten näille lainoille täytyy löytyä maksajat.
Yhteiskunta voisi kouluttaa heidät, mutta on arvovalinta hoitaa asia vain Kelan korvausten kautta. Jos maksettavaa jää noin satanen per kerta ja näitä tarvitaan vaikuttavuuden tähden se 2-3 viikossa, se tarkoittaa kuukaudessa/4 viikossa jo 800-1200e. Monen vuoden ajan ja asiakkaan nettotuloista.
Ihmettelen, kuka muu kuin toimeentulotukiasiakas tai lääkäri/johtaja tähän pystyy.
Tee netissä masennus- ja ahdistustestit ja varaa vaikka niiden perusteella aika psykiatriselle polille. Itse olen käynyt kelan tukeman terapian mutta nyt asun sellaisella paikkakunnalla että saan ilmaiseksi psykologikäynnit.
Minulla ei ole varsinaisesti diagnosoitu PTSdtä mutta eräs psykiatri epäili sitä. Tuolloin olin kokenut traumaattisen tilanteen ja minulla oli useita vuosia sellainen shokki olo, stressihormonit kiersi kehossa niin että tuntui. Siis sellainen olo kuin on jos säikäytetään pahasti, yleensähän se menee ohi mutta minulla se jäi päälle. Nyt tämä on viime vuosina hellittänyt.
Lisäksi on masennus ja ahdistus. Minä olen kokenut pahoja asioita viime vuosina mm. syöpä, menetyksiä, muita sairauksia, myöskin ihmissuhteissa valtavia iskuja. Elämäni ei ole enää samaa kuin ennen näitä. Silti ihan viime aikoina olen alkanut rakentamaan elämääni uudelleen. Vanhaa elämääni minulla ei enää ole siksipä rakennan uuden. Opiskelen ihan uusia juttuja ja toteutan unelmiani. Sen minkä jaksan, ihan terve en vieläkään ole.
Parisuhde voi myös olla traumaattinen, minulla erosta on 15 vuotta mutta kerran viikossa näen suhteesta painajaista.
Vierailija kirjoitti:
Kuvasit juuri sanasta sanaan minun elämääni ja oireiluani. Olen viisikymppinen ja elänyt tällaisena koko elämäni lähtien väkivaltaisesta pelottavasta lapsuudestani. Ja koko ajan oireiluni hiljalleen pahentunut joidenkin elämän mittaan kasaantuneiden traumojen myötä.
Ei ole ollut minullakaan työssäkäynnistäni huolimatta varaa hoitaa itseäni kuntoon Kelankaan tukemana, koska riittävä (trauma)psykoterapia on kallista ja tiivistä.
Olen hyväksynyt PTSD-oireilun ja kroonisen vaikean masennuksen oman elämäni osaksi. Siitä huolimatta olen jaksanut opiskella pitkälle ja täydennyskouluttaa itseäni melkein koko elämäni ajan.
Olen saanut tehdä mielekästä työtä, välillä toki on täytynyt osa-aikaistaa henkisen voinnin huonontuessa, välillä olen tarvinnut lyhyttä sairaslomaakin. Olen sinnitellyt ihan hurjasti eikä minulla jää yhtään voimia työn lisäksi muuhun elämään.
Lapset olen jättänyt aikanaan tekemättä koska en ehkä olisi kyennyt henkisesti vanhemmuuteeni ja koska parisuhteeni eivät kestä parhaimmillaankaan yli kymmentä vuotta. Sekin on tyypillistä traumatisoituneille. Läheisyys on vaikeaa.
Olet nuori ihminen. Toivon, ettei sinun tarvisi mennä näin vaikean kautta. Elämä on ollut vähän kuin olisi jatkuvassapakollisessa juoksukilpailussa ja itsellä ainoastaan on kainalosauvat ja jalka poikki. Mutta armoa ei anneta ja juostava on.
Voimaa ja valoa! Olen itsekin kokenut myös väkivaltaisen vakavan parisuhteen. Psykoterapia olisi varmasti vastaus meille molemmille. Ikävä kyllä se on siksi niin kallista, koska myös psykoterapeuttien koulutus on todella kallis ja itsehän he sen maksavat. Joten näille lainoille täytyy löytyä maksajat.
Yhteiskunta voisi kouluttaa heidät, mutta on arvovalinta hoitaa asia vain Kelan korvausten kautta. Jos maksettavaa jää noin satanen per kerta ja näitä tarvitaan vaikuttavuuden tähden se 2-3 viikossa, se tarkoittaa kuukaudessa/4 viikossa jo 800-1200e. Monen vuoden ajan ja asiakkaan nettotuloista.
Ihmettelen, kuka muu kuin toimeentulotukiasiakas tai lääkäri/johtaja tähän pystyy.
Kiitos sinulle. Elämäsi on ollut kyllä hyvin kuormittavaa. Toivon sydämestäni, että sinä kuten minäkin löydämme portin hyvinvoivaan elämään.
Yritän nyt vaalia terveellisiä elämäntapoja ja kliseisesti armollisuutta itseäni kohtaan. Annan ajan kulua enkä yritä hakea apua vääristä tuhoisista asioista kuten päihteistä tai ihmissuhteista. Yritän hoivata itseäni mutta olla myös tiukka rajoja vetåvä aikuinen, nimenomaan itselleni. Minulla kun on taipumusta impulssiivisuuteen, joten joskus täytyy istua alas ja keskustella asioista päässäni. Kirjoitan vaikka listan jos tuntuu, että nyt täytyy hakea lohtua esimerkiksi tunnesyömisen, alkoholin kautta tai rahan tuhlailun kautta.
Teen plussat ja miinukset, plussia ei juuri tule.
Haluan ottaa vastuun omasta elämästäni, sitä kohti olen menossa. En halua syytellä ketään, yritän ratkoa ongelmaani, pysähtyä sen äärelle. Haluan vain olla se oman elämäni päällikkö. Mottona "se mitä teet tänään, on sinun huominen" sillä yritän pysähtyä ja järkeistää ajatuksiani kun vanhat toimintatavat pyrkivät mieleeni.
Lisäksi tuosta terapiasta. Mielestäni se ei ihan niin kallista ole, ainakaan täällä missä olen. Kyllä siihen rahaa kuluu mutta kyllä hinnat vaihtelevat paljonkin. Esim yksi opiskeleva psykoterapeutti joka on ollut kymmeniä vuosia traumojen kanssa työskennelleenä pyysi 60€ käynti. Jos olisin työelämässä tällä hetkellä, olisin sitoutunut tuohon. Onhan tuokin kallista mutta ei ylitsepääsemätöntö jos käy kerran viikossa.
No mutta olet kuitenkin oikeassa, että suuri taloudellinen panostus se on ja lisäisi terapiaan on vaikea päästä. Siis pelkäståän sopivan terapeutin löytäminen voi kestää ja vaatii rahaa sekä kärsivällisyyttä.
Pidetään peukkuja, että vielä pääsemme terapiaan ja saamme vielä voimaa kääntää kokemukset voitoksemme tai edes siedettäväksi ettei niin haittaisi arkista elämäämme.
Olisin kirjoittanut vielä mielelläni enemmänkin tähän sinun viestiisi mutta nyt en ehdi, kiitos vielä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuvasit juuri sanasta sanaan minun elämääni ja oireiluani. Olen viisikymppinen ja elänyt tällaisena koko elämäni lähtien väkivaltaisesta pelottavasta lapsuudestani. Ja koko ajan oireiluni hiljalleen pahentunut joidenkin elämän mittaan kasaantuneiden traumojen myötä.
Ei ole ollut minullakaan työssäkäynnistäni huolimatta varaa hoitaa itseäni kuntoon Kelankaan tukemana, koska riittävä (trauma)psykoterapia on kallista ja tiivistä.
Olen hyväksynyt PTSD-oireilun ja kroonisen vaikean masennuksen oman elämäni osaksi. Siitä huolimatta olen jaksanut opiskella pitkälle ja täydennyskouluttaa itseäni melkein koko elämäni ajan.
Olen saanut tehdä mielekästä työtä, välillä toki on täytynyt osa-aikaistaa henkisen voinnin huonontuessa, välillä olen tarvinnut lyhyttä sairaslomaakin. Olen sinnitellyt ihan hurjasti eikä minulla jää yhtään voimia työn lisäksi muuhun elämään.
Lapset olen jättänyt aikanaan tekemättä koska en ehkä olisi kyennyt henkisesti vanhemmuuteeni ja koska parisuhteeni eivät kestä parhaimmillaankaan yli kymmentä vuotta. Sekin on tyypillistä traumatisoituneille. Läheisyys on vaikeaa.
Olet nuori ihminen. Toivon, ettei sinun tarvisi mennä näin vaikean kautta. Elämä on ollut vähän kuin olisi jatkuvassapakollisessa juoksukilpailussa ja itsellä ainoastaan on kainalosauvat ja jalka poikki. Mutta armoa ei anneta ja juostava on.
Voimaa ja valoa! Olen itsekin kokenut myös väkivaltaisen vakavan parisuhteen. Psykoterapia olisi varmasti vastaus meille molemmille. Ikävä kyllä se on siksi niin kallista, koska myös psykoterapeuttien koulutus on todella kallis ja itsehän he sen maksavat. Joten näille lainoille täytyy löytyä maksajat.
Yhteiskunta voisi kouluttaa heidät, mutta on arvovalinta hoitaa asia vain Kelan korvausten kautta. Jos maksettavaa jää noin satanen per kerta ja näitä tarvitaan vaikuttavuuden tähden se 2-3 viikossa, se tarkoittaa kuukaudessa/4 viikossa jo 800-1200e. Monen vuoden ajan ja asiakkaan nettotuloista.
Ihmettelen, kuka muu kuin toimeentulotukiasiakas tai lääkäri/johtaja tähän pystyy.
Nyt ehdin jatkamaan.
Sinun tekstissä on myös paljon samaa.
Itsellä myös traumoja lapsuudesta paljonkin.
Vanhempani ovat alkoholisteja ja harvoin sain viettää aikaa heidän kanssaan kun olivat selvinpäin. Äidillä on ollut vielä taipumus siihen, että muuttuu humalassa hirviöksi, joten valitettavasti koin myös väkivaltaa hänen osaltaan.
Kuitenkin ajattelen, ettei heidänkään elämä ole ollut helppoa. Apua ei ole ollut saatavilla aina kuten nyt ja asioista ei puhuttu avoimeen sävyyn. Jokatapauksessa nämä kaikki vaikuttivat kiintymyssuhteisiin.
Yståvien ja parisuhteiden valitsimen on kohdallani ollut vähintäänkin kyseenalaisia ja olen liilkunutkin vanhempien miesten seurassa. Tietenkin hyväksikäyttöä siitä on seurannut. Ystävät ovat olleet alkoholiin taipuvaisia kuten itsekin olen ollut. Elämä on vienyt ja olen ollut todella kiltti ja sinisilmäinen, paljon anteeksi antanut ja lopulta rajoja oppinut. Tuo kaikki on jo kaukaista elämää ja olen muuttunut. Siltikin ajaudun vielä kerran suhteeseen joka olikin päätepiste toivon mukaan tuolle kaikelle.
Haluan elää elämääni arvojeni mukaisesti, en miellyttäjän tai elämästään irti vastuuta ottamatta vaan haluan nyt keskittyä todellisuuteen. Olen kulkenut pimetä teitä pitkin ja vähät välittänyt huomisesta. Nyt kun kirjoittaa, ei ihmekään, että olen ollut suhteissa, jossa minua ei arvosteta.
Työelämässä tosin olen ollut tunnollinen, todella. Tehnyt ylitöitä, kiivennyt korkeammalle ja saanut paljon, joka tuntuu nytkin aika uskomattomalta. Pärjäsin mutta uuvuin. Olen vuosien varrella uupunut säännöllisesti mutta muutama pahempi uupuminen on vienyt minut siihen, että olen irtisanoutunut ja hävennyt, syyllistynyt etten jaksanutkaan kaikkea.
Nyt olen siinä pisteessä, että työelämä pelottaa kun opinnotkin kohta loppuvat mutta pakko taas jaksaa ja haluankin töihin. Silti täytyy muistaa hengittää ja muistaa rajat, muuten läikkyy taas yli.
Oppimista tämä kyllä on kuten varmasti jokaisella ja sitä se tulee aina olemaankin.
Itse myös olen asennoitunut siihen, etten lapsia hanki, ei ole oikein jo lapseni kärsisi siitä, etten tunnista ongelmiani ja hän saa osan siitä itseensä, muuttaen persoonan ja ajattelin sellaiseksi mitä se ei todella olisi. Parisuhdetta ei ennen kun voin olla varma, että siihen oikeista syistä ryhdyn. En siis miellyttääkseni tai minkäänlaisen riippuvuuden vuoksi tms.
Olen varovainen.
Tsemppiä sinulle. Voit kirjoitella. Minusta on mukava tuoda ajatuksiaan julki sekä kuulla asioista sellaisen kanssa, joka on ollut tai on samassa veneessä.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Korjaan, kaipaan yksin olemista enkä niinkään yksinäisyyttä*
Ap