Onko ihmisessä jotain vikaa jos ei itke läheisen hautajaisissa?

Ei. Silloin itketään kun itku tulee. Surun, rakkauden tai kaipuun määrästä se ei kerro mitään.

Ei suremiseen itkua tarvita.

Ei.

Olin itkenyt jo ennen hautajaisia niin paljon, että hautajaisiin ei riittänyt enää itkua. Itku on minulle yksityinen hetki.

Ei meillä juuri kukaan itkenyt. Oli iloista live-musiikkia, hyvää ruokaa ja hauskoja tarinoita.

Moni on hautajaisissa vielä ihan sokkivaiheessa ja tuskin uskoo kuolemaa todeksi.  On ihan kuin turta eikä pysty vielä itkemään.  Tai on itkenyt itsensä jo tyhjiin.  Monilla taas on jopa  rauhoittava lääkitys, jotta hautajaisista selviää eikä itke sen vuoksi.  Joku ei halua itkeä julkisesti ja pystyy myös itsensä hillitsemään halutessaan. Syitä ja tilanteita on monia eikä ole olemassa oikeaa tapaa surra.  Jotkut itkevät kovaan ääneen, jotkut hiljaa, jotkut eivät ollenkaan. Ei surua tarvitse kenenkään suorittaa. Itke jos itkettää. Jos ei, niin ei. 

Olen itkenyt viimeksi joskus lapsena mutta en pidä itseäni silti vajavaisena.

Ei ole, itse olen itkuni itkenyt jo ennen hautajaisia, jos poismeno on aiheuttanut surua. Rakkaiden isovanhempien kuolemaa itkin etukäteen jo heidän eläessään, kun saivat sydänkohtauksen tms. vanhoilla päivillään ja tiesi, ettei elonpäiviä ole enää paljon jäljellä.

En itkenyt mieheni hautajaisissa.  Vuoden hautajaisten jälkeen kyllä itkin melkein joka päivä.  Itku on minulle yksityinen asia, joka ei kuulu kenellekään... kaikista vähiten miehen suvulle!

Mulla oli kaveri, joka sanoi, ettei osaa itkeä. Enkä ikinä nähnytkään hänen itkevän tai liikuttuvan.

Myöhemmin selvisi, että oli lapsena kaltoinkohdeltu, ainakin fyysistä ja henkistä väkivaltaa, joka lli selvästikkn tappanut ison osan hänen tunne-elämäänsä.

Jotta ei ollut ainakaan hänen kohdallaan merkki terveydestä.

Hautajaisissa itketään ylltättävän vähän. Muutama kyllä, mutta suurin osa on vain hyvin vakavia. Puolisoni hautajaisissa en itkenyt. Olo oli kuin robotilla. Rintakehää kyllä ahdisti arkun äärellä ja oli painuttava kaksin kerroin, mutta ei siitä itkua syntynyt. Itkin omissa oloissani

Ei.

Tuo on ihan totta, että monet eivät vielä ole täysin ymmärtäneet läheisen kuolemaa siinä vaiheessa kun hautajaiset pidetään. Isoäitini nukkui pois reilu kymmenen vuotta sitten, mutta vasta vuosien varrella aloin todella tajuta sen.

Itkin kyllä hautajaisissa empatiasta, koska näin monen muun itkevän. Tilaisuuden hartaus ja se että olimme ikuisten asioiden äärellä liikutti, mutta sekin on eri asia kuin henkilökohtainen suru, kaipuu jne.

Mulla on ongelmia itkun kanssa. En pysty itkemään, vaikka olisi kuinka paha olla. Joku itkureseptori aivoissa varmaan tuhoutunut.

Minulle huomauteltiin lähipiiristä kun en juuri itkenyt läheisen hautajaisissa. Se tuntui todella omituiselta ja pahalta. Menin sellaiseen selviytymismoodiin, enkä muutenkaan näytä tunteitani helposti. Yksin itkin sitten monia kuukausia kun sille itkulle sain oman yksityisen hetken.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ongelmia itkun kanssa. En pysty itkemään, vaikka olisi kuinka paha olla. Joku itkureseptori aivoissa varmaan tuhoutunut.

Tarvitset jonkun hyvän elokuvan murtamaan padot :)

En itke koskaan.  En edes osaa itkeä.

On tietenkin. Meissä kaikissa on jotakin vikaa. Ap:ltä varmistaisin vain, että koskihan kysymys häntä itseään, eikä muita ihmisiä.

Ei itkua tarvitse

Ei minua hautajaisissa kummastuta jonkun itkuttomuus, mutta sellainen räkäinen ja halveksiva nauru tuntuu pahalta, jotenkin ei sovi tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisissa itketään ylltättävän vähän. Muutama kyllä, mutta suurin osa on vain hyvin vakavia. Puolisoni hautajaisissa en itkenyt. Olo oli kuin robotilla. Rintakehää kyllä ahdisti arkun äärellä ja oli painuttava kaksin kerroin, mutta ei siitä itkua syntynyt. Itkin omissa oloissani

Ilman niitä itkuvirsiä kirkossa itkettäisi vähemmän.