Lue keskustelun säännöt.
Puuhailitteko te muut äitinne kanssa paljon lapsena?
12.01.2022 |
Olin äsken pulkkamäessä oman lapseni kanssa ja tuli sellainen juttu mieleen, että en löydä muistoistani yhtäkään kertaa jolloin olisin ollut esim pulkkamäessä äitini kanssa. En muista että olisin koskaan katsonut yhdessä elokuvaa äitini kanssa. En yleensäkään muista että olisimme tehneet yhdessä kovinkaan paljon juttuja äitini kanssa. Hän komensi minut usein omaan huoneeseen lukemaan läksyjä, mutta ei koskaan ollut läsnä ha auttanut. Muistan kyllä hänen huutonsa ja sen, miten hän oli ylityöllistetty kodinhoidosta suhteen.
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Ei. Äitini oli aika vanha minut saadessaan, ja minulla on kaksi noin 15v vanhempaa sisarusta, joten olisiko minut saatuaan ollut jo kyllästynyt äitiyteen. Ainoat asiat mitä tehtiin yhdessä oli tyyliin kukkien istutus tai muu ”aikuismainen” touhu, mutta ei ikinä ns. laskeutunut lapsen tasolle. Ei pelattu, piirretty tai katsottu elokuvia. Eikä muuten käytykään ikinä muualla kuin ruokakaupassa.
Näin jälkikäteen olen tajunnut että mulla oli ihan pirun ankea lapsuus. Mulla ei esimerkiksi ole ikinä ollut edes synttärijuhlia:D
Yksilökohtaista, ei ikäriippuvaista. Lapsillani on 13 vuoden ikäero ja etenkin nuoremman kanssa olen pelannut, maalannut tauluja ja katsonut elokuvia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti oli aina kovin väsynyt töistään eikä jaksanut kodinhoidon jälkeen enää mitään muuta.
Vierailija kirjoitti:
Ei. Olen 70-luvun lapsi. Äiti kävi töissä ja teki ruokaa, minä en saanut häiritä. En saanut mennä viereen nukkumaan, vaikka olisi pelottanut. Ei käyty pulkkamäessä tai uimarannalla kuin kerran vuodessa pitkin hampain. Isä vietti vapaa-ajan verstaalla, sinnekään ei saanut mennä häiritsemään. Niinpä luin paljon huoneessani.
Olen jälkeenpäin miettinyt paljon asiaa. Monta asiaa olisi ollut niin helposti hoidettu. Esim. minua pelotti lapsena mennä yöllä pissalle, kun valoja ei saanut sytyttää käytävään. Miksi ihmeessä minulle ei hommattu taskulamppua? Käytin liian pieniä kenkiä, kun olisi pitänyt häiritä vanhempia ja pyytää jotain _minulle_ mutta kun eihän koskaan saanut millään tavoin häiritä. Jne.
Oman lapseni kanssa puuhailen jatkuvasti jotain. Ja aina saa tulla viereen nukkumaan.
Näistä kokemuksista tulee niin surulliseksi. 😞 Tekis mieli halata teitä kaikkia. Onni on lukea, miten kohtelette omia lapsianne. Ihanasti, hellästi ja rakastaen.
Ei. Mulla on ihan muutamia muistoja, siitä että äiti vaivautui yksittäisiä kertoja lukemaan iltasatua tai hipsuttelemaan kun ruettiin nukkumaan (me lapset siis). Isästäkään ei ole yhtään muistoa missä oltaisi leikitty tai hassuteltu yhdessä pienempänä. Muistan sit isompana kun on tullut jotain uimahallireissuja ja toki kaikki kurinpalautukset muistuu mieleen. Se pienen ihmislapsen pelko ja suru ja kun kukaan ei koskaan lohduttanut.
Edes kun olin ollut kilttinä. Aika omissa oloissaan saatiin olla sisarusten kanssa ja ainostaan esikoinen oli selkeästi suosikki ja aina täydellinen vanhempien ja sukulaisen mielestä ja sitä meidän surkimusten naamaan aina hierottin miten Jaakko pääsee mummin ja ukin kanssa retkelle ja kuinka hieno poika se teidän veli onkaan ja miten meidän pitäisi ottaa oppia.
Ei kukaan vauvautunut meidän seuraavien juhliakaan koskaan järjestämään/juhlimaan ja valmistuessani olin yksin siellä todistusta ja lakkia hakemassa.
Ei edes yhtä kuvaa ole vauvaiän jälkeen otettu..
Joo lähti vähän lapasesta tämä avautuminen.
Olen syntynyt 70 luvulla ja äitini 40 luvulla. Äitini ei koskaan leikkinyt tai pelannut kanssani. Kävimme kuitenkin aika paljon esim. hiihtämässä talvisin tai joskus ravintoloissa syömässä. 20 luvulla syntynyt isoäitini taas leikitti kovasti meitä lapsia ja puuhasi yhdessä kaikenlaista. Muistan hänet hyvin leikkisänä ja eloisana luonteena. En tiedä oliko hän jotenkin poikkeus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti kotiäiti, paljon tehtiin. Ihana lapsuus.
Ei ikinä. Ei leikkinyt, ei askarrellut, ei tehnyt kanssani mitään. Ei vienyt harrastuksiin, ei auttanut läksyjen kanssa, ei edes leiponut tai käynyt missään kanssani. Vietin lapsuuteni helsinkiläisen kerrostalon pihalla muitten lasten kanssa. Kotona olin yksin omassa huoneessani. En myöskään muista koskaan istuneeni äitini sylissä tai että olisi halannut minua. Välit olen pistänyt poikki jo vuosia sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä vaan miettii, miten äidit voi kohdella lapsiaan niin julmasti. Omaa lihaa ja verta! Mikä ajaa ihmisen niin outoon pisteeseen, ettei kykene rakkautta osoittamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä vaan miettii, miten äidit voi kohdella lapsiaan niin julmasti. Omaa lihaa ja verta! Mikä ajaa ihmisen niin outoon pisteeseen, ettei kykene rakkautta osoittamaan?
Tuskin he sitä silleen miettivät. On vain niin paljon tekemistä kotona, että ovat väsyneitä tekemään mitään
Negatiiviset muistot kuulema syöpyvät lapsen mieleen viisi kertaa tehokkaammin kuin positiiviset. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 70-luvun lapsi ja äitini oli nuori äiti. Todella paljon teimme yhdessä asioita. Äitini oli mun paras kaveri teini-ikään asti vaikka oli mulla ihan kavereitakin 😁 Olen jälkikäteen miettinyt, että mulla oli kyllä liki täydellinen äiti. Itse en todellakaan ole puoliksikaan yhtä ihana, kärsivällinen ja lempeä. Hurja ikävä äitiä, sillä hän lähti aivan liian aikaisin 😪 Onneksi saimme kuitenkin viettää paljon aikaa yhdessä, sillä asuimme myös aikuisina lähekkäin.
En puuhaillut äitini kanssa mitään, minulla on muutenkin todella vähän lapsuuden muistoja jostain syystä. Kävin musiikkileikkikoulussa ja luulin äitini minua kuskanneen sinne kun yhdessä valokuvassa ollaan yhdessä ja molemmilla on musiikkileikkikoulun t-paita päällä mutta myöhemmin on selvinnyt että joku naapuri samassa kerrostalossa aina kuskasi minut sinne musiikkileikkikouluun, en muista kuinka usein se oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei puuhailtu. Äiti oli töissä aamusta iltaan 6 päivää viikossa. Sunnuntaisin se oli ihan loppu. Mä keksin itse tekemistä, kävin kaupassa ja tein ruokia. Ei mulla ole lapsuudesta mitään pahaa sanottavaa.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin harvoin, äidillä oli vakava masennus ja joku psykoosisairaus....
Et/en ole ainoa
💜
Vierailija kirjoitti:
Joo. Äiti otti meidät usein mukaan leipomaan. Hän luki meille paljon. Piirsi ja askarteli meidän kanssa.
Oletko iloinen, onnellinen, terve, menestyvä ihminen?
Kun olin pieni, niin äidin kanssa piirreltiin, tehtiin käpylehmiä ja leivottiin pullaa. Meitä lapsia oli tuolloin kaksi. Oltiin tosiaan köyhiä, leluja ei ollut, mutta sitten tosiaan käpylehmillä leikkiä ja piirreltiin paperieläimiä, niille taloja ja tavaroita, jotka leikeltiin ja leikittiin niillä.
Teini-iässä perheeseemme tuli koiria. Äitini vaihtoi palkkatyön yrittäjyyteen, joten rahaa oli enemmän. Koirien kanssa kierreltiin kesät koiranäyttelyissä ja talvet koirakouluissa yhdessä. Nautin siitä todella, kun ei enää siinä vaiheessa muuten yhdessä mitään tehty.
Minut vietiin mummolaan 3 kk ikäisenä ja parin vuoden päästä tuotiin sinne myös veljeni 3-4 kk ikäisenä. Mummo ja pappa hoivasivat meidät kouluikään asti. Vanhemmat kävivät harvoin vaikka matka oli 35 km. Kouluikäisinä sitten heille, täysin vieraille ihmisille asumaan ja elämään. Selkäsaunoja päivittäin. Molemmat vanhemmat olivat oikeita työihmisiä mutta lapsista ei välitetty vähääkään, olimme häiritsemässä heidän elämäänsä ja kuluttamassa heidän rahojaan. Isä sanoi aina, etteivät he saa mitään kokoon kun te -tanan pennut kulutatte kaikki rahamme. Vanhempamme olivat lannistajia. Silti veljeni opiskeli lainoilla lääkäriksi. Itse kävin töissä keskikoulun jälkeen ja suoritin yo.tutkinnon iltakoulussa ja pääsin opiskelemaan. Rankkaa ja rakkaudetonta oli. Joka viikonloppu kävin mummolla ja pappalla rauhoittumassa. Äiti oli mummon ainoa tytär ja mummo pelkäsi äitiäni täristen ja itki aina nähtyään ainoan tyttärensä. Silti veljeni ja minä muistelemma lämmöllä lapsuuttamme mummolassa. Lähdin ulkomaille enkä 20 vuoteen puhunut sanaakaan vanhempieni kanssa. Kävin Suomessa montakin kertaa mutta en mennyt vanhempieni luona edes käymään. Kuolivat sitten 89 ja 93 vuotiaina.
Ei ollut silloin äidillä aikaa, meni klo 7 töihin ja klo 16,00 takasin, sit puutalon lämmitystä + vedenkantoa ym, tämä 60-luvulla.
80-luvulla syntyneen poikani kanssa kyllä senkin edestä vietti aikaa, silloin oli asunto kaikilla mukavuuksilla jo ja muutenkin helpompaa.
Ei. Olen 70-luvun lapsi. Äiti kävi töissä ja teki ruokaa, minä en saanut häiritä. En saanut mennä viereen nukkumaan, vaikka olisi pelottanut. Ei käyty pulkkamäessä tai uimarannalla kuin kerran vuodessa pitkin hampain. Isä vietti vapaa-ajan verstaalla, sinnekään ei saanut mennä häiritsemään. Niinpä luin paljon huoneessani.
Olen jälkeenpäin miettinyt paljon asiaa. Monta asiaa olisi ollut niin helposti hoidettu. Esim. minua pelotti lapsena mennä yöllä pissalle, kun valoja ei saanut sytyttää käytävään. Miksi ihmeessä minulle ei hommattu taskulamppua? Käytin liian pieniä kenkiä, kun olisi pitänyt häiritä vanhempia ja pyytää jotain _minulle_ mutta kun eihän koskaan saanut millään tavoin häiritä. Jne.
Oman lapseni kanssa puuhailen jatkuvasti jotain. Ja aina saa tulla viereen nukkumaan.