Kun omat vanhemmat ei suostu ymmärtänään, että lapsuus on ollut kelju

Vanhemmillesi on helpotus, kun laitat välit poikki. Kukaan ei jaksa lasta, joka jaksaa koko ajan selittää kokemiaan vääryyksiä.

tee maailmasta itsellesi parempi paikka, jos osaat.

Se on hirvittävän väärin. Mulla sama tilanne, äitini mielestä hän on ollut täydellinen äiti, vaikka satutti omaa lastaan syyttelemällä vaikka en ole ikinä tehnyt mitään syyttämisen ja sillä siis satuttamisen arvoista.

Mene sinä itse elämässäsi eteen päin. Vanhempiasi et voi muuttaa ja tuskin pystyvät koskaan näkemään omaa osuuttaan.

Minulla oli samoin. Itsenäistyin varhain ja rakensin itse oman elämäni. Terapiaa sain myös, mutta vasta aikuisena kun lapsuuden traumat aktivoituivat ja uhkasivat työkykyäni.

Pointti on se, että jos he edes yhteenkään asiaan tulisivat mua vastaan. Myöntäisivat lyömisen, tukistamisen, kuristamiset, haukkumiset yms. Ja sanoisivat että "Se on tuntunut susta varmasti keljulta" edes anteeksipyyntöä en odota.

Mutta päinvastoin, he sanovat että minun pitää pyytää heiltä anteeksi.

Mene puhumaan jollekin ammattilaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Pointti on se, että jos he edes yhteenkään asiaan tulisivat mua vastaan. Myöntäisivat lyömisen, tukistamisen, kuristamiset, haukkumiset yms. Ja sanoisivat että "Se on tuntunut susta varmasti keljulta" edes anteeksipyyntöä en odota.

Mutta päinvastoin, he sanovat että minun pitää pyytää heiltä anteeksi.

Mulla on sama, kun äiti ei ota vastuuta tuntuu siltä, kuin kaikki, mistä hän on minua syyttänyt ja sillä siis satuttanut olisi edelleen voimassa, eikä väärin.

Ei kannata pitää yhteyttä myrkyllisiin ihmisiin, vaikka olisivat sukua.

Miten se sinua auttaa vaikka vanhempasi sen tiedostaisivatkin ja jos sinun oloasi helpottaa välien katkaiseminen niin anna mennä vaan, yritä myös päästä mielenterveyspalvelujen piiriin se auttaa sinua varmaan nyt eniten. Tietyssä iässä täytyy vaan oppia itse ongelmansa ratkaisemaan ja lopettaa vanhempien syyttely koska se ei johda mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Pointti on se, että jos he edes yhteenkään asiaan tulisivat mua vastaan. Myöntäisivat lyömisen, tukistamisen, kuristamiset, haukkumiset yms. Ja sanoisivat että "Se on tuntunut susta varmasti keljulta" edes anteeksipyyntöä en odota.

Mutta päinvastoin, he sanovat että minun pitää pyytää heiltä anteeksi.

Älä vaivaa itseäsi turhilla yrityksillä. Koin myös tuota kaikkea ja lisäksi kemiallista väkivaltaa, jota tehtiin minulle sairaalasta varastetuilla lääkkeillä (toinen vanhemmistani oli töissä sairaalassa). Kemiallinen väkivalta loppui vasta siihen, että soitin itse sen sairaalan osaston esimiehelle, jolla vanhempani työskenteli.

Et tule saamaan aitoa anteeksipyntöä. Jatka matkaasi.

Vierailija kirjoitti:

Miten se sinua auttaa vaikka vanhempasi sen tiedostaisivatkin ja jos sinun oloasi helpottaa välien katkaiseminen niin anna mennä vaan, yritä myös päästä mielenterveyspalvelujen piiriin se auttaa sinua varmaan nyt eniten. Tietyssä iässä täytyy vaan oppia itse ongelmansa ratkaisemaan ja lopettaa vanhempien syyttely koska se ei johda mihinkään.

kyllähän se auttaa. Jos he ovat nimenomaan syytelleet aloittajaa, niin jos eivät ymmärrä syyttäneensä väärin, syytös pysyy uhrin silmissä validina.

Vierailija kirjoitti:

Pointti on se, että jos he edes yhteenkään asiaan tulisivat mua vastaan. Myöntäisivat lyömisen, tukistamisen, kuristamiset, haukkumiset yms. Ja sanoisivat että "Se on tuntunut susta varmasti keljulta" edes anteeksipyyntöä en odota.

Mutta päinvastoin, he sanovat että minun pitää pyytää heiltä anteeksi.

Mulla samanlaiset (narsistiset) vanhemmat ja samanlainen lapsuus ja juuri tuota väkivaltaa mitä kuvasit. Vanhempask ei tule KOSKAAN myöntämään mitään.

Mä olin niin tyhmä että annoin niiden kiusata ja rääkätä mua nelikymppiseksi asti. Vasta sitten sain ”selkärangan” ja välit poikki noihin. Yhä tänäänkin he haukkuu ja syyttelee vain lapsiaan kiittämättömiksi. Heissä ei ole mitään vikaa.

Kadun valtavasti etten tehnyt välien poikkaisua AIKAISEMMIN. Olisin säästynyt paljolta.

En voi antaa muita neuvoja kuin sen että sun vanhemmat ei muutu ja et tule koskaan saamaan mitään anteeksipyyntöä, sen sijaan saat kyllä paskaa niskaan. Sen valossa voit miettiä kannattaako pitää välejä vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Pointti on se, että jos he edes yhteenkään asiaan tulisivat mua vastaan. Myöntäisivat lyömisen, tukistamisen, kuristamiset, haukkumiset yms. Ja sanoisivat että "Se on tuntunut susta varmasti keljulta" edes anteeksipyyntöä en odota.

Mutta päinvastoin, he sanovat että minun pitää pyytää heiltä anteeksi.

Miksi et pyydä anteeksi sitä, että rikoit tärkeitä tavaroita tahallasi, sotkit seinät ja ikkunat, tuhosit vanhemmillesi rakkaita asioita vain siksi, että se oli sinusta kivaa. Ei ne vanhemmatkaan nauttineet elämästä kanssasi, päinvastoin olit raskas taakka.

Asia on näin: ainoa tapa jolla et myrkytä ittees on se, ettet vaadi anteeksipyyntöä ihmisiltä, jotka sitä eivät tule pyytämään. Sä hyväksyt ne sellaisina kuin ne on, ja menet eteenpäin. Teet myös valinnan siitä, kuinka paljon haluat olla heidän kanssaan tekemisissä.

Mä olen hyväksynyt henkistä väkivaltaa käyttävän siskon enkä odota että hän koskaan myöntää tekojaan tai muuttaa toimintaansa. Olen myös valinnut sen, etten ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Asiasta puhuminen ei päättynyt koskaan muuta kuin siihen, että hän kutsuu hulluksi ja nauraa. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin päästää vihasta irti, aloin sairastua siitä itse.

Olen myös hyväksynyt sen, ettei vanhempani koskaan laittaneet rajoja hänelle, vaan minun oletettiin aina taipuvan, koska olin lapsena rauhallisempi enkä vetänyt raivareita. Sisko sai kävellä muiden yli jatkuvasti. En ole katkera vanhemmilleni, vaan enemmän koen myötätuntoa heitä kohtaan, sillä en olisi varmaan itsekään osannut toimia samanlaisen lapsen kanssa viisaasti.

Todella monessa ns normaalissa perheessä lapsi voi kärsiä, kun ihmisillä yleisesti on monien sukupolvien ajalta traumoja joita kukin omalla tavallaan siirtelee eteenpäin lapsiinsa, jos ei tietoisesti ole tajunnut parantaa niitä. Olisiko siitä jotain hyötyä jos vanhemmat "tajuais virheensä", vai voisiko keskittyä nykyhetkeen tai ottaa etäisyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se sinua auttaa vaikka vanhempasi sen tiedostaisivatkin ja jos sinun oloasi helpottaa välien katkaiseminen niin anna mennä vaan, yritä myös päästä mielenterveyspalvelujen piiriin se auttaa sinua varmaan nyt eniten. Tietyssä iässä täytyy vaan oppia itse ongelmansa ratkaisemaan ja lopettaa vanhempien syyttely koska se ei johda mihinkään.

kyllähän se auttaa. Jos he ovat nimenomaan syytelleet aloittajaa, niin jos eivät ymmärrä syyttäneensä väärin, syytös pysyy uhrin silmissä validina.

Ap:n tapaus on senverran vakavampi, että hän vain haaskaa vuosiaan pyörimällä vanhempiensa ympäri kärkkymässä katumuksen merkkejä. Miten pyydetään anteeksi kuristamista? Jos hän sen anteeksipyynnön hyväksyy jos sellaisen sattuisikin saamaan, sehän vain ohjaa häntä väärään suuntaan, etsimään lisääkin ratkaisuja huonoihin tuntemuksiin vanhemmistaan. 

Sen sijaan että ap ottaa lusikan kauniiseen käteen ja alkaa hyväksyä, että hän on edelleen täysin riippuvuussuhteessa väkivaltaisiin ihmisiin, joiden mielestä mitään ei ole tapahtunut. Hänen oikea osoitteensa on narsismin uhrille sopiva terapia, ei mikään välien korjaussarja. 

Turha heiltä on enää odottaa mitään parantavaa kokemusta. Kannattaa hakea apua itselleen terapiasta tai vertaisryhmistä ja miettiä millaista yhteyttä enää pitää vanhempiinsa. Breikki varmaan hyväksi ja joskus täytyy irtaantua kokonaan ja elää omaa elämää. Tukea siihen tarvitsee.

Kuinka te jaksatte loputtomasti syyttää menneisyyttä kaikesta asioista?

Lopettakaa narsistinen omissa tunteissa vellominen ja ottakaa pää pois sieltä omasta perseestä.

Tähän on varmasti syynä se että ne samat ongelmat jatkuvat yhä, eivät kykene myöntämään, sillä eivät halua nähdä että omat astiat olisivat huonosti, jos asioissa olisi ollut ajan kanssa muutoksia, on helppo nähdä että ennen ei kaikki mennyt ihan putkeen.

Joo, samaa mieltä kuin moni muu. Välit kokonaan poikki. Munkaan isä ei ole varsinaisesti pahoitellut mulle koskaan mitään enkä mitenkään henkeä pidätellen ole tätä odottanutkaan. En ole myöskään koskaan antanut hänelle suoraa palautetta lapsuudestani. Mutta mun mielessä tämä, etten pidä häneen yhteyttä, tuntuu melkein samalta kuin sanallinen palaute. Saattaahan hän toki mielessään kääntää sen jotenkin nurinkurin, että olen paha ihminen joka on hylännyt hänet. Mutta asia ei mua kauheasti jaksa kiinnostaa. Uskon hänen syvällä sisimmässään tietävän, että on tehnyt väärin.