tervettä lasta toivoessa
Heippa kaikille!
Lueskelin tuossa toisen ketjun kirjoituksia niskaturvotuksen tutkimisesta ja mahdollisuudesta, että lapsella olisi Downin syndrooma. Monet vaikuttivat mieltävän, että jos ko.mittaus on ok, niin sitten lapsi on terve. Vaikka meillä on hienoja tutkimuksia, ne eivät ole koskaan täysin varmoja.
Nykyään tuntuu olevan vallalla melkoisen kova asenne, sanotaan etten minä jaksaisi vammaista lasta ja etten halua jne. Eihän kukaan vapaaehtoisesti halua, en minäkään. Mutta tosiasia on, että osa lapsista syntyy vammaisina tai sairaana, osa vähemmän, osa enemmän. Syitä ja muotoja on tuhansia. Ja lopuksi synnytys on aina riski, lapsen mahdollinen hapenpuute on todellinen riski aivoille vaikka kyseessä olisi ollut siihen asti terve lapsi.
En halua pelotella ketään, mutta toki meidän tulevien äitien täytyy ymmärtää realiteetit. Me emme valitse vauvoja (paitsi ultrien hälytyksissä), vaan perheeseemme syntyy uusi perheenjäsen. Vauva tulee olemaan meidän oli se sitten minkälainen tahansa. Tiedän työni puolesta kuinka uskomattoman rankkoja kokemuksia joillakin perheillä ja lapsilla on, mutta tiedän myös ihania perheitä ja lapsia, joissa on vammainen lapsi. Ihminen on sopeutuvainen pakon edessä.
Muistetaan myös näissä keskusteluissa niitä äitejä ja perheitä joissa jo on vammainen lapsi. Se ei ole niin harvinaista. Keskustelussa saatamme lisätä näiden perheiden tuskaa. Useinhan juuri ympäristön ihmiset ovat se tekijä joka tekee vammaisen lapsen elämästä vielä tuskaisampaa kuin sen tarvitsisi olla. Jos pystymme hyväksymään, pelotta, nämä ehkä erinäköiset tai eri tavoin liikkuvat ja kommunikoivat lapset ja aikuiset, olisi heilläkin mahdollisuus osallistua paremmin arkielämään. Olen huomannut usein aikuistenkin ihmisten jäävän tuijottamaan suu auki erilaista ihmistä. Eiköhän käytöstavat pitäisi yrittää muistaa vaikka kaikki eivät samaan muottiin mahtuisikaan. Itselläni on lapsi, jolla on (vain) puheen kehityksen erityisvaikeutta. Kun hän oli jo isompi, mutta edelleen pystyi puhumaan vain kuin pikkulapsi, sekä lapset, nuoret että aikuiset ihmiset tuijottivat ja kommentoivat asiaa suureen ääneen kuin mitkäkin idiootit. Tämä luonnollisesti vähensi lapsiparan vähäisiäkin kommunikointiyrityksiä. Ja herätti äidissä paitsi suojelunhalua myös syvää raivoa!
Nyt vähän lipsuin aiheesta, mutta suvaitsevaisuutta ja uskallusta kohdata erilaisuutta. Ja hyväksyä se.
Mukavaa syksyä kaikille!
Kommentit (24)
On hienoa lukea täältä näin pohdittuja ja oikeasti tärkeitä kommentteja. Olen aivan samaa mieltä, ja olen yrittänyt näissä " miten tehdään tyttöjä/poikia" -keskusteluissa aina muistuttaa mikä on oikeastaan tärkeää ja mikä ei. Ja kommentteihin " no kunhan lapsi on terve" tokaisen että meille on tervetullut myös ns. ei-terve lapsi, rakkautta ja lämpöä kyllä riittää. Olenkin joskus miettinyt miltä nämä kommentit ja hokemat tuntuvat vanhemmista joilla on esimerkiksi kehitysvammainen lapsi.
Loviisa
Itselläni juuri samanlaiset ajatukset. Monella odottajalla np-ultran " läpäisy" näyttää tarkoittavan sitä, että tulokas on todennäköisesti terve, 100% terveyttä todistaa normaalit kromosomit... Usein vain unohdetaan, että sairautta ja vammaisuutta on muutakin kuin kromosomipoikkeavuudet. Ja että ihan pelkät fyysiset epämuodostumat ja sairaudet voivat olla todella vaikeita ja koetella perhettä monella tavalla, eikä näitä, vakaviakaan, välttämättä huomata ultrissa, ellei juuri jotain tiettyä asiaa osata etsiä!
Terve lapsi on ihme. Mutta sitä on myös vammainen tai sairas lapsi. Ihme, joka juuri siihen perheeseen on suotu. Minä olen valmis oman ihmeeni vastaanottamaan, niin täydellisenä tai epätäydellisenä kuin hän tähän maailmaan on tulossa :)
Itse en ole hyvä kirjoittamaan, mutta sinä osasit kirjoittaa hienosti juuri niitä ajatuksia joita minäkin ajattelen ja haluaisin jakaa.
Meidän perheeseen syntyi viime vuonna " ultrien ym." mukaan terve lapsi, joka sitten sairaalassa todettiin vakavasti kehitysvammaiseksi. Olihan se aluksi sokki että hän oli niin sairas, mutta ei meitä se vammaisuus häirinnyt vaan se kuoleman pelko. Elinkaari ennustettiin lyhyeksi. Kuusi viikkoa hän jaksoi meidän kanssamme ja olimme niin onnellisia että saimme tutustua tähän meidän pieneen ihmeeseemme. Raskainta oli se kuolema ja suru jonka kohtaa kun menettää oman lapsensa.
Nyt odotan uutta vauvaa ja kuulen kommentteja kunhan olisi terve...olen vastannut että ei minulle sekään ole niin tärkeää vaan se että hän jaksaisi keskuudessamme. Eläisi!
Minulla on myös kaveri joka odottaa vauvaa( ja jo ennen sitä) joka on tekemässä kaikenmaailman testit ja jos vammaisuutta olisi he tekisivät ilmeisemmin abortin, koska vammainen lapsi ei kuulu heidän elämäänsä. Jokaisella on toki päätäntävalta " omasta elämästään" ja tilanteestaan, mutta minä en henkilökohtaisesti sitä hyväksy enkä jaksa sellaisia juttuja edes kuunnella. Minun mielestäni jokaisella lapsella on oikeus elää ja jos lapsi ei sairaudestaan huolimatta jaksa niin se ei ainakaan ole meidän päätettävissä. Lapsi päättää sen itse.
Rankkaa tekstiä, mutta vammainenkin on ihminen.
Murmukka:
Heippa kaikille!
Lueskelin tuossa toisen ketjun kirjoituksia niskaturvotuksen tutkimisesta ja mahdollisuudesta, että lapsella olisi Downin syndrooma. Monet vaikuttivat mieltävän, että jos ko.mittaus on ok, niin sitten lapsi on terve. Vaikka meillä on hienoja tutkimuksia, ne eivät ole koskaan täysin varmoja.
[color=purple]En tiedä luettiinko samoja kirjotuksia, mutta minä en saanut samaa käsitystä. Kyllähän neuvolasta saatavista ohjeistuksissa selvästi on mustaa valkoisella ettei sikiötutkimusten avulla voi taata tervettä lasta. (Ja varmasti suurin osa odottajista sen tietää muutenkin.)
Ja erityisesti korostetaan seulontojen/jatkotutkimusten olevan täysin vapaaehtoisia.
Asiallisesti kirjoitit ja otit kantaa asiaan :) mutta halusin lisätä oman kantani.
Zatu
hyvä aloitus ja asiallista tekstiä jonka allekirjoitan. mutta elmerssonin kanssa olemme näköjään kohtalontovereita, sillä toiveemme on, että lapsi eläisi. olemme siis molemmat menettäneet lapsemme ja sillä sairaudella ei todellakaan ole suurta merkitystä silloin, kun toiveena on, että voi kun saisimme tällä kertaa pitää lapsemme luonamme edes vähän pidempään kuin viimeksi. meillä tämä toive toteutui elokuun alussa ja olemme nyt saaneet nauttia vauva-arjesta, joka vuosi sitten jäi kohdallamme 4 tunnin mittaiseksi.
elämä on siis uskomaton lahja, nauttikaamme siitä, vaikka se ei aina silkkihansikkain meitä kohtelekaan.
, vaikka olen myös menettänyt lapsen.
Synnytin ns. terveen lapsen, joka vuoden iässä sairastui etenevään aivosairauteen. Hän käytännössä kitui 1,5vuotta, enkä voinut tehdä mitään hänen olonsa helpottamiseksi. Kuolema oli helpotus, joka päästi väsyneen pienen vihdoin lepoon. Oli kamalaa toivoa kuolemaa, mutta vielä kamalampaa oli katsoa viattoman kärsimystä päivästä toiseen. On vaikeaa luopua lapsestaan, vaikea hyväksyä että kuolema voi olla parempi silloin kuin mitään ei ole enään tehtävissä,eikä edes toivon kipinää paremmasta, eikä kipuja voi helpottaa kuin lääkitsemällä tajuttomaksi.
Muistan itse miten ajattelin kun poikani sai ensimäisen kohtauksen ja lääkärit kertoivat aivovauriosta. Päällimäisenä oli pelko miten poikani selviäisi elämästä kun häntä kiusattaisiin, pääsisikö hän edes normaalikouluun. Kun sairauden laatu selvisi, ja vaurioita tuli lisää vieden kaikki taidot mukanaan, olisin riemumielin vaihtanut sairauden downin syndroomaan. Jäljelle jäi vain toivo ettei hän kärsisi.
Hän kuoli ennen kolme-vuotis synttäreitään. Nyt kaksi vuotta myöhemmin meidän perheeseen on tulossa vauva. Tottakai toivon että vauva on terve. Missään seulonnassa en käynyt. Jos vauva on sairas niin me elämme sen asian kanssa. mutta jos saamme sairaan lapsen, jolla olisi samanlainen etenevä aivosairaus kuin pojallani, en voi sanoa että kunhan eläisi. Silloin toivoisin että saisi nukkua pois. Olisi itsekästä toivoa muuta.
Mutta näkökantoja on monia. Sairauksia on monia. Joakisella lapsella on oikeus elää.
tämä oli vain minun kokemukseni, jonka perusteella voi hyvin ymmärtää vanhempia joilla on sairas lapsi, vammainen lapsi tai vanhempia joilla on terve lapsi, ja pitävät terveyttä itsestäänselvyytenä. Sellainen minäkin olin.
Down-lapsen äitinä voin sanoa sen lämmittäneen suuresti sydäntäni ja nyt voin käydä paremmilla mielin nukkumaan =)
Tottakai jokainen vanhempi toivoo lapselleen kaikkea hyvää eikä halua lisähuolta tielleen. Aivan ymmärrettävää ja samaa toivon tietysti itsekin. Pakko kuitenkin myöntää että joskus sattuu nuo kommentit siitä kuinka kamala asia poikani kaltaisen lapsen syntymä on :/ Meille tuo lapsi on kuitenkin rakkainta maailmassa (terveen siskonsa ohella) ja itse hän tuntuu myös nauttivan elämästään täysin siemauksin. Vaikea ajatella että tämä olisi pahinta mitä meille voisi tapahtua... Vasta lyhyt yhteinen matka on takana, mutta sen verran kokemusta on, että seuraavassa raskaudessa kieltäydyimme seulonnoista. Toinen samanlainen lapsi olisi ollut meille tervetullut.
Elmerssonille, Tildamarialle ja Vaavaalle halaukset.
Hei vaan!
Itse olen aina sanonut, ettei pääasia ole, että lapsi on terve - sitä kun toitotettiin esikoisen odotusaikana. Silloin sanoin takaisin, että riittävän terve - se sitten määrittelee itse itsensä tilanteen mukaan...
Itseäni ei mihinkään np-ultraan saanut, koska se ei ole täysin luotettava, enkä todellakaan olisi valmis keskeytykseen. Vamman astehan saattaisi olla todella lievä, ja olen elämäni aikana (opiskelu/työ) nähnyt perheitä, jossa tuo niin " pelätty" kehitysvammainen lapsi antaa todella paljon!
Edellisen raskauden aikana kävimme neuvolassa usein tätä keskustelua terkun kanssa, kun hän oli iloinen, että vielä on nuoria (miksei vanhempiakin) jotka ajattelevat muutakin kuin täydellisyyttä :)
Joku tässä ketjussa laittoikin sen, että ihmetyttää keskustelut, kuinka tehdään tyttöja tai poikia :) samaa mieltä - eiköhän se kuitenkin ole korkeamman kädessä mitä meille SUODAAN.......
Hyvät päivän jatkot kaikille!
Uusperheessä eletään ja ensimmäistä yhteistä lasta odotetaan. Miehen esikoinen Down-tyttö ja hänellä myös terve poika. Itsellä kaksi tervettä lasta. Tässä raskaudessa ei tutkimuksia haluttu, kun abortti ei olisi kuitenkaan ollut mielessä. Np-ultrassa ei turvotuksia näkynyt. Tänään viikkoja 34, joten ei enää pitkä aika, kun nähdään millainen miehenalku sieltä mahasta tulla tupsahtaa = ).
Olemme ottaneet vastaan meille suodut tutkimukset: NP ja RAKENNE ultrat, emme muita istukkanäyte yms eikä niitä edes tarjottukaan.
En voi edelleenkään toivoa muuta kuin tervettä lasta, vaikka kirjoituksesi oli kaunis ja ymmärrän pointtisi. Ihminen on sellainen, että omalleen toivoo parasta ja mikä on syntymättömälle lapselle parasta kuin terveys.
Mutta kuten sanoit, niin ihminen on todellakin sopeutuvainen pakon ja muutoksen edessä, emmehän mekään tiedä mitä tuolta vatsasta on oikeasti tulossa.
Kritisoitte perheen päätöstä, mikäli rakenne tms ultrassa havaitaan vaikea vammaisuus, sanotaan nyt vaikka, että aivoista olisi osa puuttunut, päättää lapsen elämä tässä tapauksessa aborttiin. Kukaan ei osaa määritellä tasoa tai rajakohtaa, jolloin aborttipäätös on " oikeudenmukainen" tai " yleisesti hyväksytty" . Sen päätöksen joutuu kukin perhe sisimmässään tekemään omien tietojen ja taitojen perusteella.
En usko -olettamus- että Down on kenelläkään peruste siihen päätökseen, muu vakava rakenteellinen häiriö kylläkin saattaa olla. Siinä kohtaa täytyy myös luottaa ammattilaisten arvioon selviytymismahdollisuuksista. En missään nimessä haluaisi synnyttää lasta kärsimään elämää vaan elämään elämää täysillä, niin täysillä kuin hän siihen pystyy ilman kipuja tai tuskaa.
Kukaanhaan ei -onneksi- tiedä miten kauan saamme lapsemme pitää -terveen tai sairaan- Liian monta on läheltäkin lähtenyt ihan nuorena: hukkumiset, onnettomuudet jne aivan liian varhain.
Mary 23+0
Toiset ovat valitettavasti menettäneet lapsensa rankan sairauden jälkeen, toisilla on jollain tavalla kehitysvammainen lapsi. Toisilla taas kaikki lapset ovat terveitä. Sitten löytyy niitä, joille " väärä" sukupuoli on se päällimmäisen murhe. On lapsettomia ihmisia, joille tahaton lapsettomuus on suuren kriisin paikka, on aborttiin päätyviä ihmisiä, huumeäitejä jne.
Uskoisin, että suurin osa on kuitenkin " normaaleja" ihmisiä, jotka mieltävät, ettei millään testeillä voida taata tervettä lasta. Tietenkin poikkeuksiakin mahtuu mukaan.
Sitten on niitä, joilta matto on niin sanotusti joskus vedetty jalkojen alta ja jotka mieltävät, että vauvan saaminen ei ole kaikille niin yksinkertaista ja helppoa kaikille ja että myös omalle kohdalle voi tapahtua kauheita. Itse kuulun niihin, mutta voin kyllä sanoa, että nyt raskaana ollessa olen sanonut monelle, että toivon vauvan olevan mahdollisimman terve. Kovin usein en uskalla miettiä sitä mahdollisuutta, että hän ei sitä olisikaan. Minun mielestäni jokaisella on täysi oikeus toivoa sitä, että oma lapsi (ja samalla tietenkin kaikki muutkin syntyvät lapset) olisivat terveitä.
Itse en onneksi ole koskaan joutunut miettimään tilannetta, jossa np- tai rakenneultrassa olisi havaittu jotain sellaista, että abortti olisi ollut ainakin teoreettinen vaihtoehto. En kuitenkaan katso, että minulla olisi mitään nokan koputtamista sellaisten ihmisten valintoihin, jotka päätyvät aborttiin esim. vaikean vammaisuuden tai rankasti sanottuna vauvan elinkelvottomuuden takia. En näe heidän syyllistämisessään mitään mitään järkeä tai ideaa. Toki itse voisi päätyä erilaiseen valintaan, mutta harva joutuu kokemaan omakohtaisesti tuollaista tilannetta. On tietenkin niitä, jotka juuri tästä syystä eivät mene lainkaan noihin " seulontaultriin" . Tosin kyllähän niissä nyt tutkitaan muitakin asioita kuin mahdollista Downin syndroomaa.
Sekin on varmasti totta, että ihminen venyy pakon edessä. Senkin jokainen vanhempi tietää, että lapsen saamisen myötä tulee myös menettämisen pelko. Ainakin itselläni on käynyt mielessä, mitä jos menettäisimme ihanan lapsemme.
Minun mielestäni kärsimys ei kuitenkaan jalosta ketään tai ei tee ketään paremmaksi ihmiseksi. Itse en ainakaan haluaisi kasvaa tuolla tavalla ihmisellä. Tosin emmehän me voi valita, mitä kärsimyksiä kohdallemme sattuu. Raskaus ja vauvan saaminen ovat itsellenikin ehkä ensimmäisen tilanne, jossa voi sanoa ottavansa tietoisen riskin siitä, ettei kaikki menekään kuten " pitää" .
Me menetimme edellisessä raskaudessa toisen kaksosistamme lähellä raskauden puoliväliä. Toisen vauvan syntymän jälkeiseen aikaan liittyi sellaista myrskyä ja huolta, että en soisi kenenkään kokevan sellaista. Hän on osoittautunut lopulta terveeksi, mutta itse koin, että pelkkä pelko mahdollisista terveydellisistä ongelmista oli kyllä todella raskasta. Kaipa meidän olisi ollut pakko venyä, jos lapselle olisi tullut jokin vamma. Mutta tottakai mieluummin näin ennen kaikkea lapsen itsensä ja myös meidän vanhempiemme takia.
Tietenkin joku toinen, kauheampia kokenut voisi ajatella, että ottaisi ennemmin meidän kokemuksemme kuin omansa. Toisaalta aina voi taas vertailla niihin, joilla kaikki sujuu hienosti ja helposti. Kuten sanoin alussa, kaikki on suhteellista eikä vertailu varmastikaan kannata.
Minun mielestäni se, että toivoo tervettä lasta omalle kohdalleen, ei sulje pois sitä, ettei voisi suhtautua suvaitsevaisesti erilaisuuteen. Ihan normaaleilla käytöstavoilla pääsee jo varmasti pitkälle. Yksi aiemmin kerrottu esimerkki siitä, että ihmiset tuijottavat tai kommentoivat törkeästi puheenkehityksen ongelmia, tuntui kyllä todella törkeältä ja inhottavalta!
Tässä siis omia ajatuksiani. Aloitus ja siihen annetut erilaiset vastaukset ja näkökannat olivat kyllä erittäin mielenkiintoisia. Osa kertomuksista oli kyllä pysäyttäviä. Vaikka olen itse menettänyt vauvan kohtuun, en osaa edes kuvitella, millaista lapsen menettäminen on sairauden jälkeen.
Sitä niin mielellään soisi, että kukaan vanhempi ei joutuisi miettimään näitä asioita, saati menettämään lastaan.
Itse toivon tervettä lasta... Alku kuulostaa ihan siltä että en huolisi muunlaisia. Mutta... Minulla on kaksi tervettä lasta ja kolmatta odottelen rv 22. En käynyt np ultrassa koska meille olisi ollut miehen kanssa ihan sama mitkä tulokset sieltä olisivat tulleet, EMME OLISI KESKEYTTÄNEET raskautta. Meille tämä ratkaisu oli jo itsestään selvä jo ennen kuin tulin raskaaksi. Minusta kaikilla on oikeus elää, oli sitten terve tai vammainen. Todennäköisesti aika moni toivoo tervettä lasta vaikkakin esim down lapsi on ihan yhtä ihana ja rakastettu kuin ns. terve. Ja vammoja on niin paljon erilaisia: lievästä vaikeaan. Ja jokainen toivoo oman lapsensa parasta, niinkuin joku lapsensa menettänyt äiti kirjoitti. Jos lapsi kärsii pitää päästää irti vaikka se on vaikeaa.
En tahdo moralisoida ketään mutta älkää alkako tehdä lapsia jos mielessä piilee vaara ettei pärjää/jaksa vammaisen lapsen kanssa. Jokaiselle meille voi syntyä vammainen tai terve joka on otettava vastaan. Täällä maassa on myös aika paljon sellaisia jotka eivät ikinä saa omaa lastaan, he ottaisivat vastaan ihan millaisen vaan kunhan saisivat oman lapsen.
Itselläni on kehitysvammainen pikkuveli (on henkisesti noin 7-v tasolla, joten tarvitsee jokaipäiväisissä toimissa apua, mutta fyysisesti vamma ei vaikuta mitenkään).
Ennen aina ajattelin, että kun joskus saan lapsia käyn läpi kaikki mahdolliset testit, koska en halua kehitysvammaista lasta (tämä veljeni sairaus on perinnöllinen, joten minullakin on kohonnut riski saada kehitysvammainen lapsi), mutta kun aloin odottaa ensimmäistä lastani, niin päätin, että mihinkään testeihin en sittenkään halua.
Ensimmäisessä raskaudessa kävin kuitenkin läpi nuo perusultrat. Nyt odotan toista lastamme ja olen entistä vakuuttuneempi, että mihinkään lapsivesitesteihin tms. en mene. Ajattelin myös olla menemättä np-ultraan, koska sen tuloksella ei ole meille mitään merkitystä.
Lämmittävää kuulla, että muitakin samallalailla ajattelevia löytyy. Olen nimittäin törmännyt todella pöyristyttäviin kommentteihin, kun puheeksi on tullut, että emme mene mihinkään tutkimuksiin, vaikka minulla tuo sukurasite on.
Ihan itketti lukea ihania kommenttejanne. KIITOS!
Mielestäni ei ole väärin toivoa tervettä lasta koko sydämestään. Kuten yksi vastanneista kirjoitti, se ei sulje pois sitä, etteikö voisi rakastaa ja pitää myös lasta, joka ei ole terve. On luonnollista, että toivoo lapsen olevan terve, toivoisin että nekin lapset olisivat terveitä, jotka eivät ole.
Jokaisella on omat arvonsa ja mittapuunsa, jonka mukaan tekevät vaikeita valintoja. Monen mielestä olisi varmasti loppukädessä helpompaa kun ei koskaan tarvitsisi valita. Tieto lisää tuskaa monessa tapauksessa.
Eräs tuntemani henkilö mietti pitkään adoptiohakemuksen kysymystä hyväksyykö lapsen, joka ei ole välttämättä täysin terve. Taisipa hakemuksessa olla jopa eri asteisia vaihtoehtoja, kuinka sairaan lapsen voisi hyväksyä. Enpä olisi halunnut olla valitsemassa hänen sijassaan.
Uskon siihen, että ihmisen kannettavaksi ja huolehdittavaksi ei anneta raskaampaa taakkaa kuin mitä jaksaa kantaa. Ja että turhaa kärsimystä ei kenenkään pitäisi joutua kestämään. Siksi oma rajani kulkee siinä, jossa lapsella olisi mahdollisesti joku sellainen sairaus, joka aiheuttaisi kohtuuttomia kärsimyksiä. Siltikään en halua olla heittämässä ensimmäistä kiveä, jos jonkun muun raja tulee jo ennemmin vastaan. Kaikkien jaksaminen ja kykeneminen huolehtimaan ei ole sama vaikka niin haluttaisiin. Tilanteet on niin erilaisia. Eli ei syyllistetä heitä, jotka ovat tehneet oman raskaan päätöksensä tehdä abortti, kun lapsessa on todettu jotain poikkeavaa.
Ja toivon teille kaikille odottajille tervettä vauvaa, vauvojen itsensä vuoksi, en siksi ettenkö uskoisi tedän rakastavan yhtä lailla sairasta lasta!
Itse vaan koen että tuo terveys on ihan ylikorostettu asia nykyelämässä, kuin se yksin tekisi kaiken autuaaksi. Ja terveyttä pidetään perusedellytyksenä, ajattelematta sen enempää mitä se sisällään pitää (" teksin varmasti abortin jos vauvalla ilmenisi jotain vikaa..." , tuo jotain voi pitää sisällään ihan mitä tahansa). Tarkoitan tällä lähinnä sitä että pelottavampana koetaan sana sairaus tai vamma, kuin se mitä tämä sairaus/vamma lapselle ja perheelle mrkitsee :/ Kaikki vammaisuus ei suinkaan tarkoita sitä että lapsi kärsisi...
En halua suinkaan moralisoida kenenkään päätöksiä. Jos kokee ettei halua kyseistä lasta (oli syynä sitten lapsen vamma tai vain epäsopiva ajankohta) on abortti yksi vaihtoehto. Kenenkään lapsen ei pitäisi syntyä ei-toivottuna. Kuitenkin kannattaisi hetken miettiä miksi en halua tätä lasta, eikä pitää aborttia ainoana vaihtoehtona.
Välillä tämä abortin ymmärtäminen saa jopa koomiset mittasuhteet ;) Vammaisen lapsen äitinä pitää varoa sanovansa kuinka paljon rakastaa lastaan, kuinka ihana ja suloinen tämä on jne. Kuinka erityislapsen kanssa voi elää ihan normaalia, antoisaa arkea ja nauttia pikkuasioista. Tämä voi loukata jotain joka on tehnyt abortin (tai olisi valmis tekemään) lapsen vamman vuoksi! Samoin se että ei halua seulontoihin koetaan loukkauksena niitä kohtaan jota välttämättä haluavat kaikki tutkimukset.
Monella tuntuu olevan se käsitys, että tutkimuksissa voidaan todeta onko lapsella " terveet" kromosomit. Näin ei todellakaan ole. Lapsella voi olla kromosomeissa muutoksia, vaikka mitään erityistä ei punktioissa näy. Kromosomivika ei ole yhtä kuin trisomia. Niitä on paljon muitakin. Down on kuitenkin " helppo" tapaus moneen muuhun verrattuna.
mutta en edelleenkään ymmärrä vanhempia, jotka antavat pahasti vammaisen/sairaan lapsen syntyä - siis sellaisen, joka kykenee elämään vain päiviä tai viikkoja. Kenen parasta tällöin ajatellaan? Lapsi kuolee oli miten oli ja saa kantaa kenties pahatkin fyysiset/psyykkiset kärsimykset, mutta vanhemmat takovat itselleen päähän, että " ei mitään väliä, kunhan me saamme... jne" . Jotenkin sairaan lapsen synnytäminen abortin sijaan nostaa nämä vanhemmat " parempaan kastiin" ????. Näitä tyyppejä löytyy ainakin uskonnollisista piireistä. Vai olenko pahasti väärässä?
kun niitä pahimpia vammoja aiheuttavia kromosomimuutoksia en nähdä niissä tutkimuksissa. Toki on pari trisomiaa, joissa ennuste on myös huono, mutta jäljelle paljon muita. Onhan se tietenkin pointti, että tutkitaan ne mitä voidaan, mutta kun se on pisara meressä. Jotenkin tuntuu,että tätä ei ymmärretä. Että suurin osa kaikista mahdollisista vammoista jää etukäteen huomaamatta.
beliza:
mutta en edelleenkään ymmärrä vanhempia, jotka antavat pahasti vammaisen/sairaan lapsen syntyä - siis sellaisen, joka kykenee elämään vain päiviä tai viikkoja. Kenen parasta tällöin ajatellaan? Lapsi kuolee oli miten oli ja saa kantaa kenties pahatkin fyysiset/psyykkiset kärsimykset, mutta vanhemmat takovat itselleen päähän, että " ei mitään väliä, kunhan me saamme... jne" . Jotenkin sairaan lapsen synnytäminen abortin sijaan nostaa nämä vanhemmat " parempaan kastiin" ????. Näitä tyyppejä löytyy ainakin uskonnollisista piireistä. Vai olenko pahasti väärässä?
Itse raskaana ollessani mietin että mikäli lapsella todetaan vamma josta voidaan varmuudella sanoa hänen menehtyvän jo raskauden aikana tai hetimiten syntymän jälkeen, eläen ehkä vaan muutaman lyhyen kivuliaan hetken. Tuolloin abortti olisi noussut meillekin varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Täysin varmuudella en uskalla sanoa, koska tilanne ei ole kohdalle osunut ja lisäksi en ole täysin vakuuttunut siitä milloin lapsen tulevaisuus voidaan VARMUUDELLA sanoa näin mustaksi.
Muutoin olisin kyllä tulevaisuudessakin valmis synnyttämään vammaisen lapsen. En siksi että sillä nousisin " parempaan kastiin" (aikas ilkeästi sanottu muuten:/) vaan siksi että rakastan lastani yhtälailla hänen puutteistaan huolimatta ja en kykenisi lopettamaan hänen elämäänsä vain sen takia että silloin välttäisin lapsen perheeseen tuoman työmäärän. Tai ihan varmuuden vuoksi, " down-lapsellahan voi olla vaikka mitä lisäsairauksia, joten paras tehdä abortti..." .
Mitä uskontoon tulee, näkisin nämä hengellisestä vakaumuksesta tekemättä jätetyt abortit olevan kaikkea muuta kuin itsensä jaluastalle nostamista. Se, mitä olen uskovaistan kanssa näistä asioista jutellut, ainakin he ovat nähneet lapset Jumalan lahjoina. Niin että jokaisella elämällä ja syntymällä on jokin tarkoitus. He eivät halua puuttua Jumalan suunnitelmaan ja abortoida lasta. Kysymys on siis luottamuksesta Jumalaan ja tämän johdatukseen eikä suinkaan itsensä nostamisesta.
Itse olen kuullut arvostelua päätöksestämme jättää lapsivesipunktio väliin. Monikin on pitänyt päätöstämme itsekkäänä ja varmasti se sitä onkin. Olen niin itsekäs että haluan synnyttää tulevan lapsen enkä vaarantaa häntä punktiolla, saati sitten abortoida down-lasta. Teen päätöksen ajatellen lastani ja itseäni, en vierasta vastaantulijaa tai puolituttua, jonka täydellisen maailmankuvan vammainen lapsi rikkoo.
Kiitos upeasta kirjoituksestasi! Sama aihe on ollut usein itselläni mielessä, mutten olisi osannut kirjoittaa näin arasta aiheesta yhtä asiallisesti ja kauniisti... Oma tyylini on joskus liiankin lähellä " inhorealismia" .
Itselläni on kolme tervettä (ainakin toistaiseksi!) poikaa ja odotan neljättä lasta. Kävin rvko 12 em. niskaturvotusultrassa, jonka mukaan ei olisi riskiä Downin syndroomaan, mutta ikäni puolesta minulle tarjottiin tilaisuutta myös lapsivesipunktioon. En halunnut - sillä tiedolla ei ole mitään merkistystä, koska keskeytystä en voisi ajatellakaan omalle kohdalleni. (Asiasta vallitsee yksimielisyys myös puolisoni kanssa.) Ihmettelen sitäkin, että Downin syndrooma, joka kuitenkin on yksi lievimmistä kehitysvammaisuuden lajeista, halutaan seuloa niin tarkkaan, kun on olemassa muita, vakavampia vammoja, joille ei ole seulaa olemassakaan! Työssäni tapasin kerran äidin, joka tiesi lapsivesipunktion perusteella odottavansa lasta, jolla olisi Downin syndrooma. Hän perusteli ratkaisuaan mennä vielä punktioon (nt-ultran jälkeen) sillä, että halusi etsiä vammasta tietoa ja sopeutua sairaan lapsen syntymään jo hyvissä ajoin. Tuon perustelun minäkin ymmärrän.
Olen pohtinut usein samaa asiaa, kuinka monet raskaana olevat haluaisivat kaikin keinoin varmistaa odottavansa tervettä lasta. Tottakai me kaikki toivomme sitä, mutta kun sellaista automaattia ei ole, joka meille terveen lapsen voisi taata! Kuten kirjoitit, tervekin vauva voi vammautua synnytyksessä tai sitten synnytyksen jälkeen jonkin tapaturman / sairauden seurauksena tai paljon myöhemmin kouluiässä tai... Tietynlainen huoli lapsesta kuuluu vanhemmuuuteen aina (ennen lapsen syntymää ja ehkä vielä enemmän syntymän jälkeen vuosiksi vuosiksi eteenpäin), mutta sille ei pidä antaa valtaa liikaa. Terve lapsi on AINA suurenmoinen LAHJA! Itse voimme korkeintaan välttää asioita, joiden varmuudella tiedetään olevan sikiölle vahingollisia (tarkoitan tiettyjä lääkeaineita, runsasta alkoholinkäyttöä, röntgensäteitä, jne.), mutta kaikki muu on Kohtalon tai Korkeimman kädessä (miksi itse kukin sitä haluaakin kutsua).
En halua minäkään tällä tekstillä lisätä kenenkään ahdistusta. Nautitaan elämästä juuri nyt ja annetaan huomisen kantaa huoli itsestään. Ja suvaitkaamme erilaisuutta, meillä kaikilla tallaajilla on oma merkityksemme täällä maailmassa!
MaryMa & poikakullat