Neljäkymppiset! Miten keski-iän kriisi oireilee?

Nostan keskustelun vielä, kun tuli jo ihan ikävä nelikymppisiä. Ovatko kaikki nukkumassa yhdeltätoista, kun meno on niin... Nuorekasta?

Mun kriisissä ei kyllä kropan kuntoonlaitto auttaisi mitään. Ei taida kriisi ollakaan, jos sillä ratkeaa. Senkus jumppaat, hitto.

Oli noin nelikymppiseä. Oli jäänyt niin paljon tekemättä, muka. Nyt 47-vuotiaana olo on lähinnä seesteinen.

Mä kyllä koen, että mun omat vanhemmat, varsinkin äiti, ovat peruuttamattomasti (tai ainakin on hyvin vaikeaa peruuttaa) pilanneet minun elämäni. 

Se, että he vanhenevat ei nyt kyllä muuta sitä, miten heidät näen. Pikemminkin saa olemaan kauhean katkera, etten katkaissut välejä ennen, kuin pahin romuttaminen tapahtui. Että silloinkin vielä luotin, hain ja ennen kaikkea odotin ja kuvittelen että ansaitsen, heidän hyväksyntäänsä ja sen kaiken kanssa tulin vaurioittaneeksi (tai hehän sen mielestäni tekivät) itseäni ja itsetuntoani NIIN pahasti, että olen nyt ihan hirveässä kriisissä. 

Vanhempani ovat syypäitä kaikkeen pahaan olooni minussa.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2015 klo 23:02"]Nostan keskustelun vielä, kun tuli jo ihan ikävä nelikymppisiä. Ovatko kaikki nukkumassa yhdeltätoista, kun meno on niin... Nuorekasta?
[/quote]
Täällä yksi 41v. valvoo vielä pitkälle yöhön. Yövirkku, kun olen. Alkup. kysymykseen vastaan, että ei ole ollut koskaan ikäkriisejä, joten en osaa siihen sanoa mitään. Tuskin tuleekaan ikäkriisejä, kun mielestäni on kiva olla jo näinkin " vanha".

Kirsi on, lihoaminen viittaa siihen.

Mun elämäni ainoa ikäkriisi oli kun täytin 20. Tuntui kauhealta siirtyä teini-iästä aikuisten maailmaan, oma identiteetti ei jotenkin ollenkaan seurannut perässä ja kapinoin vastaan monta vuotta.

Kolme- ja nelikymppiset sen sijaan oli ja meni, mikään ei muuttunut. Olen ollut läpi elämäni maailman onnellisin ihminen, siis sen ainoan ikäkriisini jälkeen. Kaikki on mennyt just kuten olen halunnut.

Oikein hyvin voi, kiitos kysymästä. Ihan jatkuvasti on päällä. Heilumista sen välillä, että nyt se elämä vasta alkaa ja jumalauta kaikki on ohi ja mä kuolen kohta!

Olen 3kg päässä ihan epainostani ja paremmassa aerobisessakunnossa kuin kolmekymppisenä. Tuolloinen lähtötaso oli tosin alhainen. Tästä olen salaa ylpeä. Tiedän toki etten ole enää nuori ja peili muistuttaa siitä. En kuitenkaan tunne itseäni myöskään heikoksi. Olin ollut jo pitkään tyytymätön työhöni ja aloin opiskella uutta ammattia opintovapaalla. En ole nuori mutta ainakin teoriassa on vielä joku 24 työvuotta jäljellä. Suurin maailmankuvaani muuttanut järkytys oli tajuta että minäkin kuolen joskus. En ole vieläkään pystynyt hyväksymään ajatusta että on pakko kuolla. Enhän toki ennenkään ollut kuvitellut olevani kuolematon mutta nyt se ajatus tavallaan kirkastui. Iski paniikki miten eläisin niin että tuntisin eläväni täyttä elämää. Etten tuhlaisi rajallisia eli päiviäni. Heräsin taas nauttimaan enemmän pienistäkin asioista.