Neljäkymppiset! Miten keski-iän kriisi oireilee?

Kriiseistä en tiedä sanoa. Mun kriisit on ehkä olleet enemmänkin läheisten terveyteen liittyviä, kuin ikään sinänsä. Mun ensimmäinen ja toinenkin suuri kriisi oli kun lapseni sairastui ja sai diagnoosinsa ja piti oppia elämään pitkäaikaissaurauksien kanssa, ensin yhden ja sitten toisen. Sitten sitä opittiin ja elämä tasaantui. Sitten isäni sairastui ja siitä tuli ehkä myös jonkun sortin keski-iän kriisi kun menettämisen pelkoon sotkeutu taju siitä, että  anhempien lähdettyä sitä on seuraavana vuorossa. Toisaalta kun isä vuosi sitten kuoli, en saanutkaan sellaista kriisiä, vaan kärsin ihan puhtaasta surusta. Joskus tuntuu, etten siitäkään niin paljon kuin pitäisi, joskus taas tuntuu, että se kurkkii olan takana koko ajan. 

Oon kohta 43. Olen ruumiiltani selvästi keski-ikäinen vanha tantta, mutta kyllä mulla näyttäisi olevan ihan kohtuulliset "metsästysmaat" jos miehiä haluaisin metsästää. Tarjokkaita on, vaikken metsästä (tai ehkä juuri siksi?). Toisaalta mulla on ihan hyvä mies, joten mulla ei ole mitään halua palata nuoruuden metsästysmaille. Kurjempaa se oli kuin nykyinen elämä. Olen töissä erittäin hierakisella (tutkimus)alalla, jossa nuorista "vastakoulutetusta" ei mun tasolla ole mitään uhkaa, saan vain nauttia heitä auttaessani ja opastaessani. Osa niidtä pitää varmaan minua hirveänä kotkana (tai näkeehän sen, että pitävät), mutta kunnioittavat kuitenkin. Mulla ei ole mitään syytä haluta nuoremmaksi. Odotan innolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Hyvää yötä ihanat <3

T. 39v 10kk :)

On prosessi päällä. Kaikki vaivaa. Rakkautta haluaisin, mutta mies jonka luulin haluavan minut ei tarkoittanutkaan sitä vakavissaan. Sydän särkyi ja se vaivaa. Kotimme on kuin pommin jäljiltä, muta parempi sekin kuin että suosittaessani elämää päätyisin itsemurhaan tai eroon miehestäni (joka on eri mies kuin se sydämeni särkenyt).

Turha tuosta on mitään keski-iän kriisiä syyttää.

Ennen oli samanlaisia tuntemuksia, mutta otin kolmeysinä itseäni niskasta kiinni ja palautin sen(miltei kokonaan) urheilullisen kropan, mikä minulla oli. Samoin pääsin sinuiksi valtavan takausvelkani kanssa ja päätin että kyllä tästä selvitään. Nyt, 46-vuotiaana olen lähes velato ja suht't onnellinen. Tämän 6 vuotta taloutemme oli todella tiukoilla. Mutta nyt on valo jo lähellä.

Minulla ei ole neljänkympin kriisiä, tukka on pitkä ja nuorin lapsikin on alle kouluikäinen, imuriakin osaan kodissani käyttää;)Koen olevani ellämäni kunnossa.

43 vuotiaana ei ole ollut vielä keski-iän kriisiä. Noin 28 v oli kriisi, jonka ratkaisin ikätasolleni sopivalla tavalla menemällä naimisiin ja lapsia saamalla. Jos en olisi tehnyt noita tuolloin, niin olisin varmasti aivan kriisissä nyt. Tuntuu siltä, että tämän ikäisenä ei voi muuta kuin voittaa. Lapset ihanassa vaiheessa ja aikaa itselle riittävästi. Ihanaa! Tietenkin tovon, että pysyisin mahdollisimman terveenä.

Mulla noita ikäkriisejä on tullut ja mennyt varmaan aina, lievinä. Joten en ole erityistä keski-iän kriisiä kohdannut. Totta kai sitä aina välillä miettii tavoitteitaan ja saavutuksiaan kriittisesti, mutta muista ap, että se on oikeastaan vain HYVÄ asia vähän pysähtyä ja miettiä sellaisia! Kunhan myös muistat, ettei muilla ole sen kummemmin asiat. Kaikilla on jotain, josta olla tyytyväinen ja jotain, jota nolostella ja katua (jos on itselleen rehellinen). Sinä et siten ole sen kummempi kuin muutkaan, eikä sinulla ole syytä suomia itseäsi loputtomiin - korjaa ne asiat, jotka pystyt ja opi katsomaan niiden asioiden yli, joita et pysty. Valikoiva tarkastelu auttaa kummasti ;-)

-48 v.-

Onko keski-iän kriisi ennen viidenkympin villitystä? Jos olen nyt siinä, niin ainakin, että on lyhyt pinna ja aate: "minulle ei vittuilla" työelämässä ja olen aina oikeassa enkä anna periksi. Älä opeta äitiäs naimaan, on myös suosittu sanonta tässä iässä.

En tiedä, mulla ei ole ikinä ollut ikäkriisiä. Vanheneminen on kivaa. t. 46v.

Moni herää siinä vaiheessa kun täyttää 40v että on jäänyt monta asiaa tekemättä. Jotkut rakentaa talon, toiset lähtee kouluun, vaihtaa ammattia tai tekee jonkun haaveen todeksi.

Se kai johtuu siitä että huomaa nuoruuden jääneen taakse ja tajuaa sen aikuisuuden todellisuuden. Huomaa että aika kuluu ja jos jää vain haaveilemaan niin mitään ei tapahdu. Todellisuus iskeen. 

Minulla on lapset, pitkä tukka ja imuroin kerran viikossa asunnon, mutta silti masentaa ihan kauheasti. Hyvä vinkki tuo että laittaa kropan nuorekkaan kauniiseen kuntoon, mutta miten se oikein tehdään? Olen kuntoillut nuorempana paljon mutta hämmentää tämä kun nykyisin tulee rasitusvammoja, on vähemmän voimia ja muutenkin kroppa on huonompi kuin nuorena. AP

En koe olevani missään kriisissä, olen 45.

Huomaan pikkuhiljaa miten koppa muuttuu ja ikääntyy, miten seksi ja miesten huomion saalistaminen ei merkitse oikein mitään... Hormonit varmaankin aiheuttavat tuota haluttomuutta. Olen entistä vähemmän kiinnostunut ulkoisista seikoista ja pohdin enemmän omaa sisäistä tyytyväisyyttäni ja tasapainoa.

Mieli onkin tyyni ja "viisas" verrattuna pari- kolmekymppisyyteen. En jaksa hermostua oikein mistään, tiedän että asiat järjestyvät, kun itse tartun toimeen. En syytä maailmaa, lapsuuttaa, ympäröiviä ihmisiä mistään.

Olen kiinnostunut kaikesta mihin ei ole ollut aiemmin aikaa! Harrastan paljon ja viihdyn paljon omissa oloissani ajatusteni kanssa. Olen subjektiivisesti katsottuna onnellisimmillani elämässä nyt, eikä siihen liity mitenkään se mitä ulkonäölle tapahtuu. Odotan tulevia päiviä ja vuosia innolla, en katsele menneisyyteen enää ollenkaan.

Ikäkriisin olen kokenut mielestäni 27-vuotiaana, silloin se katse oli eniten taaksepäin ja tajusin monen asian olevan lopullisesti ohi.

koppa= kroppa, mutta käy siihen sanaksi kyllä koppakin; pääkoppa :D

12. Hienoa tuo sisäinen viisaus ja rauha ja se on järkevämpää kuin seksin ja ulkoisen tekemisen perässä juokseminen, koska eihän sinne nuoruuden metsästysmaille voi enää palata. Mutta kuinka sait tuon sisäisen rauhan? Itsellä on vain kaipuu sinne nuoruuteen, mutta ei toisaalta jaksamista, seeseteinen keski-ikä olisi mukavampi. AP

No kyllä jokin kriisi on päällä. Lähinnä mietityttää mitä haluan isona elämältäni.

Nyt 43 mittarissa. Työelämässä pitäisi jaksaa vielä reilu 20 vuotta. Kuntoa pitäisi kohottaa ja painoa pudottaa, jotta jaksaa. Ja pärjäisi nuorempien kollegojen uuden tiedon ja koulutuksen paineessa. Jos joutuisin työttömäksi, olisi aika vaikea kilpailla nuorempien kanssa. Toki omaan paljon kokemusta, jota nuorilla ei ole, mutta työnantajat ei yleensä ole valmiita maksamaan kovempaa taulukkopalkkaa, kun saa nuoremman halvemmalla.

Lapset on tehty. Murrosikä ja sen haasteet lähestyy. Onneksi omat vaihdevuodet ei ole tulossa vielä samaan syssyyn.

Olen ylipainoinen sosiaalisesti kömpelö yh-mamma. Siis av-kriteerien mukaan alinta kastia parisuhderintamalla. Oman polun kulkija. En kaipaa hovia ympärilleni. Silti kaipaan parisuhdetta ja kumppania. Omaksi yllätyksekseni myös seksiä.  Lapset ovat kuitenkin tällä hetkellä tärkeintä elämässäni. Haluan saada heidät kunnialla oman elämän herroiksi. Seuraavat 5-7 vuotta mennään siis ilmeisesti lasten ehdoilla. Mieheni kuolemasta on niin vähän aikaa, että olemme kaikki vielä aika rikki.

Koen, että olen ollut hyvin onnekas. Olen saanut elämältä kaksi hyvää parisuhdetta. Ensimmäisen lukioaikana ja toisen aikuisena. Kummatkin miehet ovat olleet hienoja ihmisiä. Hyväksyneet minut omana puutteellisena itsenäni. Olen saanut elämältä paljon hyvää. En vain vielä voi ymmärtää, miksi juuri minä jäin leskeksi. Meillä oli kaikki niin hyvin. 

[quote author="Vierailija" time="29.04.2015 klo 11:23"]

12. Hienoa tuo sisäinen viisaus ja rauha ja se on järkevämpää kuin seksin ja ulkoisen tekemisen perässä juokseminen, koska eihän sinne nuoruuden metsästysmaille voi enää palata. Mutta kuinka sait tuon sisäisen rauhan? Itsellä on vain kaipuu sinne nuoruuteen, mutta ei toisaalta jaksamista, seeseteinen keski-ikä olisi mukavampi. AP

[/quote]

Kiitos kommentistasi :) Sisäsisen levollisuuden takana on kyllä ollut työtä. Kun kiireisin pikkulapsiaika on mennyt ohi, olen ihan oikeasti tietoisesti ruvennut etekemään tiliä elämäni kanssa. Päivittänyt itseni tähän päivään ajattelutyöllä. Omien vanhempien vanheneminen esimerkiksi on konkreettisesti saanut oivaltamaan sen, että he eivät ole ikuisia ja että joistakin tekemistään asioista on typeää kantaa kaunaa. Olen tajunnut, että kuitenkin kaikki ihmiset toimivat parhaansa mukaan ja sen hetkisillä kyvyillään. Jos jään murehtimaan eilispäivän murheita, pilaan sillä huomisenkin.

Olen jotenkin tullut paljon armeliaammaksi itseäni kohtaan. En soimaa itseänikään siitä, etten ole aina tehnyt parhaita ratkaisuja. Olen tehnyt ne ratkaisut niillä kyvyillä mitä silloin on ollut.

Erittäin suuren työn olen tehnyt kyllä terapeuttien avulla yksilöterapiassa. Elämääni on mahtunut hirveästi onnettomuutta, vaikeita kokemuksia ja traumaattisuuttakin. Olen ammattiavulla työstänyt näitä asioita. Se on ollut hidasta ja rankkaa työtä, mutta palkintona on kyllä koko loppuelämä. Tiedän kyllä, että terveillä elämänkokemuksilla samaan lopputulokseen pääsee ilman terapiaakin.

En tosiaan kaipaa nuoruutta enää kuin ihanina muistoina. Pidän tärkeämpänä aarteena tätä kypsemmän ihmisen mieltä kuin kaksikymppisen kauneutta, jonka alla majaili itsestään epävarma lapsellinen ihminen. En kaipaa sen ikäisen ehdottomuutta, mustavalkoisuutta, ylenkatseellisuutta... Liitän siihen ikään jotenkin paljon negatiivista.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2015 klo 11:10"]

Mulla noita ikäkriisejä on tullut ja mennyt varmaan aina, lievinä. Joten en ole erityistä keski-iän kriisiä kohdannut. Totta kai sitä aina välillä miettii tavoitteitaan ja saavutuksiaan kriittisesti, mutta muista ap, että se on oikeastaan vain HYVÄ asia vähän pysähtyä ja miettiä sellaisia! Kunhan myös muistat, ettei muilla ole sen kummemmin asiat. Kaikilla on jotain, josta olla tyytyväinen ja jotain, jota nolostella ja katua (jos on itselleen rehellinen). Sinä et siten ole sen kummempi kuin muutkaan, eikä sinulla ole syytä suomia itseäsi loputtomiin - korjaa ne asiat, jotka pystyt ja opi katsomaan niiden asioiden yli, joita et pysty. Valikoiva tarkastelu auttaa kummasti ;-)

-48 v.-

[/quote]

Good point.Ikäkriisi on hyväksi!

Mulla oli muutama vuosi sitten, 37-vuotiaana. Ahdisti etten ole saanut elämässä mitään aikaan, ja tuntui että nyt on ihan pakko pistää toimeksi. Yritin löytää miehen, sellaisen paniikin vallassa että pakko löytää heti kohta, koska en ehdi saada lapsia muuten. Epätoivoinen etsiminen ei kuitenkaan tuottanut tulosta, ja ahdisti ihan pirusti lapsettomaksi jääminen. Hankin myös kovasti ulkomaille muuttoa ja muita suuria elämänmuutoksia, joista mitään en lopulta saanut kuitenkaan aikaiseksi toteuttaa. Ahdisti vaan pirusti tasainen elämä jossa ei tapahdu mitään.

Nyt olen 40 ja olen jo seestynyt. Olen edelleen sinkku ja lapseton enkä ole saanut mitään uutta aikaan elämässäni, mutta se ei ahdista minua enää ollenkaan. olen löytänyt ilon ja rauhan pelkästä olemassa olemisesta, siitä kun saan olla terve ja perusasiat on hyvin. En kaipaa enää mitään "suurta". Minulle riittää katsella luonnon kauneutta, silittää koiraani ja nauttia sen nuolaisuista, nauttia kaikista aistien iloista.

Ei ennätä kriiseillä kun on niin kiire viriilin vaimona,uusperheen äitinä, yrittäjänä, yhdistysaktiivina ja taiteilijana. Yritän huolehtia etten rupsahda (ainakin henkinen apu on juoda litratolkulla pakuriteetä, syödä vitamiineja ja käyttää kasvoseerumeita). En oikeen ennätä liikkua tarpeeksi. Se ois hyvä kun siihen löytäis vielä aikaa ja energiaa. Pienin on alle 2 v. niin huomaa miten väsynyt sitä on. Mutta toisaalta hyvä kun ei ehdi liikaa murehtimaan ja kieriskelemään oman navan ympärillä. Mulla on kyllä kovat halut toteuttaa kaikkia haaveita...kait se on sitä ikäkriisiä.