Te, kenen lapsuudenkotona oli kaikki hyvin. Oletko onnellisempi kuin

[quote author="Vierailija" time="26.04.2015 klo 00:06"]

ihan varmasti joka ikisellä perheellä ja lapsella on ollut omat ongelmansa. Toisillsa pienempiä ja toisilla suurempia.

[/quote]

Samaa mieltä. Ei sellaista perhettä varmaan olekaan, jossa on aina kaikki hyvin. Toki joissain perheissä vastoinkäymiset ovat ihan eri dekadilla, kuin ns. normaaleissa "hyvissä" perheissä.

En usko, että ihmisenä kasvaminen tai aikuistuminen edellyttävät ankeaa lapsuutta. Liika pakotettu vastuunotto lapsena saattaa johtaa siihen, että oppii menemään aina siitä, mistä aita on matalin, koska lapsena se matalinkin kohta on ollut liian korkea.

Kyllähän se jos lapsena on kokenut laimilyöntiä tai väkivaltaa, vaikuttaa kykyyn olla ihmissuhteissa ja stressiherkkyyteen. Monilta puuttuu nyös tasapainoisen perheen malli.

Kun koko lapsuuden katsoo vanhempien kännäystä, häpeää heitä, pelkää väkivaltaa ja kuuntelee korva seinää vasten, että koska ääni kohoaa toisessa huoneessa, on koulukiusattu ja syrjitty niin kyllä se ainakin minulle aiheutti todella pahat mielenterveysongelmat. Olen onnellinen, että elämäni on nykyään paljon helpompaa, olen rakastettu ja minulla on ihana perhe. Silti elämäni on täynnä haasteita kun yritän elää tasapainoista elämää epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa :(

Hyvässä lapsuudenkodissa voit yleensä kypsyä aikuisuutta kohti. Minulle sysättiin vastuu 16-vuotiaana. Oli laskut, ruokakaupassa käynnit.... Samaan aikaan saman ikäiset istuivat äidin soppakulhojen edessä ja holhouksen alla.

Sain paskar kortit ja niillä eletään. Yhä olen katkera ja tätä katkeruutta joudun luultavasti kitkemään vielä monta vuotta.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2015 klo 00:06"]

ne kaverit, joiden perheessä koettiin alkoholismia, mielenterveysongelmia, riitaisia avioeroja tai muuta lapsille traumaattista?

Mua ärsyttää se, että mukamas vain ne, joiden kotona on ollut ongelmia, ovat joutuneet "kasvamaan ja aikuistumaan, ottamaan vastuuta" ja muuta shittiä, kun todellisuudessa ihan varmasti joka ikisellä perheellä ja lapsella on ollut omat ongelmansa. Toisillsa pienempiä ja toisilla suurempia.

Vai löytyykö täältä ihmisiä, joiden mielestä elämä lapsuudenperheessä meni just niinkuin pitikin, mitään ei jäänyt hampaankoloon?

[/quote]

No enpä tiedä, olen kyllä kasvanut suojatuissa oloissa. Kaikki alkoholismi, väkivalta ja parisuhdedraamat ovat minulle täysin vierasta todellisuutta.

Tietysti ongelmia on, mutta ehkä ne ilmenevät vähän eri mittakaavassa. Elämisen paineet liittyvät keskiluokkaisiin ihanteisiin ja niiden saavuttamiseen. Usein pohdinkin, mistä tämä kaikki juontaa juurensa ja olen tullut siihen tulokseen, että todennäköisesti nimenomaan lapsuuden olosuhteista.

En koe olevani sen onnellisempi kuin moni toimeentulotuen varassa elävä lapsuuden ystävänikään. Olen myös kärsinyt ahdistuneisuudesta ja masennuksesta aikaisemmin. Työ tuottaa stressiä suunnattomasti. Ihminen elää aina siinä omassa maailmassa, jossa jokaisella on omat ongelmansa. Ongelmia kyllä saa kehitettyä, vaikka olisi minkälaisesta perheestä lähtöisin. Siltikin ajattelen, että olen tavallaan hyväosainen, koska olen saanut elää lapsuuteni pumpulissa. Vasta nykyisin olen alkanut ymmärtää, kuinka paha ja traumatisoiva elämä tietyissä oloissa voi kehittyä. Sitä vasten on helpompi ymmärtää, miksi joillakin ihmisillä on niin paljon ongelmia.

Minä ainakaan en kovin herkästi mene arvioimaan toisten onnellisuutta. Sitä kun ei voi päältäpäin nähdä.

En siis osaa sanoa, olenko onnellisempi vain onnettomampi kuin muut, mutta olen paljon onnellisempi kuin jos vanhempani eivät olisi yhtä välittäviä ihmisiä kuin ovat. Moni pieni ongelma oikeasti ratkeaa kun on apujoukkoja esimerkiksi lastenhoidossa. Kerran seisoin huonosti voivan kaverini pihamaalla ja mietin, että jos tästä kuviosta poistettaisiin paska äiti ja pistettäis yks kymppitonni siihen että perusasiat saadaan kuntoon, niin avot tässä olis mitään hätää kenelläkään. Itse en varmaan samoista lähtökohdista olisi pärjännyt niinkään hyvin kuin mitä hän.

Mä koen niin, että kun itse kasvoin perheessä jossa oli alkoholi- ja kaikenlaista muutakin ongelmaa, niin vaikka jouduin tietyissä asioissa kasvamaan "aikuiseksi" ennen ikätovereitani, jäin kuitenkin toisissa asioissa tavallaan jälkeen. Niin kuin joku tuossa edellä sanoi, tasapainoisessa perheessä lapsi saa kasvaa rauhassa aikuisuutta kohti ja opetella itsenäistä elämää sopivassa tahdissa. Ongelmaperheessä se vastuu tulee liian aikaisin eikä lapsi yleensä ole henkisesti siihen valmis. Nytkin yli kolmekymppisenä opettelen edelleen aikuista elämää, vaikka mitään suurempia ongelmia ei itsellä olekaan. Kotoa en sellaista hyvää mallia ole saanut, sama parisuhteen kanssa. Olen ajautunut huonoihin suhteisiin koska en ole ymmärtänyt minkälainen on hyvä parisuhde. Mutta nyt näitä opetellaan, vastuu on nyt minulla.