Tuleeko meistä sitä mitä me rakastamme?

Vastaus omalta kohdalta ap:n alkuperäiseen kysymykseen, itse näen että olen sekamelska rakkauden puoleensavetävää voimaa ja pelkoa. En oikeastaan puhu rakkaudesta edes kahden ihmisen välisenä vaan jonain omana abstraktina tavoitetilana. Pelkoja on ehtinyt kertyä koko elämän verran ja osa niistä on ihan tervehenkisiä ja todellisia, maailmassa on paljon ikäviä asioita mitkä voi tulla omallekin iholle eikä sitä mielestäni ole syytä kaunistella tai verhota mysteeriin. Sen lisäksi on sitten niitä asioita missä näkee itse arvon ja tuntee jotain kutsumusta (ihmiset, asiat, ilmiöt) ja jos peloista vapaana saisi suunnata, suuntaisi niitä kohden. Joskus jopa peloista huolimatta. Joskus tosin käy myös niin että huomaa että pelko on alitajuisesti syystä herännyt ja se rakkaus mikä loistaa kirkkaana on ehkä ennemmin omaa harhaa kuin jotain mikä edes voisi todellisuudessa täysin syyttä pelkoon edes realisoitua. Silloin pitää päättää onko se sen arvoista, jaksaako kantaa pelot ja pelkojen realisoitumat sen rakkauden ohessa.

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:41"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:36"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:27"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:23"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:18"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:13"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:04"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:00"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 21:56"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 21:52"]

Ja mies ilmestyi elämääni juuri kun oppilas, eli minä, olin valmis. :) Oomme siis tunteneet aiemmin, sitten oli vuosien tauko. Nyt kun olemme toisessa näytöksessä, niin harvoin näemme, minun aloitteestani pääasiassa ja asiat etenee kauheasti, vaikka on kuukausien taukoja. Nyt on just 5:n kk:n. Kiduttavaa, enkä ees tiedä, kestänkö yhtään enempää :((

15

[/quote]

me näemme toisissa ihmisissä itsemme. Joku toinen ei tunnistaisi miehen pelkoja, mutta sinä tunnistat, koska ne "resenoivat" samalla tavalla kuin sinä. Siksi olet niin koukussa häneen. Kun jompi kumpi pääsee peloistaa yli, niin koukku todennäköisesti häviää.

9

[/quote]

Kiinnostavaa. Jos koukku häviää, menetänkö mä sitten hänet? Sekin pelottaa!

15

[/quote]

olen pohtinut tuota samaa asiaa.... Enkä ole vielä löytänyt täydellistä vastausta. Mutta luottamuksen näkökulmasta: luotan, että minä vedän omalla luottamuksen "resonoinnilla" toisen henkilön mukaani, eli hänkin päästää irti peloistan, enkä menetä. 

Toisaalta on hyväkin, että pelon/syyllisyyden/häpeän koukku häviää ihmissuhtesta. Vasta sitten suhde on terve.

Eli voiko tapahtua niin, että itse voimaantuu, mutta toinen jää rypeämään - ja lopulta itse tajuaa, ettei tämä suhde ole terve? Ehkä.

9 

[/quote]

Millä voisi lieventää pelkoa ja häpeällisyyttä pikkuhiljaa? Ap

[/quote]

näkemällä. Eli aina kun sattuu, niin katsot sisääsi ja fokusoidut siihen tunteeseen. Ei lähde pakoon, vaan oikein rypee siinä, kun se iskee. Tunne pästää otteensa, se kestää max 20min. Toki häpeä on "kerrostunut" meihin jo sen 35 vuotta, joten fokusoitavaa riittää aika monta kertaa. 

Toinen on tämä ajatuksen vaihtaminen "olisi ihanaa jos..." Ja yrittää löytää sen luottamuksen.

on kai muitakin tapoja.

[/quote]

Pitää siis jaksaa olla kärsivällinen (ei parhaita puoliani). Ehkä fokusointi voisi tapahtua kirjoittamalla tai tekemällä lyhyitä muistiinpanoja pieneen muistikirjaan. Tahtoisin seurata omaa edistymistäni. Instrospektio voi muuten olla kovin unohdettavaa. Saisin ehkä myös pelon ulkoistettua itsestäni kirjoittamalla sen heti ulos ja esille. (Totuutta on tosin varmasti vaikea katsella "silmiin".) Ap

[/quote]

minullekin sopii kirjoittaminen. Ja sittenhän sen edistymisen aina huomaa. 

Järkiasioita hallitaan järjellä, tunneasioita tunteella. Siksi sinun pitää tuntea se tunne. Joskus on ihan hyvä pohtia mistä se juontaa juurensa, mutta ei sitä sen enempää kannata pohtia kuin on pakko. Muuta fokusoitu menneisyyteen, ja sitten se menneisyys alkaa toistaa itseään. 

Moni muuten saa avun pelkoihin mindfulnessista.mse katkaisee vatvomisen ja asioiden puörittelyn.

9

[/quote]

Mindfulnessia on tullut kokeiltua.

Itseltäni on ollut sensitiivisyys pitkään hukassa ja olen dominoinut kaikkea järjellä, kunnes se alkoi tuntua liian pahalta...Muutuin myös tahdittomaksi ihmiseksi, koska en pystynyt olemaan sensitiivinen myöskään muiden tunteille. Ylipäänsä muiden tunteiden vastaanottaminen oli hankalaa, koska tukahdutin omiani. Uskon että sensitiivisyyden uudelleen löytymisestä voisi tulla avain luottamuksen saavuttamiseen.

Jokatapauksessa, toimintani pohjavireenä eivät voi olla pelkkä pelko + järki. Mikään ei silloin tunnu mitään, eikä oikein mikään tee onnelliseksi. Puhumattakaan elämästä nauttimisesta. Ap

[/quote]

sama homma. Minulle jo lapsena opetettiin, ettei tunteita saa kuunnella. Ei ihme, että olin hukassa, en tunnistanut edes omia tunteitani.

Nykyään ajattelen, että tunne on the juttu elämässä. Jos kuuntelen tunteitani, niin arvostan itseäni (ja vice versa). Tunne kertoo, mitä haluan ja menenkö oikeaan suuntaan - mutta ei siis pelko, vaan hyvän olon tunne. Eli ehkä tämä itsetuntemuksen lisääminen on avain sinne luottamukseen.

9

[/quote]

Harmittaa totisesti, kun huonolla lapsuudella on niin pitkä varjo. :( Ihmettelen kuinka vanhat tapahtumat voivat vieläkin vaikuttaa vaikken ole ollut kyseisten ihmisten kanssa 16 vuoteen tekemisissä ja itsetuntemusta olen kehittänyt hullun lailla. Järjelläni tiedän mitä pitäisi ajatella ja tehdä, mutta usko loppuu kesken tai pelkään epäonnistumista ja alisuoriudun vaikka kaverini kannustavat ja sanovat, että olen aivan liian itsekriittinen. Tunnen kyllä sisimmässäni, etten ole mikään kelvoton ihminen ja osaan yhtä ja toista. Mutta se viimeinen sysäys, liikkeelle paneva voima puuttuu. Helppoa olisi jos voisi uskoa jumalaan.

Tässä olet täysin oikeassa:  Jos kuuntelen tunteitani, niin arvostan itseäni (ja vice versa). Tunne kertoo, mitä haluan ja menenkö oikeaan suuntaan - mutta ei siis pelko, vaan hyvän olon tunne.

Itse tosin korvaisin omalla kohdallani sanan tunne, sanoilla intuitio ja herkkyys. Toisaalta sorrun yliherkkyyteenkin. Vaikea harjoitella tätä tunteiden käsittelyä ja ymmärtämistä vasta aikuisiällä :(.

Ap 

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:42"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:39"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:37"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:31"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:17"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:12"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:07"]

Ja siis pettymyksiä mulla on ollut aivan sikana tänkin ihmisen kanssa. Mä oon päässyt niiden yli, mutta nyt en enää voi soittaa sille. Viimeisin meinasi upottaa minut. Oon kestänyt ne siksi, kun tiedän miehenkin pelkäävän. Mut luulin sen haluavan jotain ja sit joudunkin pelkäämään, et ei se haluakaan. 

Mulla on ikään kuin sisällä tyhjää, siellä ei ole mitään, kun pitäisi luottaa minuun täysin. Tai no on siellä jotakin, mitta ei mitään peruskalliota :((((

15

[/quote]

et löydäkään luottamusta itsestäsi (vasta ajan kuluessa, mutta et tässä tilassa). Luota johonkin isompaan: elämään/jumalaan/universumiin/sieluusi - mikä ikinä sopii omaan suuhusi parhaiten. 

9

[/quote]

Olen samaa mieltä. Etsi jokin kiintopiste ulkopuoleltasi. Ap 

[/quote]

Entä jos se hajoaa? Okei, opin nyt kai sen, etten luota elämään. Enkä universumiin, enkä sieluuni enkä jumalaan. Olenko paha?

15

[/quote]

ei, et ole paha. Ongelmasi vain on se, ettet luota mihiinkään etkä keneenkään. Se on äärimmäisen kuluttavaa elämää, kuten itsekin toteat. 

Minulla ei ole antaa sinulle muuta neuvoa kuin edellä olen sanonut: toistele itsellesi mahdollisimman usein "olisi ihanaa, kun voisin luottaa elämään ja siihen, että asiat tapahtuvat parhain päin" . löydä samalla helpotuksen tunne, että olisi ihanaa, kun näin tapahtuisi. Opit kullä, kulku voi tuntua hitaalta, mutta etenet pikkuhiljaa. 

Ap

[/quote]

Tämä ei nyt ollut oikea Ap. Jospa et esiintyisi minuna, kiitos. Ap 

[/quote]

sori virheeni. Olin 9. Alan väsymään ilmiselvästi. Taidanpa poistua nukkumaan siis. Öitä!

[/quote]

Ok, öitä ja kiitos osallistumisesta.:) Ap

Juuri elämään mä en luotakaan, hitsi, en ole ennen tajunnutkaan. Olen ollut 20 vuotta masentunut osin sen takia. Olen meistä kahdesta tavallaan se, joka sössii kohta koko hienosti alkaneen uuden yhteyden luomisen :'(((( tän miehen kanssa siis. Joka on jonkinlainen opettajani, sanansaattajani tai en edes tiedä, kuka hän minulle on. Minun on vaikeaa olla aidossa yhteydessä ihmisiin, kehenkään, ja siksi tämä mies on minulle niin arvokas. Hän ei edes tiedä tätä, ellei ole arvannut, enkä edes tiedä, miten sellaisesta kerrotaan. Välillä olen kiukutellut mielessäni vaikka kuinka, kun hän ei arvaa tarpeitani. Ennen kuin tajusin, että minun on itse pidettävä tarpeistani huolta... Mutta sitten olenkin yhtäkkiä uuden asian edessä, en edes osaa! Mun pitää oppia ja opetella, mitkä on minun tarpeitani. Sitten se että hingun miehen perään, josta ei kuulu ei yhtäkkiä olekaan sellainen. Siis tarpeeni. Sitten mä ihmettelen, että miten tää sitten jatkuu?? Mulla on hiukan huoli hänestäkin, en ihan vain itseäni ajattele tässä, mutta kun tahtoisin tehdä hänelle jotain, ei se suju. Hän ei "anna". Pelkään että hylkään tai hän kuvittelee minun hylänneen... Se on hirveä olo ja pelko.

15

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:47"]

Vastaus omalta kohdalta ap:n alkuperäiseen kysymykseen, itse näen että olen sekamelska rakkauden puoleensavetävää voimaa ja pelkoa. En oikeastaan puhu rakkaudesta edes kahden ihmisen välisenä vaan jonain omana abstraktina tavoitetilana. Pelkoja on ehtinyt kertyä koko elämän verran ja osa niistä on ihan tervehenkisiä ja todellisia, maailmassa on paljon ikäviä asioita mitkä voi tulla omallekin iholle eikä sitä mielestäni ole syytä kaunistella tai verhota mysteeriin. Sen lisäksi on sitten niitä asioita missä näkee itse arvon ja tuntee jotain kutsumusta (ihmiset, asiat, ilmiöt) ja jos peloista vapaana saisi suunnata, suuntaisi niitä kohden. Joskus jopa peloista huolimatta. Joskus tosin käy myös niin että huomaa että pelko on alitajuisesti syystä herännyt ja se rakkaus mikä loistaa kirkkaana on ehkä ennemmin omaa harhaa kuin jotain mikä edes voisi todellisuudessa täysin syyttä pelkoon edes realisoitua. Silloin pitää päättää onko se sen arvoista, jaksaako kantaa pelot ja pelkojen realisoitumat sen rakkauden ohessa.

[/quote]

Tämä oli osuva:  olen sekamelska rakkauden puoleensavetävää voimaa ja pelkoa. En oikeastaan puhu rakkaudesta edes kahden ihmisen välisenä vaan jonain omana abstraktina tavoitetilana. 

Omat tunteeni toimivat myös varoitusignaaleina ja varjelevat minua henkisesti. Tunne liittyy siis pelkoon, jonka tarkoitus on (terveen) rakastavasti suojella omaa itseä. Myös fyysisen loukkaantumisen pelko on tervehenkinen pelko ja enemmän hyväksi kuin haitaksi minulle. 

Tämä alitajuisuus on suuri ongelma minulle: pelko on alitajuisesti syystä herännyt 

Olisi helpompaa, jos voisi tiedostaa omat alitajuiset motiivinsa pelon heräämiselle. 

Mutta koska emme pysty ottamaan käyttöön kuin pienen osan aivokapasiteetistämme, jää meille riski. Emme voi ennustaa lopputulosta, joten meidän täytyy arvottaa se, kannattaako pelkojen sietäminen rakastamisen ohessa. Arvottaminen perustellaan järjen sijasta, intuitiolla tai tunteella. 

Toisaalta mitä enemmän välttelemme hankalia tunteitamme, sitä alitajuisemmiksi ne muuttuvat ja kohta jäljelle jäävät vain järkiperustelut ja kyynisyys sekä sisäinen tyhjyyden tai minkään koskettamattomuuden tunne. 

Ap

Eipä tässä muu auta kuin aika. Pelottaa vain, että nimenomaan ajan kanssa sitten näen, etten mitään tästä saanut ja joudun vain entistä pahempaan virtaan... :'(

Tosin on mun elämään tullut jotain pikkuisen uuttakin tän tilalle, mutta eihän se miltään tunnu tän sanansaattajan rinnalla... Ei tosin oo ihan eri asiaakaan, vaan linkittyy näihin juttuihin, mutta itse pelkään elämän tahtovan miedät erilleen ja en luota yhtään, että tää tai siis se erilleen joutuminen ois minulle parasta ! :'''''(

Erilleen meinaan joutua tosin saamalla raivarin kyseiselle henkilölle. Eli jos en raivarois, en ehkä joudu eroon. Onpas vi*un vaikeaaaa! Anteeksi. Joudun sit raivarin sijaan pistämään hänet mappi ö:hön. Parempi sekin, kuin itseaiheutettu erilleen joutuminen. Vaikka tavallaan kapinoin ajatuksiani vastaan; miten niin itseaiheutettu, jos mä saan raivarin, kun mun tarpeita ei toinen ymmärrä!!!??? Aarght, on se niin vaikeeta. Mut siis, niin, ei raivaria, vaan mieluummin edes mappi ö. Ja sitten oon hiljaa. Mut sit just kuolen pystyyn? Tai tulee jotain muuta? Nyyh, en tahdo mitään muuta. Elämän pitää antaa mulle sitä mitä mä haluan!

15

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:59"]

Juuri elämään mä en luotakaan, hitsi, en ole ennen tajunnutkaan. Olen ollut 20 vuotta masentunut osin sen takia. Olen meistä kahdesta tavallaan se, joka sössii kohta koko hienosti alkaneen uuden yhteyden luomisen :'(((( tän miehen kanssa siis. Joka on jonkinlainen opettajani, sanansaattajani tai en edes tiedä, kuka hän minulle on. Minun on vaikeaa olla aidossa yhteydessä ihmisiin, kehenkään, ja siksi tämä mies on minulle niin arvokas. Hän ei edes tiedä tätä, ellei ole arvannut, enkä edes tiedä, miten sellaisesta kerrotaan. Välillä olen kiukutellut mielessäni vaikka kuinka, kun hän ei arvaa tarpeitani. Ennen kuin tajusin, että minun on itse pidettävä tarpeistani huolta... Mutta sitten olenkin yhtäkkiä uuden asian edessä, en edes osaa! Mun pitää oppia ja opetella, mitkä on minun tarpeitani. Sitten se että hingun miehen perään, josta ei kuulu ei yhtäkkiä olekaan sellainen. Siis tarpeeni. Sitten mä ihmettelen, että miten tää sitten jatkuu?? Mulla on hiukan huoli hänestäkin, en ihan vain itseäni ajattele tässä, mutta kun tahtoisin tehdä hänelle jotain, ei se suju. Hän ei "anna". Pelkään että hylkään tai hän kuvittelee minun hylänneen... Se on hirveä olo ja pelko.

15

[/quote]

Voit miettiä tarvitsetko tätä miestä ratkoaksesi sinua vuosikausia kiusanneet ongelmat ja ehkä ongelmien samankaltaisuus juuri teidät yhteen toi vai näetkö hänet sellaisena kuin hän todella on ja voisit rakastaa häntä hänen kaikista ongelmistaan huolimatta? Joskus ihmiset ovat vain käymässä elämässämme, jotta he voisivat antaa meille jonkin vastauksen tai opetuksen, mutta ehkä heidän tarkoituksensa ei ole viipyä sen kauempaa. 

Tee vaikka sellaisen ajatuskoe, että kuvittele että olisit riippumaton muista ihmisistä ja vapaa peloista, etkä periaatteessa tarvitsisi ketään täyttämään tarpeitasi, vaan selviytyisit kaikesta itsenäisesti ja yksin. Kaipaisitko kuitenkin silloin vielä tämän miehen luo? Jos niin, on kyse aidosta ihastumisen tai rakastumisen tunteesta. Tai näin ainakin minä näen, koska pidän pyyteetöntä rakkautta rakkauksista todellisimpana. 

"Epäkypsä rakkaus sanoo: rakastan sinua, koska tarvitsen sinua.
Kypsä rakkaus sanoo: tarvitsen sinua, koska rakastan sinua."

(Erich Fromm)

Ap 

Onpas muuten todella terapeuttinen ketju! Kiitos ap!

15

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 23:12"]

Onpas muuten todella terapeuttinen ketju! Kiitos ap!

15

[/quote]

Kiitos kiitos. Silmät lurpsii. Menen minäkin tästä kohta yöpuulle. Huomenna on aikainen herätys. Tuntuu tosi hyvältä kun sain näin monta vastausta avaukseeni. Ilman AV:tä jäisi moni kysymykseni vaille vastausta. Ap

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 23:11"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:59"]

Juuri elämään mä en luotakaan, hitsi, en ole ennen tajunnutkaan. Olen ollut 20 vuotta masentunut osin sen takia. Olen meistä kahdesta tavallaan se, joka sössii kohta koko hienosti alkaneen uuden yhteyden luomisen :'(((( tän miehen kanssa siis. Joka on jonkinlainen opettajani, sanansaattajani tai en edes tiedä, kuka hän minulle on. Minun on vaikeaa olla aidossa yhteydessä ihmisiin, kehenkään, ja siksi tämä mies on minulle niin arvokas. Hän ei edes tiedä tätä, ellei ole arvannut, enkä edes tiedä, miten sellaisesta kerrotaan. Välillä olen kiukutellut mielessäni vaikka kuinka, kun hän ei arvaa tarpeitani. Ennen kuin tajusin, että minun on itse pidettävä tarpeistani huolta... Mutta sitten olenkin yhtäkkiä uuden asian edessä, en edes osaa! Mun pitää oppia ja opetella, mitkä on minun tarpeitani. Sitten se että hingun miehen perään, josta ei kuulu ei yhtäkkiä olekaan sellainen. Siis tarpeeni. Sitten mä ihmettelen, että miten tää sitten jatkuu?? Mulla on hiukan huoli hänestäkin, en ihan vain itseäni ajattele tässä, mutta kun tahtoisin tehdä hänelle jotain, ei se suju. Hän ei "anna". Pelkään että hylkään tai hän kuvittelee minun hylänneen... Se on hirveä olo ja pelko.

15

[/quote]

Voit miettiä tarvitsetko tätä miestä ratkoaksesi sinua vuosikausia kiusanneet ongelmat ja ehkä ongelmien samankaltaisuus juuri teidät yhteen toi vai näetkö hänet sellaisena kuin hän todella on ja voisit rakastaa häntä hänen kaikista ongelmistaan huolimatta? Joskus ihmiset ovat vain käymässä elämässämme, jotta he voisivat antaa meille jonkin vastauksen tai opetuksen, mutta ehkä heidän tarkoituksensa ei ole viipyä sen kauempaa. 

Tee vaikka sellaisen ajatuskoe, että kuvittele että olisit riippumaton muista ihmisistä ja vapaa peloista, etkä periaatteessa tarvitsisi ketään täyttämään tarpeitasi, vaan selviytyisit kaikesta itsenäisesti ja yksin. Kaipaisitko kuitenkin silloin vielä tämän miehen luo? Jos niin, on kyse aidosta ihastumisen tai rakastumisen tunteesta. Tai näin ainakin minä näen, koska pidän pyyteetöntä rakkautta rakkauksista todellisimpana. 

"Epäkypsä rakkaus sanoo: rakastan sinua, koska tarvitsen sinua.
Kypsä rakkaus sanoo: tarvitsen sinua, koska rakastan sinua."

(Erich Fromm)

Ap 

[/quote]

Tässä on käsittääkseni mukana molempia tunteita. En osaa sanoa, kumpi on vahvempana. Ehkä tarvitsevuus kuitenkin. Minulla ei ole rakkautta elämässäni, enkä varmaankaan näe häntä sellaisena kuin hän on, kuin pieneltä osin. Olen myös katkera miehille rakkauden puutteestani. Ei hyvä, tiedän.

15

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 23:18"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 23:11"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2015 klo 22:59"]

Juuri elämään mä en luotakaan, hitsi, en ole ennen tajunnutkaan. Olen ollut 20 vuotta masentunut osin sen takia. Olen meistä kahdesta tavallaan se, joka sössii kohta koko hienosti alkaneen uuden yhteyden luomisen :'(((( tän miehen kanssa siis. Joka on jonkinlainen opettajani, sanansaattajani tai en edes tiedä, kuka hän minulle on. Minun on vaikeaa olla aidossa yhteydessä ihmisiin, kehenkään, ja siksi tämä mies on minulle niin arvokas. Hän ei edes tiedä tätä, ellei ole arvannut, enkä edes tiedä, miten sellaisesta kerrotaan. Välillä olen kiukutellut mielessäni vaikka kuinka, kun hän ei arvaa tarpeitani. Ennen kuin tajusin, että minun on itse pidettävä tarpeistani huolta... Mutta sitten olenkin yhtäkkiä uuden asian edessä, en edes osaa! Mun pitää oppia ja opetella, mitkä on minun tarpeitani. Sitten se että hingun miehen perään, josta ei kuulu ei yhtäkkiä olekaan sellainen. Siis tarpeeni. Sitten mä ihmettelen, että miten tää sitten jatkuu?? Mulla on hiukan huoli hänestäkin, en ihan vain itseäni ajattele tässä, mutta kun tahtoisin tehdä hänelle jotain, ei se suju. Hän ei "anna". Pelkään että hylkään tai hän kuvittelee minun hylänneen... Se on hirveä olo ja pelko.

15

[/quote]

Voit miettiä tarvitsetko tätä miestä ratkoaksesi sinua vuosikausia kiusanneet ongelmat ja ehkä ongelmien samankaltaisuus juuri teidät yhteen toi vai näetkö hänet sellaisena kuin hän todella on ja voisit rakastaa häntä hänen kaikista ongelmistaan huolimatta? Joskus ihmiset ovat vain käymässä elämässämme, jotta he voisivat antaa meille jonkin vastauksen tai opetuksen, mutta ehkä heidän tarkoituksensa ei ole viipyä sen kauempaa. 

Tee vaikka sellaisen ajatuskoe, että kuvittele että olisit riippumaton muista ihmisistä ja vapaa peloista, etkä periaatteessa tarvitsisi ketään täyttämään tarpeitasi, vaan selviytyisit kaikesta itsenäisesti ja yksin. Kaipaisitko kuitenkin silloin vielä tämän miehen luo? Jos niin, on kyse aidosta ihastumisen tai rakastumisen tunteesta. Tai näin ainakin minä näen, koska pidän pyyteetöntä rakkautta rakkauksista todellisimpana. 

"Epäkypsä rakkaus sanoo: rakastan sinua, koska tarvitsen sinua.
Kypsä rakkaus sanoo: tarvitsen sinua, koska rakastan sinua."

(Erich Fromm)

Ap 

[/quote]

Tässä on käsittääkseni mukana molempia tunteita. En osaa sanoa, kumpi on vahvempana. Ehkä tarvitsevuus kuitenkin. Minulla ei ole rakkautta elämässäni, enkä varmaankaan näe häntä sellaisena kuin hän on, kuin pieneltä osin. Olen myös katkera miehille rakkauden puutteestani. Ei hyvä, tiedän.

15

[/quote]

Sinulla on aina rakkautta elämässäsi, jos niin haluat. Voit harjoitella ja ottaa sen käyttöön, nimittäin terveen itserakkauden (ja terveen itsekkyyden). Itselläni sen saavuttamiseen on mennyt vuosia, mutta kaikki ponnistukset sitä kohti kannattivat. Opettele olemaan paras ystäväsi. Vasta kun pystyt terveellä tavalla rakastamaan itseäsi, et pelkää niin paljon rakastaa toisia ihmisiä. Luotat itseesi ja pidät itseäsi riittävänä ja arvokkaana pelkkänä ihmisenä. Epäonnistumiset eivät voi vähentää arvoasi, sillä ne ovat jo sinänsä saavutuksia toisin kuin yrittämättä jättämiset. Ap 

Olen lukenut tätä ketjua suurella mielenkiinnolla, mutta tuntuu että tarvitsisin jotenkin lisää konkretiaa pystyäkseni soveltamaan näitä periaatteita omaan elämääni. Keskustelu on suurimmaksi osaksi niin yleisellä tasolla: luota elämään, älä anna pelon pilata elämääsi jne. on helppo allekirjoittaa, mutta miten kääntäisin sen omalla kohdallani käytännön toiminnaksi?

Tunnustaudun kyllä ihan selvästi pelkuriksi, mutta en pääse irti siitä ajatuksesta että pelkään tiettyjä asioita ihan aiheesta, ts. en osaa ajatella niitä vain asennekysymyksenä. Esim. inhoan työtäni mutta olen tässä taloustilanteessa hyvin huolissani siitä, miten elättäisin perheeni jos tätä työtä ei olisi. Olen myös haaveillut avioerosta jo monta vuotta, mutta en saa sitä tehtyä koska käy sääliksi lapsia enkä haluaisi altistaa heitä kaikelle sille epämieluisalle muutokselle. Samaan aikaan tajuan että jätän pelkojeni takia elämättä ja menetän vuosikausia pelkkään "sinnittelyyn", ja kuitenkin olen sitä mieltä että peloissani on järkeä.

En osaa antaa sinulle 71 ainakaan heti mitään käytännön vinkkejä, ikävä kyllä, paitsi ainoana tulee mieleen, että mieti omia tarpeitasi. Ei niin, että en tarvitse tuota työtä, kun se on paskaa (koska tarvitset rahan takia) eikä niin että tarvitsen sitä, koska se tuo rahaa (kun kerran ihnoat sitä), vaan jotenkin kauempaa. Koska jos saat tarpeesi tyydytetyiksi, niin ehkä kestät paskan työsi paremmin ja saatat jopa päästä siitä eroon, vaikket ollut suunnitellutkaan (tai sitten et, mutta samantekevää, jos kerran kestät sitä) tai sitten taloustilanteestasi tulee sellainen, ettet tarvitse juuri tuota työtä. Tai jotain. 

Eli omat tarpeesi ovat sinä, sinun sisäinen maailmasi, ei mikään sinun ulkopuolinen, vaikka nekin tärkeitä ovat, mutta eri lailla. 

Mutta se, mitä itse tulin sanomaan, on että tajusin, että mulla on pelko, että ihan kaikki ajattelevat minusta pahaa. Selän takana, jopa ns. ystävätkin, tai siis ei minulla sellaisia tällä hetkellä ole, koska en halua pelätä, että minusta ajatellaan pahaa, en jaksa sellaista. Ja ystävä merkitsee minulle automaattisesti uhkaa, pelottavaa ihmistä, jotakuta, joka voi tuhota minut ajattelemalla minusta pahaa, vaikka mä kuvittelen hänen ajattelevan minusta hyvää. Näin on käynyt. Enkä jaksa hyväksyä ajatusta, että mulla täytyy olla tai mun täytyy kestää ystäviä, jotka saavat ihan rauhassa ajatella minusta pahaa. Yön yli nukuttua tuli tällaisia mietteitä ketjun aiheeseen siis liittyen :/

15

Tää ihminen, jonka suhteen käyn tätä prosessia läpi on itsekin sen verran vaikea jne että hänen kanssaan ei kumma kyllä ole tällaista pelkoa, että hän voisi ajatella minusta pahaa. Siksi ehkä tässä nyt jotain niin merkittävää minulle onkin. Mutta sitten kun ollaan eri sukupuolta niin kuvaan astuu kaikki epäluulot naiseudessa kelpaamisesta jne jne jne ja epäonnistumisen tunteet rakkaudessa ja kaikki. Eli luottaa ihmiseen hänessä (tai itseeni) on siltikin hyvin haasteellista. :(

15