Jos näytän tämän psykiatrille, niin saankohan viimein tiivistä hoitoa? Pitkä teksti, jos joku jaksaa lukea.

Olen turhautunut, tyhjä ihminen, vailla syviä tunteita, luulen että pysyn tämmöisenä, vaikka se en ole minä, en se, joksi minun olisi pitänyt tulla.
Joskus esiin pääsee se kuka minä oikeasti olen, ja se ihminen on elämänmyönteinen, mukava ja välittävä, sellainen josta ihmiset pitävät.

Mutta liian usein ainakin luulen sotkevani asioita, en osaa sitoutua mihinkään, tiedän, että jos jotain aloitan, siihen se jää, se turhauttaa, kun ei ole kiinnostusta tehdä asioita, eikä mikään tuota sen vertaa hyvää oloa, että jaksaisin jatkaa.

Olin esimerkiksi Lapissa kolme päivää töissä, ja tulin pois, kun pää hajosi. Asuin omillani vuoden, mutta pää hajosi, ja lähdin. Asuin lapsena kotona, mutta pää hajosi sielläkin, ja minut haettiin pois. Pää hajoaa tännekin hyvää vauhtia. Mitä on tehtävissä siis enää? Kuuluuko elämän olla näin, onko vika minussa?

Suunnitelmat vaihtuu niin usein, etten enää oikein suunnittele mitään, osittain myös vaikuttaa se, että pelkään epäonnistuvani, olen niin hajamielinen, enkä kovinkaan usein täysillä mukana maailman menosta, ei juurikaan edes kiinnosta enää mitä maailmassa tapahtuu.

Jo lapsena olin hieman pihalla asioista, saatoin yllyttää pikkuveljiä viemään koiran ulostetta jonnekin käytössä olevan rakennuksen sisään ja hieroa lattiaan. Tai menin kaverin kanssa sotkemaan ikkunoita mudalla, kaadoin hiekkaa naisen juomapulloon, ja katsoin kuinka epämielyttävältä se tuntui kurkussa. Olin tuolloin alle 12-vuotias, niin poliiseja ei tarvinnut ottaa mukaan.
Samoihin aikoihin olin koulussa hyvin ulkopuolinen, kiusattu, ujo ja arka, aina vereslihalla psyykkisesti, kotona kuuntelin siskon ja äidin riitoja.

Kotona ei varmaan koskaan ole ollut kaikki ihan kohdillaan, äidillä oli henkisiä ongelmia, eikä isä kuulema ollut paljon paikalla, meitä lapsia on siis seitsemän. Isä oli poissaoleva, ja äiti ylirasittinut, ja minun mielestäni jopa sairas. Isosisko ei saanut edes pelata pelikorteilla, koska se oli niin väärin. Kun sisko "jäi kiinni" siitä, että oli katsonut jotain muuta kuin Yleä, niin äiti paiskasi siskon seinään. Tai kun äiti suuttui, niin saattoi varastaa isosiskon päiväkirjan ja lukea sitä kaikille ääneen samalla juosten karkuun. Tämä oli sitä aikaa kun olin melko pieni, enkä itse muista tuosta mitään, mutta toki muistan kun isä retuutti hiuksista pitkin lattioita, ja äiti taisi joskus jo noihin aikoihin paiskata minutkin seinään hiuksista kiinni pitäen, kun olin eskarilainen.

Mielestäni kodissamme on aina ollut erikoinen tunnelma. Kun äiti riiteli toisen isosiskoni kanssa kuin molemmat olisivat lapsia, minä yritin olla iso, ja lukea pikkuveljille kirjaa. Tykkäsin hoivata pienempänä pikkuveljiä, mutta ainakin kerran äiti yllytti nekin pilkkaamaan ja osoittelemaan minua, kun olin 14-vuotias. Isää ei kiinnostanut puuttua, vaikka makasi viereisellä sohvalla.

Noina aikoina aloin viiltelemään itseäni, ja lähettämään suoraan sanottuna p*rnoa kymmenille itseäni paljon vanhemmille miehille netissä. Kävin myös jonkun miehen autossa kopeloitavana samana päivänä, kun minut otettiin huostaan.
Noista ajoista isä on kommentoinut mm. että varmaan tuolloin katsoin p*rnoa, kun oli tuollainen "vaihe" menossa. En kylläkään ole nauttinut seksistä varmaan kertaakaan myöhemmin, enkä tule jatkossakaan ehkä niin tekemään, vaikka en ole aseksuaali.

Kerran kun minua kiusattiin koulussa lastenkodin tyttöjen toimesta, päässä hieman pimeni, juoksin koulusta pois aika kovassa pakkasessa, ja jäin makaamaan metsään, koska luulin oikeasti että kuolen sinne.
Muuten laitoksessa olin ihan pidetty sitten myöhemmin.

Tiivistettynä en koe olevani missään kotona, en voi kuvitellakaan muuttavani kaupunkiin yksiöön, muttei ole hirveästi vaihtoehtoja ehkä. Olen aika hukassa elämässä, todella hukassa. En tiedä selviänkö oikeasti kuinka pitkälle.