Vertaistukea haettaisi masentuneen tyttären kanssa jaksamiseen

Vierailija kirjoitti:

Eli sinä olet ensin kasvattanut tyttären jolla on vakavia mt-ongelmia ja stressihäiriö ja sitten kitiset kun et saa hänestä enempää irti? Vuoden äiti.

Häpeä. Ihmiset voivat huonosti tänä päivänä.Yhteiskunta on muuttunut.Älä sirottele suolaa avohaavoihin.

Kuinka sanoa että et pidä lapsestasi sanomatta suoraan että et pidä lapsestasi. :D :D

Joka kolmas teini tyttö on masentunut ja loput masentuu koska kaveritkin, varsinkin kun näkee kuinka paljon sillä saa huomiota

Minulta kuoli isä kun olin juuri täyttänyt viisitoista. Elämä oli ihan nälän näkemistä ja muuttoja, äiti huiteli ties missä.

Pääsin muuttamaan pois lukiolaisena, menin töihin, kävin kahdessakin työssä ja iltalukiossa, pääsin lopulta yliopistoon.

Äitini kantaa edelleen kaunaa, kun "en auttanut" häntä enemmän! Annoin rahaa, huolehdin pikkusiskosta, järjestin asioita jne mutta olisi pitänyt kahden työn ja opintojen lisäksi käydä ilmeisesti jotenkin buustaamassa.

Vaikka siis äiti kai siitä perheestään vastuussa on, eikä toisinpäin. Yhden muuton hoidin mm niin, että kaiken piti olla pakattau ja kun menin sinne "auttamaan", koko talo oli ennallaan ja sen lisäksi että minä ja mieheni ajoimme muuttomatkaa 80 kilsaa edestakaisin, me myös pakkasimme kaiken siellä äidin talolla. Hän "ei jaksanut", vaikkei käynyt edes töissä!

Ja minullakin on muuten traumaperäinen stressireaktio lapsuuteni ja nuoruuteni takia, mutta tokihan minun pitää aina jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulta kuoli isä kun olin juuri täyttänyt viisitoista. Elämä oli ihan nälän näkemistä ja muuttoja, äiti huiteli ties missä.

Pääsin muuttamaan pois lukiolaisena, menin töihin, kävin kahdessakin työssä ja iltalukiossa, pääsin lopulta yliopistoon.

Äitini kantaa edelleen kaunaa, kun "en auttanut" häntä enemmän! Annoin rahaa, huolehdin pikkusiskosta, järjestin asioita jne mutta olisi pitänyt kahden työn ja opintojen lisäksi käydä ilmeisesti jotenkin buustaamassa.

Vaikka siis äiti kai siitä perheestään vastuussa on, eikä toisinpäin. Yhden muuton hoidin mm niin, että kaiken piti olla pakattau ja kun menin sinne "auttamaan", koko talo oli ennallaan ja sen lisäksi että minä ja mieheni ajoimme muuttomatkaa 80 kilsaa edestakaisin, me myös pakkasimme kaiken siellä äidin talolla. Hän "ei jaksanut", vaikkei käynyt edes töissä!

Ja minullakin on muuten traumaperäinen stressireaktio lapsuuteni ja nuoruuteni takia, mutta tokihan minun pitää aina jaksaa.

Olet toiminut hyvin. Ole ylpeä itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään taitaa olla muotia olla masentunut niin en huolestuisi

Toivon todellakin, että sinä sairastut vakavaan depressioon. Saattaisi laajentaa tajuntaa.

On raskasta kun nuori sairastuu mieleltään. Raskainta hänelle itselleen, mutta raskasta myös vanhemmille. Hän ei varmaan jaksa vierailla useammin.

Ehkä jostain omaiset mielenterveystyön tukena - ryhmästä voisi saada apua ja neuvoja.

Kuulostat ihan minun äidiltäni. Hän saa myös aina kaiken omaksi ongelmakseen ja itsensä päähenkilöksi.

Ihan mitä tahansa sattuikaan, hän käänsi sen niin, että hän oli se, jolla oli kovaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat ihan minun äidiltäni. Hän saa myös aina kaiken omaksi ongelmakseen ja itsensä päähenkilöksi.

Ihan mitä tahansa sattuikaan, hän käänsi sen niin, että hän oli se, jolla oli kovaa.

Omalla kohdallani tuttua myös! Jos sanon äidille että ”Valitettavasti nyt minun täytyy laittaa oma jaksamiseni etusijalle, jotta jaksan”, äiti vastaa ” No entäs minun tai veljesi jaksaminen, eikö se kiinnosta?”

Niin…😅 Kannattaa ymmärtää että se mielenterveyden kanssa kamppaileva lapsi/läheinen joutuu ja hänen on välttämätöntä ajatella itseään ja omia tarpeitaan ehkä ylikorostetustikin. Ei siitä muuten mitään tule. Jos jonain päivänä henkilö ei jaksa edes nousta ylös vuoteelta saati siivota tiskiallasta, miten hän jaksaisi lähteä yli 100km päähän? Vaikka haluaisi, jaksaminen tulee eteeen. Sitä voi joskus olla vaikea ymmärtää, koska itse on terve mutta sehän se mielenterveyden sairaus onkin SAIRAUS, ja se pitää ymmärtää ja hyväksyä.

Aloituksessa on, että ongelmia on ollut monta vuotta. Tokihan siinä väsyy. Yritä ap luoda asiaan jotkut rutiinit ja lokeroi tyttäresi tukeminen ja omien huoliesi käsittely tiettyihin hetkiin. Muuan aikana pyri normaaliin elämään ja keskity asioihin, jotka tuvat sinulle hyvää oloa.

Omasta jaksamisesta pitää huolehtia aikuisena itse. Älä sysää jaksamisestasi vastuunkantoa tyttärellesi. Hänen ykkösasiansa on saada oma elämänsä raiteilleen eikä potea syyllisyyttä perheensä jaksamisesta ja näkemistarpeista.

Tue tyttäresi jaksamista esim. tilaamalla hänelle ruokaa kotiinkuljetuksella tai ostamalla kotisiivous.

Mutta kun ei sinua se kiinnosta, vaan oma itsekäs tarpeesi saada tyttäresi luoksesi, vaikka hän ei jaksa tulla. 120 km on pitkä matka sekä autolla että julkisilla normaalitilanteessakin ja etenkin siinä tilanteessa, kun päivän suurin saavutus on päästä lähikauppaan.

Jaksamista on myös sen itse matkustamisen ohella esimerkiksi sosiaalinen kanssakäyminen, matkustaminen takaisin, syyllisyys omasta tilasta, joka välittyy toisille jne. Ne uuvuttavat masentunutta usein yhtälailla. Kotonaan omassa rauhassa, hänen ei tarvitse selitellä mitään tilastaan tai yrittäää pinnistellä itsestään enemmän irti kuin jaksaisi. Jokainen haluaa läheistensä seurassa olla läsnä (varsinkin jos harvemmin näkee) ja antaa itsestään toisille. Se on kuluttavaa sairaan mielessä.