Mitä kaipaat lapsettomuudessa?

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla ei ole lapsia, olisi niin ahdistavaa elää jonkun toisen ehdoilla eikä enää seuraavaan 20 vuoteen olisi omaa rauhaa, vapautta tai kunnollista parisuhde-aikaa. Ja senkin jälkeen olisi loppuelämän aina huolissaan lapsista vaikka olisivatkin jo aikuisia.

Hyvät puolet voittaa kuitenkin ne ikävät asiat. Tai näin ainakin meillä.

Itse kaipaan nukkumista ja vessassa käyntiä silloin kuin itse haluan.

Aikaa pysähtyä omiin ajatuksiin ja fiilistellä rauhassa asioita. Kun on kaksi pientä lasta, arjen yläpuolelle ei koskaan pääse. Ei ehdi reflektoida omia kokemuksiaan, koska koko ajan on seuraava hoidettava asia edessä. Kun hetkeksi vaipuu ajatuksiinsa, vauvalla on muoviesine matkalla hengitysteihin tai 3-vuotias aloittaa äitikatoäitikatoäitikato-kakofonian. Illalla olisi joskus aikaa, mutta mieli on jo päivän askareista kulunut kuin vanha rukkanen ja selaa vain aivottomana vauvapalstaa ja etsii mielihyvää mässäilystä.

Sitä et mulla oli energiaa vaikka kuinka ja mihin. Tietysti tää on vaan vaihe kun lapset on pieniä, mutta kaipaan silti.

Ois ihanaa ku ois päivä, että _kukaan_ ei puhuis mulle yhtään mitään koko päivänä.

Sitä, kun pystyi oikeasti valitsemaan kenen kanssa on tekemisissä. Joulut, juhannukset ja pääsiäiset sai viettää ihan kenen kanssa vain, yksin tai vaikka töissä jos halusi.

Kun on lapsia, lapsilla on myös toinen vanhempi ja tällä omat sukulaisensa ja ystävänsä, joiden kanssa hän haluaa viettää aikaa. Pariskuntanakin voi vielä pienellä vaivalla jakautua jos halutaan tehdä eri asioita, mutta lasten kanssa joutuu vähän väliä olemaan samassa paikassa sellaisten ihmisten kanssa, joita ei ole itse valinnut. Hyvällä tuurilla ovat samanhenkisiä, huonolla tuurilla jotain ihan muuta.

Puhumattakaan kaikista lasten kavereista, opettajista, harrastusohjaajista jotka pitää ottaa huomioon, ja kaikista tuttujen lapsista joista pitää vastavuoroisesti olla kiinnostunut kun he osoittavat ystävällisyyttä omille lapsille. Hyvähän se on että on näitä verkostoja, mutta kyllä lapsettomana oli niin paljon kevyempää tälläkin saralla.

Lomia. Toki lasten kanssa vietetään lomia ja tehdään reissuja, se on ihanaa ja lasten mukana olo tekee aina pienistäkin asioista tärkeämpiä. Mutta kyllä se vain niin on, että olen minkä vaan loma-ajan jälkeen aina ihan kuitti.

Kun ennen sai oikeasti työelämästä uupuneena jäädä 4 viikon kesälomalle ja virkistää itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, nyt loma-ajat ovat ne kaikkein työntäyteisimmät, kun se on tiskausta, siivousta, ruuantekoa ja pyykkäystä aamusta iltaan, ja siinä ohessa perässä juoksemista ja vahtimista. Lomia ei tietenkään voi pitää toisen vanhemman kanssa yhtä aikaa, koska muuten niitä ei riitä kaikille päiväkotien ja koulujen tauoille. Lomalta palaa aina väsyneempänä ja työ tuntuu levolta.

Tämä on tietty lyhyt vaihe elämässä, mutta väsymys on aitoa.

Huolettomuutta ja sitä, ettei ole vastuussa kenestäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ainoa asia mitä kaipaan, on semmoiset koko viikonlopun kestäneet ryyppyreissut. Ai että, lauantaina kun herää darra ja kännin sekoitukseen, ja estääkseni alkavan darean aukaisen kylmän, tasoittavan oluen... Aaahhh!!! :D

Toisaalta, tuollaista elämää ei jaksais loputtomiin.

Nyt joku vetää herneet nenään tästäkin, että kuka alkkismutsi siellä huutelee... No, en oo ollut liki 3 vuoteen kännissä, en edes juo mitään yhtä lasia viiniä ruoan kanssa tms, koska koko tämän ajan olen ollut raskaana, sitten imettänyt, sitten taas raskaana ja imettänyt.... :D eikä muksut oo koskaan olleet yön yli hoidossa kenelläkään, vielä.

Itseänikin yllätti lapsiperhe-elämän ihanuus! En vaihtaisi tätä entiseen boheemin taiteilijaelämääni :)

N33

Tämäkö on sitä kuuluisaa lapsellisten henkistä kypsyyttä, kun ainoa mitä kaipaa on kännäys? Aika surullista, jos et vapaa-ajallasi muuta tekemistä ilman lapsia keksisi. On tainnut se henkinen puoli jäädä 2-kymppisten alkuvuosiin... Toivottavasti edes ymmärrät, että suurin osa niin lapsellisista kuin lapsivapaista aikuisista EI haaveile monen päivän ryyppyputkista.

Ei se kännäys, vaan se että on se mahdollisuus.

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan:

- sitä aikaa, kun ei ollut vuorotellen kihomatoja, syyhyä ja täitä. Ei tarvinnut metsästää jatkuvasti jotain jotain loislääkkeitä apteekista, ja kutina p*rseessä alkaa aina jouluaattoiltana, sunnuntaina aamuyöllä jne. Riitti kun madotti koiran.

- nukkumista, kun univaje johtui vain itsestä. Nykyään unirytmini on täysin pilalla, herään joka rapinaan vaikka nuorin vauvani täyttää 10.

- huolettomuutta. Lasten kanssa on jatkuvasti huolissaan jostain, tai ainakin huoli kytee takaraivossa mitä mahdollisesti voisi tapahtua. Vaikka lapsen kurkku leikkautua auki luistelussa, tai hän voi jäädä kaatuvan vanerikuorman tai bussin renkaan, tai kääntyvän auton alle. Tai hautautua lumikinokseen. Ks. uutiset viime vuosilta.

- omaa aikaa. Ei ole tukiverkkoja, joten ei kunnollista lomaa ikinä, siis lomaa jolloin et ole vastuussa muista kuin itsestäsi.

- sitä, kun ei tarvinnut tehdä jatkuvasti ruokaa. Lapsia pitää ruokkia koko ajan, ja toimia vieläpä jonain esimerkkinä ja puputtaa kasviksia tarkalleen 500g päivässä, kun selviäisi itse ihan hyvin kahvilla ja voileivillä vaikka viikon.

En silti kadu lasten hankintaa.

Yyyh. Loiset. Ja aina siellä hoitopaikassa on se yksi perhe joka ei hoida niitä ja sitten on kihomato - täi -kierre jatkuu kunnes tulee pidempi loma. Ja se alku osuu aina huonosti. Juuri jouluun tms ettei apteekit ole auki.

En ole oikeastaan juuri mitään kaivannut lapsettomuudessa. Joskus on käynyt mielessä, että jos olisin lapseton, olisin tarpeeksi kyllästyessäni voinut heppoisemmin pistää miehen/lasten isän vaihtoon. Onneksi se on tullut pidettyä tosin. Muuten en oikeastaan kaipaa mitään lapsettomuudesta. Ainoastaan pikkulapsivuosina (kolme lasta 2 v ikäeroilla) aloin haaveilla lasten olevan jo vuoden-pari vanhempia. Varsinkin kun otettiin koiranpentu matkustelin mielessäni useammin sinne vuoden päähän. Muuten olen kyllä saanut elää lasten kanssa tasan sellaista elämää, josta olen haaveillut kun olen tullut nuorena äidiksi. Eniten elämässä mua on ottanut päähän töissäkäynti, mutta onneksi ei tarvitse sitäkään enää tehdä kun mies tuo rahaa kotiin ja elämä on turvattu. Vihdoin voi sanoa, että elän kyllä ihan unelmaa. Jokaisella tietysti omat unelmansa, minulla ne ovat siis olleet taide- ja tanssiharrastukset, kotona olo ja aika perheelle, ihanat ja rakkaat lapset. Sanon yhteiskunnallisella tasolla kuitenkin, että harva mies on pitänyt tai pitää perheestään näin hyvää huolta, joten sekin vaikuttanee naisten lapsihaluihin, mikä on myös järkevää.

En mitään, en kaipaa pätkääkään lapsetonta elämää. Ainoa lapsi on jo kyllä 18v., mutta kyllä sitä lapsesta aina huolehtii ja murehtii. Olisin halunnut enemmän lapsia, mutta ei ole vielä suotu. Toinen saa tulla jos tullakseen.

Kannabiksen polttelua.

Sitä että koko ajan joku ei ole tiellä. Esim ruuan laitossa. Olen menossa keittiöön niin joku hortoilee tiellä. Olen ottamassa perunaa jääkaapista niin joku on siinä jääkaapilla. Kun on potut kädessä ja olen menossa kuorimaan niitä niin joku on tiskialtaalla, otan kattilaa kaapista niin joku on tiellä, laitan kattilaa uunille niin joku on tiellä. Koko ajan joku on tiellä ja mulla on sellainen olo kun oisin Matrixissa.

Ja meillä on vain kolme lasta ja tilaakin yllinkyllin. Silti koko ajan joku on tiellä.

Sitä, että on vain omat murheet. Ei tarvitse vuodattaa kyyneleitä toisen (lapsen) yksinäisyyden tai itsetuhoisuuden vuoksi. Puhumattakaan kaikista pienemmistä ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minulla ei ole lapsia, olisi niin ahdistavaa elää jonkun toisen ehdoilla eikä enää seuraavaan 20 vuoteen olisi omaa rauhaa, vapautta tai kunnollista parisuhde-aikaa. Ja senkin jälkeen olisi loppuelämän aina huolissaan lapsista vaikka olisivatkin jo aikuisia.

Hyvät puolet voittaa kuitenkin ne ikävät asiat. Tai näin ainakin meillä.

Itse kaipaan nukkumista ja vessassa käyntiä silloin kuin itse haluan.

Voit itse kokea näin, mutta minä en näe lapsiperheiden elämässä kuin lähinnä huonoja puolia, ihan sama minkä ikäisistä lapsista puhutaan. Kuulostaa ihan kamalalta että ei saisi nukkua silloin kun nukuttaa tai saisi käydä vessassa rauhassa, tuo voisi olla joku kidutuskeino :D Parasta elämässäni on se että asun puolisoni kanssa kahdestaan, voidaan tehdä yksin tai yhdessä mitä halutaan silloin kuin halutaan. Lisääntyminen ei ole kaikkien polku.

Varmaan just kaikkia näitä mitä on mainittu: sais sairastaa rauhassa, nukkua viikonloppuisin pitkään, ei tarvitsisi aina tehdä ruokaa, siivota ja pestä pyykkiä, voisi katsella netflixiä ja syödä mitä haluaa vaikka sängyssä maaten, ei tarvitsisi aina suunnitella ja miettiä kaikkia menoja etukäteen, voisi olla hiljaa kun haluaa, saisi käydä yksin vessassa ja suihkussa jne.

Tosin nyt jos yhtäkkiä palaisin lapsettoman elämään, niin varmaan kuolisin tylsyyteen ja ahdistuisin kaikesta hiljaisuudesta ja omasta ajasta.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan just kaikkia näitä mitä on mainittu: sais sairastaa rauhassa, nukkua viikonloppuisin pitkään, ei tarvitsisi aina tehdä ruokaa, siivota ja pestä pyykkiä, voisi katsella netflixiä ja syödä mitä haluaa vaikka sängyssä maaten, ei tarvitsisi aina suunnitella ja miettiä kaikkia menoja etukäteen, voisi olla hiljaa kun haluaa, saisi käydä yksin vessassa ja suihkussa jne.

Tosin nyt jos yhtäkkiä palaisin lapsettoman elämään, niin varmaan kuolisin tylsyyteen ja ahdistuisin kaikesta hiljaisuudesta ja omasta ajasta.

Sama täällä. Kaipaan just noita juttuja. Mutta jos saan joskus harvoin olla yksin kotona, nautin ekan päivän ihan hulluna vapaudesta ja mitääntekemättömyydestä, mutta jo samana iltana iskee ikävä ja tyhjyys, kun perhe on poissa. ;)

Vierailija kirjoitti:

Sitä ettei tarvitse olla jatkuvasti päättämässä mitä syödään. Saattaa kyllä tässä suurempi ongelma olla puoliso kuin lapset.

Täälläkin se on kyllä puoliso eikä lapset joka aiheuttaa ruokaongelman. Aamulla kävin toimistolla, matkalla kotiin toin ravintolasta valmista ruokaa koska lapsilla loma ja itse teen loppu päivän kotoa töitä.

Koitin kysyä mieheltä mitä tuon, ei osannut vastata. Toin sitten sellaista mistä lapset pitää. Ei kelpaa miehelle. Nyt se kyselee mitä tuo kaupasta että voisin laittaa ruokaa tänään. Miksi ihmeessä laittaisin kun äsken toin ja eilistäkin on annoksen verran jäljellä.

Huoh. Päättäisi aikuinen ihminen edes kerran itse omasta ruoastaan.

Lasten kanssa ei ole ongelmaa. Menen miten menen ja ne osaavat olla vastuussa myös itsestään ja tarvittaessa toisistaan.

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että on vain omat murheet. Ei tarvitse vuodattaa kyyneleitä toisen (lapsen) yksinäisyyden tai itsetuhoisuuden vuoksi. Puhumattakaan kaikista pienemmistä ongelmista.

Ja tämähän ei vanhemmilta lopu ikinä. Omien lapsien asioista kantaa huolta, vaikka nämä olisivat minkä ikäisiä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ettei tarvitse olla jatkuvasti päättämässä mitä syödään. Saattaa kyllä tässä suurempi ongelma olla puoliso kuin lapset.

Mä olen niiiiin kyllästynyt ruokahuoltoon myös. Oon yrittänyt vastuuttaa lapsia keksimään välillä ruokia, sit syyään kyl jauheliha-makaronia ja ketsuppia mut ihan sama :D 

Mun mies ihme ja kumma ymmärsi viimein, että en jaksa miettiä viittä ruokaa päivittäin. Lupasi ottaa ja otti vastuun ruokalistan suunnittelusta ja ruoan tilaamisesta. Kaikki ok, paitsi... Nyt meillä syödään puolet ajasta eineksiä. En vastusta eineksiä sinänsä, mutta mulla tulee jo oksennusta suuhun, kun edes ajattelen Atrian lhahpullia ja perunasalaattia. En kuitenkaan voi oikein sanoa tästä miehelle, kun sitten se loukkaantuu että väärin tehty tämäkin. Joo, tämä sanomisen vaikeus on meidän parisuhteemme ongelma. Puolin ja toisin.