Skitsotyyppinen häiriö

Piisi sai lähetteen Harjavaltaan psykiatriselle osastolle. Reissu venyi lopulta puolen vuoden pituiseksi, sillä muun muassa hänelle oikeanlaisen lääkityksen etsiminen kesti hyvin kauan.

Hän ei muista enää tarkalleen, missä vaiheessa lääkäri osasi kertoa, mikä häntä vaivasi, mutta nimi kaikelle saatiin lopulta: Piisi oli sairastunut skitsoaffektiiviseen häiriöön.

– Diagnoosi kävi järkeen, kun aloin vertailla oireita siihen, mitä itselleni oli tapahtunut. Ennen diagnoosia myös vanhempani olivat alkaneet hieman pelätä minua. Pääsin onneksi juuri oikeaan paikkaan, kun menin Harjavaltaan. Siellä oli ihmisiä, jotka pitivät huolen ja osasivat asettaa rajat.

Skitsoaffektiivista häiriötä voi edeltää usein masennusjakso, minkä jälkeen tila etenee psykoottiseksi. Häiriö ilmenee kuitenkin eri ihmisillä hyvin erilaisin tavoin. Piisin tapauksessa sairauteen liittyy harmaan mieshahmon lisäksi mielessä kuuluva ääni.

– Ääni sortaa minua joka ikinen sekunti, minuutti ja tunti. Se jatkaa niin kauan, että alan uskoa sitä ja romahdan. Juuri sitä romahdusta se hakee. Ääni sanoo, että olen paska ja olematon, ja ettei minusta ole mihinkään.

Piisin mieli poimii herkästi kaiken ulkopuolelta havaittavan ikävän. Ääni tarttuu ympäristössä kaikkeen siihen, mitä se voi käyttää Piisin latistamiseen. Sekin riittää, jos hän itse sattuu ajattelemaan jotakin negatiivista.

Juuri ääni on se, joka voi lopulta johdattaa Piisin psykoosiin. Ääniharhat alkavat hänen mukaansa aina hyvin pienestä, toisinaan niitä tuskin huomaakaan. Kun ne voimistuvat, niin myös harmaa mieshahmo alkaa tulla esiin.

Puhutaan siis hetki siitä. Kuka oikeastaan on harmaa mieshahmo?

Miehellä ei ole selkeitä piirteitä tai tunnistettavia kasvoja. Piisin mukaan se oli alussa vain hahmo, ei mitään sen kummempaa. Lopulta se on alkanut tehdä muutakin, kuten heitellä esineitä, riehua pesäpallomailalla ja paiskoa paikkoja. Se osaa myös kutsua paikalle muita lisänäkyjä, esimerkiksi ihmisiä haukkumaan ympärille.

Piisi kuvailee hahmon liikkumista ”portaaliseksi” – se saattaa siis vaihtaa sijaintiaan tilassa ikään kuin teleportin avulla. Jos Piisi laittaa silmät kiinni, hän voi joskus vain tuntea hahmon olevan vieressään.

Ilmestyminen voi tapahtua aivan yllättäen.

– Se voisi yhtäkkiä tulla vaikka tuon läpi, Piisi sanoo ja osoittaa huoneessa vastapäätä olevan oven ikkunaa.

– Tällä hetkellä voisin vain todeta, että jaahas, nyt se taas alkaa. Silloin se on aidoimmillaan, kun se on ensin sortanut minut.

Jos hahmo siis päättäisi rynnistellä paikalle aivan yhtäkkiä, Piisillä olisi vielä voimia tiedostaa, ettei se ole todellinen. Jos taas ääniharhat ovat jo onnistuneet lyttäämään hänet tiettyyn pisteeseen, tilanne on täysin eri.

– Silloin siitä tulee ihan loputon suo. Sitten tarvitaan jo lisälääkitystä vähän aikaa tai reissu Harjavaltaan, hän kertoo.

Kun raja ylittyy, kyse on psykoosista. Sitä on Piisin mukaan melko vaikea selittää. Se täytyisi itse kokea.

– Tunne on sellainen, että ei tajua ollenkaan mitä on tekemässä. Tuntuu, että kaikki aivoissa on lyöty lukkotilaan. Alkaa ajatella, että kaikki muut ovat vihollisia.

– Jos saan tällaisen kohtauksen, minusta tulee aika aggressiivinen. Voisi sanoa, että tajunta menee. Enhän minäkään normaalisti olisi hakkaamassa päätäni toisten ihmisten takaraivoihin tai riehumassa vaikka tuolin kanssa.

Tällä hetkellä psykoottisista oireista on Piisin mukaan ollut taukoa, mutta hän kertoo tietävänsä että niitä todennäköisesti tulee vielä. Eri asia on se, kuinka voimakkaina ne tulevat. Pahimpina aikoinaan hän on saanut hoitoa Harjavallan psykiatrisella osastolla.

Viimeisen puolen vuoden sisällä hän on viettänyt siellä kaksi kuukauden pituista jaksoa. Osastolla on ollut hänen mielestään melko viihtyisää: ajan sai kulumaan esimerkiksi pelaamalla korttia tai Play Stationia. Kaverit, vanhemmat ja isovanhemmat kävivät monesti vierailulla. Paikassa vallitsi hyvä henki.

– Mutta sitten kun on tullut niitä huonoja oloja, niin ei se mitään hääppöistä ole ollut, hän huomauttaa.

Vaikka Piisi kuvailee kohtausten aiheuttavan eräänlaista tajunnan menetystä, muistot tilanteista, joissa hänet on jouduttu laittamaan osastolla esimerkiksi väkisin lepositeisiin, ovat jättäneet pysyvän jäljen.

Kun psykoosi ei ole vielä liian pitkällä, rauhallisuus ja empaattisuus voivat kantaa pitkälle. Eräs hoitaja on jäänyt Piisille hyvin mieleen:

– Hänellä oli tapana rauhoitella, että ei mitään hätää, ja että kyllä tämä tästä. Kerran hyökkäsin edessäni riehuneen hahmon kimppuun fyysisesti, ja hoitaja kysyi minulta heti, että ei kai sattunut. Sellainen tekee hyvää, vaikka olisi huonossakin tilassa, ainakin minun kohdallani.

Juho Piisi on asunut nyt noin kolme vuotta omassa kodissaan kuntouttavassa asumisyksikössä. Kun harhat tai huono olo alkavat iskeä, hän pääsee juttelemaan esimerkiksi omahoitajalleen alakerrassa.

Lisäksi hän on ollut muutaman kuukauden ajan keittiöhommissa läheisessä Klubitalo Sarastuksessa kolmena päivänä viikossa. Työnteko ja seura ovat tuntuneet hänestä hyvältä.

Ystävät ovat mittaamattoman arvokkaita silloin, kun olo käy tukalaksi. Monesti muiden seura auttaa, mutta paniikkihäiriön vuoksi puhuminen ei aina ole onnistunut. Ennen kuin Piisi ymmärsi kärsivänsä myös paniikkioireista, hän käytti tästä sanaa ”mykkis”. Sillä hän viittasi olotilaan, jonka aikana ei pystynyt puhumaan tai vastaamaan muiden kysymyksiin.

– Paniikkikohtaus lähtee kasvamaan sisällä ihan pienestä siemenestä niin isoksi, ettei voi edes ymmärtää. Siitä tulee hirviömäinen tilanne. On ihan tuskissaan, kun ei tiedä mitä tehdä, ja kun ei vain kestä. Sen tulemisen tuntee jo heti alussa, ja jo siinä vaiheessa pitäisi osata toimia. Siinä vaiheessa, kun kroppa alkaa täristä ja kouristella, on jo myöhäistä, hän kuvailee.

Nykyään Piisi osaa jo hoksata tulevan paniikkikohtauksen merkkejä paremmin. Joskus esimerkiksi hälyisästä tilanteesta pois lähteminen auttaa, toisinaan taas täytyy turvautua rauhoittavaan. Lääkkeitä hän kuitenkin on pyrkinyt ottamaan vain pahimmissa tilanteissa.

– Itse keksitty apukeino on tuo pleikkarin pelaaminen. Se auttaa henkisesti aika paljon ja rauhoittaa mielen. Kun paniikki on vielä kipinävaiheessa, niin sitten vaan pleikan ääreen vaikka tunniksi, ja se olo on todennäköisesti ohi.

Pahimmillaan paniikkikohtaukset kestävän Piisin mukaan kolmekin tuntia. Niiden vuoksi hän on myös joutunut luopumaan joistakin asioista.

Nuorempana harrastetun keihäänheiton lisäksi hän on muun muassa erinomainen uimari. Yksi hirveimmistä paniikkikohtauksista tapahtui valitettavasti juuri uimahallissa. Huono olo iski äkkiarvaamatta ja paheni nopeasti.

– Viidessä minuutissa huomasin, etten saa enää happea. Olin veden alla ja melkein vetämässä jo sitä henkeen. En tuntenut jalkojani kävellessä, tuntui että kaikki tuijottavat ja hengenahdistuksen vuoksi meinasin pyörtyä, hän muistelee.

– Voi että, kun minä tykkään uimisesta, mutta en halua lähteä väkisin hankkimaan paniikkikohtausta. Uimahallissa on liian paljon muita ihmisiä.

Myös kuoroharrastus on nykyään poissuljettu, koska lavalla täytyy seistä niin kauan ja niin sumpussa.

– Varma paniikkikohtaus, Piisi tokaisee.

Piisin mukaan ihmiset ovat olleet välillä varovaisia häntä kohtaan, koska hänellä on mielenterveysongelmia. Itse hän kertoo haluavansa olla iloinen ja positiivinen kaikkia kohtaan.

Hän myös kertoo kokemuksistaan avoimesti hyvin mielellään.

– Haluan kertoa tästä, jotta ne, jotka eivät ole mielenterveysongelmaisia ymmärtäisivät. Jotta he ymmärtäisivät, että emme me sairastuneet mitään hirviöitä ole. Hyvin paljon sitä ennakkoluuloisuutta on, hän sanoo.

– Vaikka olisi kuinka mielenterveydeltään sairas, niin löytyy myös hyviäkin puolia. Ei saisi sortaa sen takia, että jollakin on sellainen tilanne.

Juuri nyt Piisillä itsellään menee ihan hyvin. Paniikkioireita saisi olla vähemmän, mutta kaikki elämän tärkeät asiat ovat kunnossa.

– Paitsi että tyttöystävää ei ole! Se ei mene hyvin, hän nauraa.

(artikkelin loppu)

Pitäisi lukea enemmän tuosta aiheesta ja ylipäätään psykologiaa. Aika mielenkiintoista.

Luin Piisin tarinan. Hienoa, kun joku siirsi sen tänne.

Mitä äänien kuuleminen oikeastaan tarkoittaa? Olen joskus luullut radion olevan päällä, kun jokin laite on pitänyt tasaista hurinaa - onko tämä äänien kuulemista?

Onko ihmisten seuran välttely korona-aikana skitsotyyppisen persoonallisuushäiriön merkki? Joku psykiatriaa tunteva voisi vastata tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntemallani henkilöllä on mm. seuraavia piirteitä:

- Ihmisten seuran välttely. Pysyttelee omissa oloissaan omien kiinnostuksenkohteidensa parissa. Tarvitsee muiden ihmisten seuraa hyvin vähän. Osaa olla sosiaalisissa tilanteissa normaalin kohtelias, mutta olisi mieluummin ilman ihmiskontakteja.

- Omaperäisyys, omalaatuisuus ja erikoisuus ovat hänelle erittäin tärkeitä ja tavoiteltavia asioita. Puheissa toistuu usein se, ettei hän halua olla "keskinkertainen". Halveksuu jossain määrin asioita ja ilmiöitä, jotka ovat ihmismassojen suosiossa.

- Kertoo kuulevansa joskus ääniä. On tietoinen äänien harhaisesta luonteesta.

- On ajoittain vainoharhainen: kuvittelee mm. että häntä vainotaan tai uhataan. Pitää veistä sänkynsä vieressä.

- Osaa olla lämmin ja empaattinen, mutta vain tiettyjä ihmisiä kohtaan. On joskus hätkähdyttävän tunnekylmä ja laukoo asiattomia, yllättäviä kommentteja.

- On erittäin kiinnostunut erilaisista rajatiedon alaan kuuluvista ja yliluonnollisista asioista.

- Pitää pitkiä yksinpuheluja kiinnostuksenkohteistaan. Joskus puheen punaisesta langasta on vaikea saada kiinni. Henkilön ajatukset ja uskomukset tuntuvat sekoittuvan erikoiseksi järjestelmäksi, jota kuuntelijan on vaikea ymmärtää.

- Ei pidä itsestään kovaa meteliä eikä pidä ihmisten keskellä olemisesta, mutta nauttii selvästi siitä, että häntä pidetään outona ja pelottavana.

Voisiko kyseessä olla tuo skitsotyyppinen häiriö?

ap

Exä-vainaa oli pitkälti kuvatun kaltainen. Hänen tilansa vaihteli paljon, oli välillä paljon sairaampikin. Etenkin viimeisinä vuosina.

Nuorena hänellä oli diagnosoitu paranoidi rajatilapsykoosi, mutta mielestäni tila oli muuttunut jonkinasteiseksi skitsoidiksi häiriöksi.

Skitsotyyppisen yksi keskeisemmistä "oireista" on se ettei heillä ole muita kontakteja kuin vanhemmat ja heihin myös melko löyhä yhteys sekä ihmiset joita joutuu pakosta tapaamaan. Elikkä jos henkilö on naimisissa, on seurustellut, käy ravinteleissa niin tuo kaikki osoittaa siihen suuntaan ettei kyseessä ole skitsotyyppinen henkilö.

Vierailija kirjoitti:

Tässä kyseisen häiriön omaavan tarina: Olen erakkoluonteinen. Sinällään ei ole mitään ketään vastaan ja toivon ihmisille hyviä asioita mutta viihdyn mielummin yksin. Ehkä vaikea luottaa ihmisiin, mutta se johtuu kyllä enemmän huonoista kokemuksista elämän varrelta kaverisuhteissa ja muutenkin. Kuulen joskus ääniä, eli ne on sitä että ihmiset puhuvat pahaa ja arvostelevat minua. Tosin näin voi kai ollakin kun esim. tätä palstaa lukee niin en yhtään epäile etteikö minusta pahaa puhuta ilkeään sävyyn joskus?  Tiedän että ainakin osa noista äänistä tulee pääni sisältä. Äänten kuuleminen  ei tapahdu usein. Ja viittaus tuonne pettymyksiin kaverisuhteissa jne niin on myönnettykin että olen usein joutunut pahanpuhumisen kohteeksi joten veikkaan että joskus olen kuullut ihan oikein ne pahat äänet.

Olen kohtelias ja ystävällinen ja valtavan kiinnostunut eri asioista eli seuraan aikaani. Parhaiten kuitenkin viihdyn luonnossa ja kumppanini kanssa. Eläimet ovat lähellä sydäntä jopa enemmän kuin ihmiset koskaan.

Olen herkkä ja erittäin intuitiivinen. Joskus tuntuu että näen ihmisten lävitse. Lisäksi, en ole mikään ennustaja mutta olen nähnyt tiettyjä asioita tapahtuvaksi. Se ei tapahdu usein mutta todistajankin läsnäollessa näin on tapahtunut. 

Näen joskus "väärin" mutta se johtuu siitä että minulla on huono hajataitteinen kaukonäkö ja en pidä silmälaseja.

Skitsotyyppisillä ei ole kumppaneita. Lisäksi tuo että olet kohtelias ja ystävällinen on myös skitsotyyppisen ihmisen vastakohta sillä yksi heidän piirteistä on jonkin sortin kylmyys tai yleensä tilanteeseen epäsovelias käytös.