Syrjäytyvän veljen pelastaminen

Pahoittelen että ap:n tärkeä aloitus pilattiin.

no mitä tohon ny sanos? Jätkä viihtyy netissä, eikä ilmeisesti kuuntele vastaväitteitä. Vai kuunteleeko? Jos sä opt huolissas ja tänne vuodatat, niin se on vaan sun mieliide. Jätkä saattaa olla ihan tyytyväinen yms., ei tartte kenenkään tulla häiritteen. Tollasta tyyppiä jaksas kuunnella yhtään, mut tiedän, et monet jaksas. so goos luck.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä hänen kaverinsa ovat juurikin siellä koneella pelaamassa hänen kanssaan. Se on nykyaikaa nuorilla miehillä. Eli pitää kyllä yhteyttä kavereihinsa sitä kautta.

Niin, nuorilla miehillä. Ap:n veli on aikuinen mies. Jos elämä on jossain yhdessä koneen ääressä kököttämistä vanhempien hyysättävänä niin ei hyvältä näytä. Se olisi saatava loppumaan ja äkkiä mutta en tiedä miten.

Mullakin veli luisunut tuohon samaan. Ja hän on vasta 15-vuotias. Hän on saanut koko elämänsä vain pelata ja pelata, ja hänet on ihan määrättykin pelaamaan pois jaloista, ja äitimme on ollut niin tyytyväinen siitä että veli on niin kiltti ja pois näkösältä, ei ikinä purnaa, tekee kaiken mitä käsketään, (toisin kuin minä siis) ja muutenkin on näkymätön ja hiljainen ja helppo. Jäi istten äitiltä huomaamatta että veljen runsas kaveripiiri hupeni (äiti ei halunnut että veli harrastaa mitään, koska siitä olisi ollut äidille vaivaa) koska muut alkoivt harrastamaan ja tekemään kodin ulkopuolisia asioita joihin veljelläni ei ollut asiaa, koska muuten äidin olisi pitänyt huolehtia veljestäni. Yläasteella kavereita ei ollut enää ollenkaan, ja viimeiseen vuoteen veli ei ole enää känynyt edes koulussa. Nyt äitimme odottaa että lastensuojelu hoitaa veljelleni jonkun lastenkotipaikan, koska hän ei ala tämmöistä peliä katselemaan.

Äitimme on käyttänyt alkoholia runnsaasti koko lapsuutemme, ei siis työpäivinä jne. mutta veljeänikin jätti itan jo 12-13veenä yksin kotiin ja häipyi ryyppäämään jonnekin ilman tietoa minne menee, ja saattoi palata vasta iltapäivällä kun oli sammunut johokin kavreille.

Ammattiavun piiriin pitäisi veljeni saada pikaisesti. Psykologille juttelemaan. Vasta silloin voisin olla levollisin mielin ja tietäisin että tilanne edistyy. Siinäpä se vasta puhuminen olisi, että saisi veljen sinne. Mutta suurin este minusta tuntuu olevan vanhempani. Heille tilanne on vaikea henkisesti, mutta eivät ihan ymmärräkään mitä tässä on takana. Eikä auta että kaikki sellaiset ovat heille suorastaan tabu. Eihän nyt tulisi kuuloonkaan ajatella että omalla pojalla olisi jotain "mielisairautta!"

Isä ei varsinkaan ymmärrä. Kerran juttelin tilanteesta ja hän totesi että "Minä ihmettelen että mitenkä se aina vaan sinne koneelle menee".

Minä: "niin siinähän on selkeästi tietokoneriippuvuutta, vahvaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa yms." Ja isäni vain "Mistä sinä tiedät? Onko hän puhunut sinulle?"

Eli ei hän voi käsittääkään. Hän ihmettelee sentään kun veljeni menee aina koneelle, mutta ilmeisesti ei niinkään sitä että hänellä ei ole kavereita ja meille lähimmäisilleenkin hänen on todella vaikea sanoa yhtään mitään.

Isänkin on aina vaikea edes kysellä veljeltäni mitään, ja hän vähän puhuu veljeni asioista ohi, äidiltäni kysyen "Mitenkähän se pojan työhomma huomenna, moneksikohan se menee?...

Yritin minä keväällä kahden kesken vanhempieni kanssa ollessani ammattiavusta ohimennen puhua. Kumpikin vaan hiljaa kuunteli. Äiti suorastaan vihaisesti vain murahteli: "mmm... niin". Ja sitten hän suorastaan raivostui: "Anna nyt jo olla! Hän on ollut kuraattoriin yhteyksissä ja kun työtäkin tulossa niin katsotaanhan nyt!"

Syksymmällä hän laittoi minulle viestiä: "Näin ne asiat etenee välillä nopeastikin, hänellä nyt asunto keskustassa ja töitä jatkuu!". Hän oikein innoissaan yrittää viestittää positiivista kuvaa, niin kuin veljeni olisi aktiivinen ja hommaillut asioita. Mutta kun siitä ei ole kyse, vaan vanhempani ovat järjesteleet työt ja asunnot hänen puolestaan. Ja veljeni ei edes siellä asu! Hän menee edelleen vain kotiinsa vanhempien luo. Ja hän on aivan yhtä sulkeutunut, eristäytynyt ja aloitekyvytön. Asiat ei todellakaan ole yhtään edistyneet mihinkään vaikka vanhempani haluaisivat niin itselleen uskotella.

Ja perhana kun itselläkin on paljon kaikkea muuta. Aina vanhemmillani käydessä asia on eniten pinnalla. Mutta taas kun palaan sinne omaan kotiini toiselle puolen suomea, niin on sitten työasiat, parisuhteen ongelmat ja KAIKKEA mahdollista muuta. Veljen ongelmat alitajuisesti mielessä, mutta menee taas kuukausia ilman että minulla on muuta kosketuspintaa asiaan. Ja minulla huono omatunto kun en asialle mitään tee. Tällä hetkellä olen siis vielä vanhempieni luona "jouluilemassa", mutta kohta taas poistun. Täällä ollessani haluaisin kuitenkin jotenkin saada asiaa eteenpäin vietyä. Edes hieman.

Hei ap, kiitos kun kirjoitit tänne. Minulla on tismalleen sama tilanne oman veljeni kanssa, ja tunnen itseni täysin voimattomaksi tilanteessa. Haluaisin auttaa, mutta se vaatisi sitä, että veljeni haluaisi apua ja saada muutosta tilanteeseensa. Se vaatisi myös sen, että vanhempani näkisivät tilanteen ulkopuolisin silmin - myös heille masennus ja muut mielen sairaudet ovat suuri tabu, eikä niistä voi edes vihjata veljeni kohdalla ilman että vanhempani suuttuvat.

Olen yrittänyt selvittää, mitä voisin tehdä veljeni hyväksi, mutta aikuisen ihmisen ollessa kyseessä en ilmeisesti mitään niin kauan kuin kaikki on ns. hyvin (veljeni ei ole vaaraksi itselleen tai muille, kykenee normaaliin toimintaan jne.). Olen silti vain surullinen veljeni puolesta, koska hänessä olisi potentiaalia vaikka mihin. Nyt tuntuu, että hänen elämänsä menee hukkaan neljän seinän sisällä pelien ääressä (ja kyllä, tiedostan että tämä on vain minun käsitykseni asiasta, ehkä hän ei itse koe tilannettaan negatiivisesti tai tunne "hukkaavansa" elämäänsä). Pahinta on vertaistuen puute, ja siksi tämä aloitus tuntui erityisen tärkeältä, harmi että keskusteluun eksyi kaikenlaista aiheeseen liittymätöntä.

En tiedä, voiko tässä tilanteessa edes tehdä muuta kuin koettaa hyväksyä, että tilanne ei ole minun käsissäni enkä voi siihen vaikuttaa, ellei veljeni itse halua muuttaa elämänsä suuntaa. :(

Jos vanhemmille saisi ensimmäiseksi perille, että lakkaavat hyysäämästä aikuista miestä. Työskentelen mt-asiakkaiden parissa ja kaikille on ollut hyödyllistä se, että arkeen on saatu säännöllinen rytmi. Herätään aamulla, peseydytään, tehdään ruokaa, hoidetaan kotitöitä jne. Jokainen tekee itse miten nyt kykeneekään, kaikki tekeminen on hyvästä. Kaupassa käydään, jotta saa ruokaa, vaatteet pestään, jotta saa puhtaita vaatteita. Rahan käyttöä opetellaan, ruoka maksaa, sähkö maksaa. Se onkin eri asia, miten vanhemmat pystyvät tähän.

Jos veljen kanssa puhuminen on vaikeaa, pidätkö yhteyttä viestittelemällä. Oletko kutsunut käymään luonasi tutustumassa sinun asuin paikkakuntasi?