Kaunein muistosi äitisi kanssa?

Ihania muistoja! :) Itselläni on aina ollut todella hyvät välit äitiini ja hän on minulle elämäni tärkein ihminen. Jostain syystä ekana tuli mieleen, kun aina lapsena vapaapäivisin makoiltiin yhdessä pitkään sängyssä ja leikittiin jotain omia hölmöjä leikkejämme :D
Kun täytin 18 vuotta ja tulin koulusta kotiin oli äiti koristellut koko kodin kaikilla juhlahärpäkkeillä! Aina on äiti ollut tukena ja turvana, ja siitä voin olla ikuisesti kiitollinen! :)

[quote author="Vierailija" time="18.04.2015 klo 16:18"]

[quote author="Vierailija" time="18.04.2015 klo 16:15"][quote author="Vierailija" time="18.04.2015 klo 14:18"]Mulla on varmaan se, kun katsottiin yhdessä tv:stä äidin lempisarjaa Kate & Allie. Minustakin se oli hauska ja oli kivaa nauraa yhdessä jollekin. Äitini oli harvoin niin rentoutunut ja iloinen (kanssani olessaan), kuin sen sarjan parissa. Äiti erosi 70-luvun puolivälissä aikana, jolloin sitä paheksuttiin enemmän kuin nykyään ja häntä se varmaan kaivoi. Sarjassa kaksi yh-äitiä lapsineen lyö asumiskustannuksien takia hynttyyt yhteen ja perustaa yhteisen talouden ja siinä oli herkullista huumoria niin äidille kuin teinillekin. Mutta tavallaan surullista (vai onko?) että paras muisto liittyy johonkin telkkariin. Siis meillä ei ollut kauhean hyvä suhde, todellakaan. [/quote] Hmm, mua alkoi itkettää kun luin tän (kuukautiset tulossa :D). Ihmisten paheksunta ja häpeän tunne, se ettei muka sopeudu on ihan tolkuttoman raskasta ihmiselle. Ja valtava stressin aihe. Muistan kun luin jonkun tutkimuksen, että orankiemo jota jostain syystä hyljittiin kuoli lopulta. Stressistä. Poikasensa myös, lapsenkaan kanssa ei muut orankit leikkineet. Lähti karvoja valtavina tuppoina jne. Ihmiset ei lopulta ole lainkaan erilaisia, ei vaikka tuo halveksunta saattaisi olla omassa päässä. Miten sun elämä on muotoutunut? Miten tulet nykyään toimeen äitisi kanssa? Kiva muuten kun on tullut niin paljon vastauksia. Mun eka ketju avlla, jee :D [/quote] oho sekava toi mun höpötys, mutta tarkoitin siis, että yksinhuoltajana koettu asenne voi olla todella latistavaa. Mun mielestä Suomessa voisi ottaa mallia monista esim. karibian kulttuureista, missä yksinhuoltajuuteen ei liity pientäkään stigmaa.

[/quote]

En osaa sanoa paljonkaan kuin että liikutuin itse viesteistäsi, eikä ne olleet yhtään liian sekavia, hyvin ymmärsi pointtisi. Niin. Se on oikeastaan tosi surullista juuri tuo mitä sanoit. Kuten mieheni sanoo: me kaikki tarvitsemme rakkautta (ja kunnioitusta ja arvostusta jne). Tarvita ja ansaita, miksi aina pitää ajatella: ansaitseeko tuo, kun tosi asia on, että kaikki tarvitsee. Enkä nyt siis todellakaan sano, että äitini ei olisi ansainnut, pelot olivat aika paljon hänen omassa päässään. Hän olisi tarvinnut vaan enemmän noita kaikkia asioita. 

Mukavia

[quote author="Vierailija" time="22.04.2015 klo 14:28"]

En voisi olla kiitollisempi äidistäni <3 olemme olleet kahdestaan koko elämäni, 24 vuotta. Äiti on aina ajatellut vain minun parastani, tehnyt kaiken jotta minulla olisi hyvä olla. Minua jännitti kauheasti yläasteen esitelmä, ja hän meni iltakahdeksalta vielä ostamaan kaupasta kalliin tulostimen (jotta voin tulostaa esitelmäpaperit) ja bändin cd-levyn, josta esitelmäni pidin (jotta voisin luokassa soittaa jonkun laulun). Kaikki nämä vain siksi, että ei jännittäisi niin paljon. Äiti vei minut ala-asteella autolla kouluun, vaikka sinne olisi ollut vain 5 min kävelymatka. Vaikka itsellään oli kiire töihin. Aina liikeni aikaa siihen, että minun ei tarvitsi kävellä metsätietä. Nukuttiin samassa sängyssä, minä äidin kainalossa siihen asti kun murrosikäni alkoi. Voi äiti <3 Äiti on vienyt minut yöllä autolla 2 tunnin matkan päähän, jotta pääsisin osallistumaan koulun discoon. Ja hänen täytyi aamulla töihin. Minun äitini. Äiti ei ole ikinä suuttunut minulle, tai huutanut. Aina selvittänyt asiat rauhallisesti. Sanonut, että kaikki koenumerot ovat hyviä, kunhan yritän parhaani. Äiti on maailman kaunein sana. En tiedä mitä teen, jos/kun menetän äitini joskus... Se on elämäni loppu. Mutta pahinta kuitenkin olisi, jos äitini joutuisi menettämään minut, hänen elämänsä. Se on pahin pelkoni. Mutta en malta odottaa sitä, että saan omia lapsia ja kerron heille, miten ihana ja upea mummo heillä on <3

[/quote]Näillä eväillä kyllä elämä kantaa. Kumpa kaikki osaisivat olla lapsilleen näin ihania:)Sinulla on ihana äiti. Nauratti tuolla aikaisemmin kun joku totesi,että äiti lauloi heille pienenä,mutta nyt aikuisena on huomannut,ettei äidin ääni niin hyvä ole. Luulen ,että meillä lapset(nuoret) ovat havainneet saman ja kerran naureskelivat sitä, miten minä(äiti) olin ollut heidän mielestään maailman kaunein ja he olivat keskenään miettineet,että minun pitäisi mennä kilpaailemaan miss Suomi tittelistä:D Olin silloin jo lähempänä neljääkymmentä.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2015 klo 02:54"]

Äitini ansaitsisi mitalin suorituksestaan. Olin murrosikäisenä aivan kauhea, huusin ja kiroilin, join ja juhlin joka viikonloppu. Vanhempani soittivat jopa poliisit perääni, mutta koskaan he eivät luovuttaneet kanssani ja kunnollinen minusta sitten lopulta kasvoi. Riitelyltä ei vältytty, mutta äiti ei koskaan piikitellyt vanhoista asioista tai enää seuraavana päivänä jatkanut riitaa, vaan jatkoi ihan normaalisti ja tuli kysymään, josko maailma näyttäisi hieman valoisammalta nukutun yön jälkeen.

Yksittäisistä muistoista jos yksi pitäisi nimetä, niin se olisi, kun ylioppilaskokeiden alustavat tulokset saatuani laitoin itkuisena äidilleni viestin, että meni niin huonosti, etten tiedä miten päin olla ja äitini vastasi, että "äiti rakastaa, vaikka kaikki maailman kokeet menisivät pieleen, älä huoli". Meillä ei perheessä tällaista "suoraa" tunteiden ilmaisua ole oikein koskaan harrastettu, joten tuo jäi hyvin mieleen. Yksi on myös, kun suunnitelmat kouluun hakemiseta lukion jälkeen muuttuivat, vaikka yhden alan pääsykokeita varten oli jo valmennuskurssikin maksettu. Äitini rohkaisi hakemaan toisellekin alalle, ja sanoi, että turhaan murehdin siitä kurssista, ja auttoi katsomaan muita aloja ja kuunteli loputonta vuodatusta epävarmuudestani tulevaisuuden suhteen. Nyt olen äitini kannustamana opiskelemassa alaa, joka on sataprosenttisesti oma juttuni. Äiti. <3

[/quote]

voi että. Palasin lukemaan.tätä ketjua ja tippa tuli taas linssiin.. Toi pääsiäispöytä, sun kirjotus, ne joiden äiti ei välttämättä välittänyt. Mulla noi kapinoinnit jäi kokonaan välistä, olin sellanen hiljanen vähän ressu lukutoukka.Noh, oon edelleen mutta uskallan puhua ihmisille :D. Mutta sen tunnistan, että voin uskoa äitini olleen huolissaan koska olin niin paljon yksin kotona eikä mua oikeen kutsuttu mihinkään.

En keksi mitään. Äitini ei ole huono äiti, emme vaan ole olleet koskaan läheisiä. Johtuu varmastikin hänen omasta lapsuudestaan.

Olin joku 4-5-vuotias ja sain aina iltasin avata äidin rintaliivin hakaset. Se kaikki pitsi oli niin kaunista.. sitten äiti laitto yöpaidan ja luettiin peiton alla iltasatu.
Muistan myös, kun noin viidennellä/kuudennella luokalla sain alkaa kattoo iltaleffan äidin kanssa viikonloppuisin. Sen joka alko klo 21. Loikoilin aina äidin kaa samalla sohvalla.
Teininä kauppareissut ja se kun äiti opetti miten kilohinnat/kappalemäärät katsotaan hinnoissa.
Nyt käydään saunassa yhdessä. Kolme sukupolvea. Äitini, minä ja minun pienet tyttäret. Juodaan limskaa saunan lauteilla ja laitetaan naamioita.
Äiti <3

En voisi olla kiitollisempi äidistäni <3 olemme olleet kahdestaan koko elämäni, 24 vuotta.

Äiti on aina ajatellut vain minun parastani, tehnyt kaiken jotta minulla olisi hyvä olla.
Minua jännitti kauheasti yläasteen esitelmä, ja hän meni iltakahdeksalta vielä ostamaan kaupasta kalliin tulostimen (jotta voin tulostaa esitelmäpaperit) ja bändin cd-levyn, josta esitelmäni pidin (jotta voisin luokassa soittaa jonkun laulun). Kaikki nämä vain siksi, että ei jännittäisi niin paljon.

Äiti vei minut ala-asteella autolla kouluun, vaikka sinne olisi ollut vain 5 min kävelymatka. Vaikka itsellään oli kiire töihin. Aina liikeni aikaa siihen, että minun ei tarvitsi kävellä metsätietä.

Nukuttiin samassa sängyssä, minä äidin kainalossa siihen asti kun murrosikäni alkoi. Voi äiti <3

Äiti on vienyt minut yöllä autolla 2 tunnin matkan päähän, jotta pääsisin osallistumaan koulun discoon. Ja hänen täytyi aamulla töihin. Minun äitini.

Äiti ei ole ikinä suuttunut minulle, tai huutanut. Aina selvittänyt asiat rauhallisesti. Sanonut, että kaikki koenumerot ovat hyviä, kunhan yritän parhaani.

Äiti on maailman kaunein sana. En tiedä mitä teen, jos/kun menetän äitini joskus... Se on elämäni loppu. Mutta pahinta kuitenkin olisi, jos äitini joutuisi menettämään minut, hänen elämänsä. Se on pahin pelkoni.

Mutta en malta odottaa sitä, että saan omia lapsia ja kerron heille, miten ihana ja upea mummo heillä on <3

Hautajaiset.

Se kun äiti leipoi, rieskaa tai pullaa. Niitä sai syödä vaikka kuinka paljon eikä äiti ikinä estellyt. Maitolasi, rieskaa ja tuore akuankka.

Muistan myös että muutaman vuoden ikäisenä kun nukuin äitin kainalossa, oli niiin lämmintä ja turvallista. Ja isompanakin aina pääsi viereen.

Ei meillä sanoin koskaan rakkautta sanottu, mutta varmasti on rakastettu.

Äiti hylkäsi minut kun erosin 30 iässä, narsitinen tai mikälie ex uskotteli vaikka mitä sontaa erostsmme. Olin hyvin järkyttynyt kun lapset sanoivat: ei saa kertoa minulle esim. missä uusi kesämökki on, etten vasn tulisi käymään.

Paras muisto on kun ajettiin kesällä uimarannalle ja mun 4 kaveriskin ahtautui autoon, perillä äiti osti kaikille tuutit.

Ei mitään hyviä muistoja ole. Jo sana "äiti" saa ahdistuksen tunteen pintaan. Onnekkaita te jotka pidätte äidistänne.

Muistoja on miljoonittain, mutta päällimmäisenä tulee mieleen se, kun olimme pieniä ja äiti aina lauloi nalleperhettä meille nukkumaan mennessä. Nykyään tajuan äidin äänen olevan aika kauhea, mutta silloin se oli kaunein ja turvallisin ääni maailmassa.. Huh pitääpä soittaa äidille huomenna ja kertoa kuinka tärkeä ja rakas hän onkaan <3

Kaveltiin metsassa ja laulettiin sen ajan - 70-luvun hitteja. Naurettiin ihan hullun lailla hassuille sattumuksille (joita meille sattui usein). Tunsin olleeni rakastettu lapsena, vaikkei sita aaneen sanottu. Asiat mutkistui kun kasvoin aikuiseki. Aidista tuli hyvin omistuhaluinen ja ilkea.. ei meilta rakkaus loppunut. Han kuoli yli 10v sitten. 

Olisi mukavaa kuulla omilta lapsista millainen äiti minä olen ollut ja samalla se olisi pelottavaa toisaaalta.

Yritin kuitenkin parhaani ja niin teen edelleen. Tätä työtä ei saa kelattua takaisin ja aloitettua 50v uudelleen vaikka paljon tekisi toisin ja ehkä paremmin.

Ekaksi tulee mieleen se, kun äiti joskus pääsi töistä aikaisin. Poljin koulusta kotiin ja kotona keittiössä istui äiti odottamassa, kumartuneena ristikon ylle keittiönpöydän ääressä, muratin osittain peittämästä ikkunasta lankesi kultaista valoa ja pöydällä oli muutama vastaleivottu pulla ja maitoa. Siinä hetkessä oli jotain rauhallista ja rakastavaa. Voi pikkuäitiäni <3

Luterilainen äitini laittoi Ortodoksisen juhlapöydän meille lapsille kun palasimme neljän aikaan aamuyöllä pääsiäispalveluksesta. Oli kaikkea, pashaa, kulitsaa helästi jäähdytettynä tyynyjen välissä, makkaroita, kaikkea. 

Äiti laittoi minulle pääsiäisjuhlan vielä silloinkin, kun olin ainoa aamuyöllä kirkosta palaaja. 

Kiitos äiti muruseni. 

Hyvä muisto on se miten hän ompeli minulle ja siskolleni aina kevätjuhliin uudet hameet. Samoin hiukset kiharrettiin koulukuvauspäivänä. Vappuna oli polvisukat ekaa kertaa ja käytiin kaupungilla ostamassa jäätelötötteröt. Perjantaisin koulusta kotiin tullessa oli aina itse leivottua leipää ja Apu-lehti odottamassa.

Paljon hyviä muistoja lapsuudesta, mutta aikuisuuteen kasvaessa hänestä ei ollut tarpeeksi tukea. Toisaalta nyt omien aikuistuvien tyttärieni kanssa huomaan, että ei se helppoa olekaan.

Meillä äiti aina tuntui olevan töissä tai sitten vapaalla teki jotain harrastuksiaan. Kaikki näytti ulospäin muille

ja oli kai tarkoituskin "täällä kaikki hienosti" ja materiaalisesti olikin, mutta rakkautta ja aikaaa meille lapsille ei sit vain löytynyt.

Katkerankaunis muisto: Kissamme oli jäänyt auton alle. Äiti ymmärsi sen valtavan surun, mitä minä lapsnea tunsin. Lapselle lemmiki on kaikki kaikssa. Itkiessäni sängyssä äiti istui vieressäni ja sanoi vakavissaan, että kissa ja minä tapaamme kyllä vielä, sitten kun Jumala luo uuden taivaan ja maan.