Lue keskustelun säännöt.
Mt-ongelmat ovat imaisseet minut kokonaan. Näkyy jo joka osa-alueella elämässäni. Miten tästä jaksaisi nousta?
29.12.2021 |
Päällimmäisenä ajatuksena tästä kaikesta on tympiintyminen.
Vähän raivostuttaa kun ei usko itseensä tai jaksa enää välittää ainakaan niin paljoa, että jaksaisi asioiden eteen tehdä juuri mitään.
Olen menettänyt tässä vuosien mittaan aikalailla kaiken jos nyt mitään olen edes oikeasti aikaiseksi edes saanutkaan. Nekin ovat olleet omia päätöksiäni, olen vain päästänyt irti koska voimavarojakaan ei ole ollut mistään pitää kiinni.
Menetin tärkeän työni koska paloin loppuun kaikesta innostuksestani huolimatta. Siinä painoi merkittävät asiat, joita en ollut käsitellyt. Menneisyys on minussa kiinni tahmaisena painavana osana, josta en vain pääse irti. Se on vaikuttanut aikuisuuteeni monella tapaa.
Uuvuin siis töissäni, heitin ystäväni menemmään myös koska valitettavasti olen myös valinnut ystävikseni ihmisiä, jotka ovat selkäänpuukottajia. Muutakaan en voinut tehdä kuin jatkaa matkaani ilman.
Parisuhteet ovat olleet kammottavan huonoja. Niistä ei ole seurannut juuri mitään hyvää. Lähinnä vain saaneet itsetunnon rippeetkin katoamaan - olen huono ihmissuhteissa ja liian kiltti ollut. Siksi myös hyvä kohde poljettavaksi. En ole vain kuunnellut itseäni tai osannut asettaa rajoja, valitettavasti.
Olen yksinäinen siis nykyään. Päivät menee kotona tai opiskellessa. Opiskelukin on vaivaannuttavaa ja tajusin alan töitä tehdessä, etten edes halua olla osa koko alaa. Olen pärjännyt hyvin mutta minä en kuulu alalle.
En enää liiku, en välitä mitä syön, tupakoin. Olen lihonut hirveästi. Kunto.. no tarviiko edes sanoa.
Lainaa olen ottanut, liikaakin. No niistä selviän työnteolla jahka jaksan vain tarpeeksi tehdä.
Koko ajan masentaa tai ahdistaa ja silti en välitä juuri mistään.
Takana on niin helvetin ankeat ajat, että en jaksa enää yrittää ja silti jossain yritän roikkua vielä kiinni (opiskelut, työt), jotta en jäisi täysin yhteiskunnan ulkopuolelle.
En jaksa tätä. Olen jämähtänyt.
Pahinta on etten jaksa yrittää enää tarpeeksi. Se kipinä tai motivaatio, lapsenomainen optimistinen elämänasenne on vain kadonnut.
Nuori olen vielä, eli ei sen puoleen mutta pitäisi nauttia elämästä, "lentää" ja rakentaa tulevaisuutta.
Nyt vain tuntuu, etten kuulu mihinkään enkä tiedä minne mennä.
Kommentit (42)
Yritätkö liikaa suoriutua? Varmaan tarpeenkin, mutta voisitko vaan tehdä mielestäsi helppoja asioita kaksi viikkoa? Sitten katsoisit mitä olet tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi! Et määritellyt mielenterveysongelmaasi tarkemmin. Tarkalleen mikä mt-ongelma sulla on? Vai ihan vaan oma mutu-fiilis siitä, että sun sosiaaliset ongelmat on varmaan mt-ongelma, ainakin on lohdullisinta ajatella niin?
Käypä alkajaisiksi surffaamassa YOuTubesta oikeiden mt-ongelmaisten haastatteluja, esim. psykoottisten murhaajien, harhoja näkevien skitsofreenikoiden ym. Sitten funtsi ankarasti, onko sun elämä ja käytös oikeasti tollaista. Ja halutko sä samastua noihin ihmisiin? Vai oisko niin, että sä yrität etsiä ihan väärästä suunnasta syytä sun opiskeluiden, sosiaalisten suhteiden ja itsekurin tapaisiin melko inhimillisiin ongelmiin.
MÄ otan noi haastattelut esiin siksi, että ihmiset ei tajua, mitä oikeat hullut on, miten ne käyttäytyy, mitä ne puhuu ja tekee, kun ne on hulluja. Sua ei välttämättä vaivaa yhtään mikään oikea mt-ongelma, ja se, että sä piiloudut diagnoosin taakse antaa sulle vastuuvapauden ja luvan lillua tossa kurjuudessasi. Kun oikeasti sun pitäisi vaan keksiä keinot selvitä.
Mä väittäisin, että sua vaivaa nyt häpeän tunne, joka saa sut eristäytymään muista. Sä ahmit päästäksesi sitä häpeän tunnetta eroon. Samasta syystä sä eristäydyt eikä mikään maistu miltään. Vastalääke sille kaikelle ei ole kasata päälleen mt-diagnoosia ja hautautua sen alle vaan yrittää onnistua esim. tässä nykyisessä opiskelussa tai vaihtaa alaa.
Ja kyllä, ota itseäsi niskasta kiinni. Sua hävettää sun epäonnistuminen töissä ja häpeä todella on musertava tunne. Mutta kun sä tajuat, että toi häpeäntunne on sun ongelma, ei suinkaan mikään oikea mielenterveysongelma, sä ehkä keksit ratkaisun, miten selättää toi umpikuja, mihin sä olet nyt ajautunut.
Ei sussa ole vikaa, sä vaan nujerruit epäonnistumisen vuoksi ja nyt sä oot siksi aivan halvaantuneessa tilassa. Mutta epäonnistuminen on inhimillistä. Ei se ole sairaus. Sä selviät tosta. Älä leimaa itseäsi hulluksi sen takia.
Vierailija kirjoitti:
Moi! Et määritellyt mielenterveysongelmaasi tarkemmin. Tarkalleen mikä mt-ongelma sulla on? Vai ihan vaan oma mutu-fiilis siitä, että sun sosiaaliset ongelmat on varmaan mt-ongelma, ainakin on lohdullisinta ajatella niin?
Käypä alkajaisiksi surffaamassa YOuTubesta oikeiden mt-ongelmaisten haastatteluja, esim. psykoottisten murhaajien, harhoja näkevien skitsofreenikoiden ym. Sitten funtsi ankarasti, onko sun elämä ja käytös oikeasti tollaista. Ja halutko sä samastua noihin ihmisiin? Vai oisko niin, että sä yrität etsiä ihan väärästä suunnasta syytä sun opiskeluiden, sosiaalisten suhteiden ja itsekurin tapaisiin melko inhimillisiin ongelmiin.
MÄ otan noi haastattelut esiin siksi, että ihmiset ei tajua, mitä oikeat hullut on, miten ne käyttäytyy, mitä ne puhuu ja tekee, kun ne on hulluja. Sua ei välttämättä vaivaa yhtään mikään oikea mt-ongelma, ja se, että sä piiloudut diagnoosin taakse antaa sulle vastuuvapauden ja luvan lillua tossa kurjuudessasi. Kun oikeasti sun pitäisi vaan keksiä keinot selvitä.
Mä väittäisin, että sua vaivaa nyt häpeän tunne, joka saa sut eristäytymään muista. Sä ahmit päästäksesi sitä häpeän tunnetta eroon. Samasta syystä sä eristäydyt eikä mikään maistu miltään. Vastalääke sille kaikelle ei ole kasata päälleen mt-diagnoosia ja hautautua sen alle vaan yrittää onnistua esim. tässä nykyisessä opiskelussa tai vaihtaa alaa.
Ja kyllä, ota itseäsi niskasta kiinni. Sua hävettää sun epäonnistuminen töissä ja häpeä todella on musertava tunne. Mutta kun sä tajuat, että toi häpeäntunne on sun ongelma, ei suinkaan mikään oikea mielenterveysongelma, sä ehkä keksit ratkaisun, miten selättää toi umpikuja, mihin sä olet nyt ajautunut.
Ei sussa ole vikaa, sä vaan nujerruit epäonnistumisen vuoksi ja nyt sä oot siksi aivan halvaantuneessa tilassa. Mutta epäonnistuminen on inhimillistä. Ei se ole sairaus. Sä selviät tosta. Älä leimaa itseäsi hulluksi sen takia.
Kiitos.
En minä itseäni hulluna pidä tai ole kummemmin asettanut diagnooseja. Mt-ongelmaiseksi kutsun itseäni koska mieleni vaikuttaa liikaa asioihin. En siis pääse tästä tunteesta eroon. Masentuneeksi itseäni sanon ja vaikka yritän, helvetti kuinka yritän ja olen yrittänyt niin joku vetää alaspäin. Jokin minussa vetää alaspäin syöden energiaa valtavasti.
Tuntuu painavalta, raskaalta. En ole tässä elämässä kiinni vaikka yritän niin pää on tahmainen. Se on inhottava tunne.
Tiedän, että olen ihan hyvä ihminen, ei siinä mitään mutta en vain saa aikaiseksi enkä tiedä miksi.
Häpeän suhteen olet oikeassa, se syö vaikka periaatteessa minun ei täytyisi antaa sille valtaa. Miten ihmeessä sen saan pois sotkemasta minäkuvaani?
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Yritätkö liikaa suoriutua? Varmaan tarpeenkin, mutta voisitko vaan tehdä mielestäsi helppoja asioita kaksi viikkoa? Sitten katsoisit mitä olet tehnyt.
Omasta mielestäni menen jo niin matalalla kun suinkin pystyn, suorittamisen suhteen.
Olen kotona, en tee juuri mitään. Joskus koulutehtäviä jos tarvitsee.
Siivoan niin, että kämppä on ok kunnossa, siinä ei kauaa mene. Käyn kaupassa ja teen ruokaa. Eipä muuta.
Niin ja töissä käyn silloin tällöin. En edes joka viikko.
Minun elämänihän on helppoa - moni kiittäisi jos saisi elää elämääni sen arkisen helppouden tasolta katsottuna.
Tämä on jossain syvemmällä enkä itsekään ymmärrä. Kaikki on ihan ok mutta siltikin olen ihan helvetin väsynyt ja alakuloinen. Kai tässä vielä prosessoin eroa ja kaikenlaisia muutoksia mitä tässä on viimeaikoina tapahtunut. Ehkä olen väsynyt aina selviytymään jostain tai käsittelemään jotain. Haluan vain olla toipunut ja mennä eteenpäin. Sen sijaan olen jämähtänyt.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea nyt sanoa tuon kuvauksen perusteella mitään, voisi olla masennusta ja elämänhallintaongelmia. Vähättelyyn ei ole mitään syytä, ota yhteyttä paikalliseen psykiatrian poliklinikkaan ja sieltä sitten eteenpäin.
Voisitkohan saada esim. opiskelijaterveydenhuollon kautta apua? Olet aikamoisessa pattitilanteessa, ehkä masentunut. Arvioikoon ammattilainen sen, mutta se mitä sinun pitäisi jaksaa, niin hakeutua avun piiriin.
Oma masennukseni näkyi arjessa juurikin saamattomuutena ja ilottomuutena. Erilaisten tukitoimien myötä sain takaisin jotain entisestä toimeliaasta itsestäni, mutta jotain myös muuttui. Nykyään elo maistuu ihan mukavalta. Siitä soimaan itseäni, että pohdin liian kauan omaa oloani ja lykkäsin avun hakemista. Siinä tuli ruodittua itseään liiankin rankasti. Kirjoittamasi pohdinnat muistuttavat omia ”mustien aikojen” mietteitäni. Siksipä kannustan sinua hakemaan apua. Yksin ei tarvitse jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisitkohan saada esim. opiskelijaterveydenhuollon kautta apua? Olet aikamoisessa pattitilanteessa, ehkä masentunut. Arvioikoon ammattilainen sen, mutta se mitä sinun pitäisi jaksaa, niin hakeutua avun piiriin.
Oma masennukseni näkyi arjessa juurikin saamattomuutena ja ilottomuutena. Erilaisten tukitoimien myötä sain takaisin jotain entisestä toimeliaasta itsestäni, mutta jotain myös muuttui. Nykyään elo maistuu ihan mukavalta. Siitä soimaan itseäni, että pohdin liian kauan omaa oloani ja lykkäsin avun hakemista. Siinä tuli ruodittua itseään liiankin rankasti. Kirjoittamasi pohdinnat muistuttavat omia ”mustien aikojen” mietteitäni. Siksipä kannustan sinua hakemaan apua. Yksin ei tarvitse jaksaa.
Kiitos sulle.
Apua ehdottomasti tarvitsen, aivan ehdottomasti.
Kävin jo viime syys-talven aikoihin keskustelemassa näistä asioista terveydenhoitajan kanssa. Olen aikuisopiskelija muuten. Kuunteli siinä hetken kun kerroin voimattomuudesta ja mielialan synkkyydestä. Laittoi verikokeiisiin - arvot ok, ei jatkotoimenpiteitä.
No siinä ajattelin pärjäillä itsekseni. Aika vaihtelevasti olen pärjännyt. Jotkut päivät saattavat olla jopa hyviä, ne on kyllä onnen hetkiä. Jopa liikutun niistä päivistä koska ne ovat niin harvassa. Saatan jopa ajatella " Ihanaa, edes pieni osa minusta on tullut takaisin" ja sehän onkin taas kaivautunut jonnekkin jo seuraavassa hetkessä.
Minä olen kai lukossa. Siksi varasin ajan terapeutille, aloitan siellä. En jaksa odottaa enempää kelakorvausta varten koska ne terapeutit ovat niin harvassa. Joten maksan omasta pussista tai ehkä minun pitäisi odottaa vielä ja etsiä, jotta pääsisin halvemmalla mutta tämä olotila on niin kammottava etten enää jaksaisi pärjätä yksin.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Voisitko vain lakata kirjoittamasta tänne? Tämähän ei ole mikään mielenterveys-ongelmista kärsivien psykiatriahoito. Mene hoitoon, lakkaa suunnaton itsesäälimisesi, älä aina VALITA kaikesta sellaisesta, joita ilman kuvittelet että meillä normaaleilla ei ole tietoakaan! Meillä on työttömyyttä, köyhyyttä, asuntovaikeuksia, lapsen leukemiaa, toisen lapsen autismia j.n.e. Häpeä ja poistu täältä palstalta HETI nyt!
Kyllä tänne saa kirjoittaa ihan kaikenlaiset ihmiset kaikista aiheista. Et sinä voi alkaa määrittelemään ja arvottamaan toisen ihmisen tunteita. Vaikeuksiin on saatavissa apua, luulen että sinäkin olisit avun tarpeessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapia. Pitkä sellainen. Kykenet itsereflektioon, mikä ei kaikilta onnistu. Kipukohdat käsittelemällä pääset eteenpäin. Hidasta ja raskasta, mutta paras tie.
Ongelmien määrä on sama? Kun itsellä ei ole tarpeeksi niin keksit niitä, idiootti! Lähde PLANIn tai minkä hyvänsä tärkeän järjestön vapaaehtoishommiin niin eiköhän sunkin piipipikkuongelmat katoa? Jotain tolkkua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko vain lakata kirjoittamasta tänne? Tämähän ei ole mikään mielenterveys-ongelmista kärsivien psykiatriahoito. Mene hoitoon, lakkaa suunnaton itsesäälimisesi, älä aina VALITA kaikesta sellaisesta, joita ilman kuvittelet että meillä normaaleilla ei ole tietoakaan! Meillä on työttömyyttä, köyhyyttä, asuntovaikeuksia, lapsen leukemiaa, toisen lapsen autismia j.n.e. Häpeä ja poistu täältä palstalta HETI nyt!
Kyllä tänne saa kirjoittaa ihan kaikenlaiset ihmiset kaikista aiheista. Et sinä voi alkaa määrittelemään ja arvottamaan toisen ihmisen tunteita. Vaikeuksiin on saatavissa apua, luulen että sinäkin olisit avun tarpeessa.
Tämä ei ole oikea foorumi hänen ongelmilleen!!
Vierailija kirjoitti:
Voisitko vain lakata kirjoittamasta tänne? Tämähän ei ole mikään mielenterveys-ongelmista kärsivien psykiatriahoito. Mene hoitoon, lakkaa suunnaton itsesäälimisesi, älä aina VALITA kaikesta sellaisesta, joita ilman kuvittelet että meillä normaaleilla ei ole tietoakaan! Meillä on työttömyyttä, köyhyyttä, asuntovaikeuksia, lapsen leukemiaa, toisen lapsen autismia j.n.e. Häpeä ja poistu täältä palstalta HETI nyt!
Miksi sinä luet näitä avauksia, jos noin triggeröidyt. Itsellänikin on isoja vaikeuksia ollut pitkään elämässä eikä niistä vähäisempänä rakkaan läheisen kuolema. Minusta on hyvä, että ihmiset uskaltavat avautua. Näitä ei tarvitse lukea, jos ei kestä.
Voimia sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kertomasi kuulostaa hirveän tutulta. Itselläni ei tosin ole noin rankkoja syitä tuntemuksiini kuin sinulla, mikä on omanlaisensa päänsisäinen taakka sekin, koska tunnen syyllisyyttä siitä, että minusta on tullut tällainen "ilman tarpeeksi painavaa syytä"...
Mutta joka tapauksessa pitkäaikainen stressi (joka tuli kuin porrastettuna, yksi asia toisen jälkeen: perheenjäsenen sairaus ja siitä johtunut rankka lääkeriippuvuus, rahahuolet, konkurssi, toisen ja kolmannen perheenjäsenen kuolema, lisää rahahuolia, jne - aina jotain uutta, kun hetken luuli että voi hengähtää) muuttui yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi ja paniikkihäiriöksi, josta en ole enää ikinä onnistunut toipumaan. Lisänä siihen perheenjäsenen sairaudesta johtuva jatkuva univaje, ja olen nyt monta vuotta tuntenut olevani jossain kuopassa, josta en pääse kiipeämään enää ylös.
Ehkä ahdistavinta tässä kaikessa on tosiaan ne kognitiiviset muutokset. Muistini on huonontunut kovasti. Turhaudun omaan hitauteeni. Teen itselleni listan, mitä kaikkea pitäisi päivän aikana tehdä, ja en ehdi siitä ikinä puoliakaan kun olen jo ihan poikki. Ainakin osittain autoimmuuniongelmien aiheuttama aivosumu tuntuu siltä, kuin olisin kirjaimellisesti jumissa jonkin sumuverhon takana, ja on kovan työn takana päästä sen läpi tekemään jotain, mikä olisi ennen ollut ihan normaalia. Jos pitää kirjoittaa sähköposti jonnekin, tuskailen sen kanssa koko päivän. Siivoamiseen menee tuhottomasti aikaa. Kaikki tuntuu VAIKEALTA. Enlä osaa sanoa miksi.
En koe olevani masentunut enkä ainakaan mielestäni tarvitse mitään lääkitystä. En myöskään ole periaatteessa mitenkään vielä luovuttanut. Mutta tunnen olevani jatkuvassa uupumuksessa ja burnoutissa, vaikka en saa edes mitään aikaiseksi, mikä on minusta vähän käsittämätön yhtälö. Olen joskus yrittänyt analysoida, mikä kaikki on tähän tilanteeseen johtanut, mutta päällimmäisenä tulee mieleen raha - joka ei varmaan ole edes tärkein syy. Mutta se on kaikista konkreettisin puutos. Kaikki, mikä elämässäni on tällä hetkellä vaikeaa, olisi korjattavissa rahalla. Esimerkiksi läheisen terveyttä ei rahalla saa takaisin, mutta paremman hoidon hänelle saisi. Omat yöuneni saisin takaisin, jos olisi tarpeeksi rahaa hankkia hoitoapua yöksi. Ja niin edelleen.
En ole enää pitkään aikaan ihmetellyt, miksi köyhyys tekee ihmiset näköalattomiksi. Köyhyys pakottaa keskittymään vääriin asioihin. Jos haaveet ovat katossa, köyhyyden murheet ovat lattialistan tasolla. Ja päivän päättyessä, pää tyynyllä mietiskellen katse pysyy edelleen lattialistassa, jonka ongelmat eivät ole edelleenkään ratkenneet.
Köyhyys on myös varsin progressiivinen ongelma, ainakin minulla. Alunperin tämä kaikki oli sitä, että asiat alkoivat mennä eri tavoin pieleen, oli vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Vasta sitten, kun se kaikki alkoi solidifioitua köyhyydeksi, siitä tuli sellaista tahmaa, josta ei päässyt irti ollenkaan.
Aina kun yritän jotain uutta korjatakseni tilannetta, jokin uusi vastoinkäyminen iskee vasten kasvoja. Esimerkiksi hiljattain ajattelin perustaa Etsyyn pienen käsityökaupan, joka ei olisi vaatinut minulta mitään rahallisia sijoituksia. Mielestäni minulla oli hyvä suunnitelma, jolla voisi saada pieniä lisätienestejä. Samaan aikaan minulle tuli 1000 euron ylimääräinen lasku, ja yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki yrittämäni on ihan turhaa pientä puuhastelua. Pienet lisätienestit eivät muuttaisi elämääni juuri mitenkään, vaan tarve olisi isommille muutoksille, joita en kuitenkaan osaa tehdä.
Tsemppiä sinulle. Toivottavasti tämä tästä vielä muuttuu meille kummallekin. Ehkä ensi vuonna :) Tähän aikaan vuodesta aina iskee optimismi, ikäänkuin uusi vuosiluku oikeasti muuttaisi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Ongelmien määrä on sama? Kun itsellä ei ole tarpeeksi niin keksit niitä, idiootti! Lähde PLANIn tai minkä hyvänsä tärkeän järjestön vapaaehtoishommiin niin eiköhän sunkin piipipikkuongelmat katoa? Jotain tolkkua!
Täytyy sanoa, että vaikutat aivan alkoholisti äidiltäni, joka aina syytteli ja halveksui toisten ongelmia tuolla tavalla naamansa nyrpistellen mutta häntä itseään pitäisi aina kyllä ymmärtää tai alkaa kunnon marttyyriasenne :D
- Ap
Ei oikein ole muuta hoitoa kuin ruveta narkkariksi. Se kamalan olon turrutettua.
Vierailija kirjoitti:
Kertomasi kuulostaa hirveän tutulta. Itselläni ei tosin ole noin rankkoja syitä tuntemuksiini kuin sinulla, mikä on omanlaisensa päänsisäinen taakka sekin, koska tunnen syyllisyyttä siitä, että minusta on tullut tällainen "ilman tarpeeksi painavaa syytä"...
Mutta joka tapauksessa pitkäaikainen stressi (joka tuli kuin porrastettuna, yksi asia toisen jälkeen: perheenjäsenen sairaus ja siitä johtunut rankka lääkeriippuvuus, rahahuolet, konkurssi, toisen ja kolmannen perheenjäsenen kuolema, lisää rahahuolia, jne - aina jotain uutta, kun hetken luuli että voi hengähtää) muuttui yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi ja paniikkihäiriöksi, josta en ole enää ikinä onnistunut toipumaan. Lisänä siihen perheenjäsenen sairaudesta johtuva jatkuva univaje, ja olen nyt monta vuotta tuntenut olevani jossain kuopassa, josta en pääse kiipeämään enää ylös.
Ehkä ahdistavinta tässä kaikessa on tosiaan ne kognitiiviset muutokset. Muistini on huonontunut kovasti. Turhaudun omaan hitauteeni. Teen itselleni listan, mitä kaikkea pitäisi päivän aikana tehdä, ja en ehdi siitä ikinä puoliakaan kun olen jo ihan poikki. Ainakin osittain autoimmuuniongelmien aiheuttama aivosumu tuntuu siltä, kuin olisin kirjaimellisesti jumissa jonkin sumuverhon takana, ja on kovan työn takana päästä sen läpi tekemään jotain, mikä olisi ennen ollut ihan normaalia. Jos pitää kirjoittaa sähköposti jonnekin, tuskailen sen kanssa koko päivän. Siivoamiseen menee tuhottomasti aikaa. Kaikki tuntuu VAIKEALTA. Enlä osaa sanoa miksi.
En koe olevani masentunut enkä ainakaan mielestäni tarvitse mitään lääkitystä. En myöskään ole periaatteessa mitenkään vielä luovuttanut. Mutta tunnen olevani jatkuvassa uupumuksessa ja burnoutissa, vaikka en saa edes mitään aikaiseksi, mikä on minusta vähän käsittämätön yhtälö. Olen joskus yrittänyt analysoida, mikä kaikki on tähän tilanteeseen johtanut, mutta päällimmäisenä tulee mieleen raha - joka ei varmaan ole edes tärkein syy. Mutta se on kaikista konkreettisin puutos. Kaikki, mikä elämässäni on tällä hetkellä vaikeaa, olisi korjattavissa rahalla. Esimerkiksi läheisen terveyttä ei rahalla saa takaisin, mutta paremman hoidon hänelle saisi. Omat yöuneni saisin takaisin, jos olisi tarpeeksi rahaa hankkia hoitoapua yöksi. Ja niin edelleen.
En ole enää pitkään aikaan ihmetellyt, miksi köyhyys tekee ihmiset näköalattomiksi. Köyhyys pakottaa keskittymään vääriin asioihin. Jos haaveet ovat katossa, köyhyyden murheet ovat lattialistan tasolla. Ja päivän päättyessä, pää tyynyllä mietiskellen katse pysyy edelleen lattialistassa, jonka ongelmat eivät ole edelleenkään ratkenneet.
Köyhyys on myös varsin progressiivinen ongelma, ainakin minulla. Alunperin tämä kaikki oli sitä, että asiat alkoivat mennä eri tavoin pieleen, oli vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Vasta sitten, kun se kaikki alkoi solidifioitua köyhyydeksi, siitä tuli sellaista tahmaa, josta ei päässyt irti ollenkaan.
Aina kun yritän jotain uutta korjatakseni tilannetta, jokin uusi vastoinkäyminen iskee vasten kasvoja. Esimerkiksi hiljattain ajattelin perustaa Etsyyn pienen käsityökaupan, joka ei olisi vaatinut minulta mitään rahallisia sijoituksia. Mielestäni minulla oli hyvä suunnitelma, jolla voisi saada pieniä lisätienestejä. Samaan aikaan minulle tuli 1000 euron ylimääräinen lasku, ja yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki yrittämäni on ihan turhaa pientä puuhastelua. Pienet lisätienestit eivät muuttaisi elämääni juuri mitenkään, vaan tarve olisi isommille muutoksille, joita en kuitenkaan osaa tehdä.
Tsemppiä sinulle. Toivottavasti tämä tästä vielä muuttuu meille kummallekin. Ehkä ensi vuonna :) Tähän aikaan vuodesta aina iskee optimismi, ikäänkuin uusi vuosiluku oikeasti muuttaisi mitään.
Olipa mukavaa lukea toisenkin avautumisesta. Siis siinä mielessä, jos siitä oli sinulle edes hetkeksi helpotusta. Kuuntelen mielelläni.
Hyvin osasit sanoittaa tilanteesi. Se on tosiaan menee niin kun painavia asioita tulee isolla vyyhdillä peräjälkeensä niin sitä vain jossain vaiheessa kai lamaantuu. Ehkä elää kroonisessa stressitilassa sitten.
Voi kun pystyisi vain vapauttamaan itsensä noista maallisista asioista! Voisi vain lapsenomaisesti jatkaa elämää nauraen "kohti uusia haasteita" mutta kun pelkää tuhottoman paljon niitä uusia haasteita kun ei osaa elää edeltäneidenkään kanssa sopuistasti. En minä ainakaan osaa ratkoa tällä energialla mitään.
Niin perkuleen veemäistä joskus olla oman mielensä kanssa.
Minäkin elettelen toiveita paremmasta uudesta vuodesta :D olen päättänyt sen koska ei auta enää huonommaksi mennä. Ehkä pitäisi kiinnittää huomiota enemmän hyviin asioihin. Omalla kohdallani tunnen käsittelevän menetyksiä ja varmaan siksi olen niin allapäin ja väsynyt.
Olen kokeillut myös mielen tyhjentämistä, mediaatiota. Se on auttanut hetkellisesti. Siis, ettei mieti mitään vaan kuvittelee, että on minun mieleni ja sitten Minä, joka pystyy sitä hallitsemaan. Minä pystyn hiljentämään mieleni ja ohjailemaan sitä. Yritän kehittyä, olen vasta alussa ja se on toiminut. Ainakin yksi ilta tunsin uskomatonta rentouden tunnetta kun pystyin olemaan pitkäänkin Minuuden kanssa, en ajatuksieni.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Terapia. Pitkä sellainen. Kykenet itsereflektioon, mikä ei kaikilta onnistu. Kipukohdat käsittelemällä pääset eteenpäin. Hidasta ja raskasta, mutta paras tie.
Kiitos kannustuksesta. Näin olen ajatellut, alkaa jo heti tammikuussa halutessani.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moi! Et määritellyt mielenterveysongelmaasi tarkemmin. Tarkalleen mikä mt-ongelma sulla on? Vai ihan vaan oma mutu-fiilis siitä, että sun sosiaaliset ongelmat on varmaan mt-ongelma, ainakin on lohdullisinta ajatella niin?
Käypä alkajaisiksi surffaamassa YOuTubesta oikeiden mt-ongelmaisten haastatteluja, esim. psykoottisten murhaajien, harhoja näkevien skitsofreenikoiden ym. Sitten funtsi ankarasti, onko sun elämä ja käytös oikeasti tollaista. Ja halutko sä samastua noihin ihmisiin? Vai oisko niin, että sä yrität etsiä ihan väärästä suunnasta syytä sun opiskeluiden, sosiaalisten suhteiden ja itsekurin tapaisiin melko inhimillisiin ongelmiin.
MÄ otan noi haastattelut esiin siksi, että ihmiset ei tajua, mitä oikeat hullut on, miten ne käyttäytyy, mitä ne puhuu ja tekee, kun ne on hulluja. Sua ei välttämättä vaivaa yhtään mikään oikea mt-ongelma, ja se, että sä piiloudut diagnoosin taakse antaa sulle vastuuvapauden ja luvan lillua tossa kurjuudessasi. Kun oikeasti sun pitäisi vaan keksiä keinot selvitä.
Mä väittäisin, että sua vaivaa nyt häpeän tunne, joka saa sut eristäytymään muista. Sä ahmit päästäksesi sitä häpeän tunnetta eroon. Samasta syystä sä eristäydyt eikä mikään maistu miltään. Vastalääke sille kaikelle ei ole kasata päälleen mt-diagnoosia ja hautautua sen alle vaan yrittää onnistua esim. tässä nykyisessä opiskelussa tai vaihtaa alaa.
Ja kyllä, ota itseäsi niskasta kiinni. Sua hävettää sun epäonnistuminen töissä ja häpeä todella on musertava tunne. Mutta kun sä tajuat, että toi häpeäntunne on sun ongelma, ei suinkaan mikään oikea mielenterveysongelma, sä ehkä keksit ratkaisun, miten selättää toi umpikuja, mihin sä olet nyt ajautunut.
Ei sussa ole vikaa, sä vaan nujerruit epäonnistumisen vuoksi ja nyt sä oot siksi aivan halvaantuneessa tilassa. Mutta epäonnistuminen on inhimillistä. Ei se ole sairaus. Sä selviät tosta. Älä leimaa itseäsi hulluksi sen takia.
Kiitos.
En minä itseäni hulluna pidä tai ole kummemmin asettanut diagnooseja. Mt-ongelmaiseksi kutsun itseäni koska mieleni vaikuttaa liikaa asioihin. En siis pääse tästä tunteesta eroon. Masentuneeksi itseäni sanon ja vaikka yritän, helvetti kuinka yritän ja olen yrittänyt niin joku vetää alaspäin. Jokin minussa vetää alaspäin syöden energiaa valtavasti.
Tuntuu painavalta, raskaalta. En ole tässä elämässä kiinni vaikka yritän niin pää on tahmainen. Se on inhottava tunne.
Tiedän, että olen ihan hyvä ihminen, ei siinä mitään mutta en vain saa aikaiseksi enkä tiedä miksi.
Häpeän suhteen olet oikeassa, se syö vaikka periaatteessa minun ei täytyisi antaa sille valtaa. Miten ihmeessä sen saan pois sotkemasta minäkuvaani?
-Ap
Päätellen kaikista miinuspeukuista ja nollasta pluspeukusta, jonka kommenttini sai, et mitenkään? Selvästikään kenellekään ei saa sanoa, että hänellä ei ole varsinaista mt-ongelmaa tai että hän kärsii musertavasta häpeäntunteesta.
Joten unohda, mitä sanoin.
Sinulla on erittäin paha mt-ongelma, ja on rikos yrittää ottaa tätä tunnetta sinulta pois. Usko tähän mantraan. Usko, että asialle ei voi tehdä mitään ja että tämä vakava mt-ongelma on rampauttanut sinut (ja nämä peukuttajat) niin, että sinulla on oikeus jatkaa elämääsi sellaisena, millaiseksi se on nyt muodostunut.
Tulet onnelliseksi hyväksymällä mt-ongelmasi ja sen, että sille ei ole mitään tehtävissä.
Jatka syömistä ja eristäytymistä. Ja muista seuraavaksi hankkia lääkkeet tähän vakavaan mt-ongelmaan. Saat paljon peukkuja muilta kaltaisiltasi siitä hyvästä. Mikä parasta, saat mt-lääkkeillä ylipainon nousemaan entistä nopeammin, joten pääset entistä enemmän eristäytymään ja ahdistumaan omasta tilastasi.
Näin sen on mentävä, peukut sen osoittavat!
Hyvää mt-ongelmaisen elämää sinulle, tuhkassa kieriminen alamäkeä alas saakka on yksi tapaa viettää elämänsä!
Minusta on muutenkin tullut varsinainen tyhjäpää. Keskittymiskyky on surkea mutta saan tehtävät hampaita irvistäen tehtyä ja joitakin tunteja kerrallaan. Väsyn nopeasti ja loppupäivän makaankin vain koska energia on vain loppu.
Muistin kanssa on ongelmia. kyselen samoja asioita, unohdan olenko ottanut jo lääkkeet vai en, kauppalista on pakollinen, olen hajamielinen.
Pahinta on väsymys ja tämä tyhjyys pään sisällä.
Olen joskus luullut olevani kovin vahvakin mutta tietyt kokemukset ovat näköjään vaikuttaneet kuitenkin vaikka joskus ajattelin selviäväni "mistä vain".
On ollut alkoholismia lapsuudenperheessä, mt-ongelmia, väkivaltaa jne. Myös parisuhteet ovat olleet tuota samaa, tiedostamatta tai tiedostaen kenties nekin valinnut. Ottaa päähän. Omat valinnat ja tämä tahmaisuus.
-Ap