Mt-ongelmat ovat imaisseet minut kokonaan. Näkyy jo joka osa-alueella elämässäni. Miten tästä jaksaisi nousta?

Päällimmäisenä ajatuksena tästä kaikesta on tympiintyminen.
Vähän raivostuttaa kun ei usko itseensä tai jaksa enää välittää ainakaan niin paljoa, että jaksaisi asioiden eteen tehdä juuri mitään.
Olen menettänyt tässä vuosien mittaan aikalailla kaiken jos nyt mitään olen edes oikeasti aikaiseksi edes saanutkaan. Nekin ovat olleet omia päätöksiäni, olen vain päästänyt irti koska voimavarojakaan ei ole ollut mistään pitää kiinni.

Menetin tärkeän työni koska paloin loppuun kaikesta innostuksestani huolimatta. Siinä painoi merkittävät asiat, joita en ollut käsitellyt. Menneisyys on minussa kiinni tahmaisena painavana osana, josta en vain pääse irti. Se on vaikuttanut aikuisuuteeni monella tapaa.
Uuvuin siis töissäni, heitin ystäväni menemmään myös koska valitettavasti olen myös valinnut ystävikseni ihmisiä, jotka ovat selkäänpuukottajia. Muutakaan en voinut tehdä kuin jatkaa matkaani ilman.
Parisuhteet ovat olleet kammottavan huonoja. Niistä ei ole seurannut juuri mitään hyvää. Lähinnä vain saaneet itsetunnon rippeetkin katoamaan - olen huono ihmissuhteissa ja liian kiltti ollut. Siksi myös hyvä kohde poljettavaksi. En ole vain kuunnellut itseäni tai osannut asettaa rajoja, valitettavasti.

Olen yksinäinen siis nykyään. Päivät menee kotona tai opiskellessa. Opiskelukin on vaivaannuttavaa ja tajusin alan töitä tehdessä, etten edes halua olla osa koko alaa. Olen pärjännyt hyvin mutta minä en kuulu alalle.
En enää liiku, en välitä mitä syön, tupakoin. Olen lihonut hirveästi. Kunto.. no tarviiko edes sanoa.
Lainaa olen ottanut, liikaakin. No niistä selviän työnteolla jahka jaksan vain tarpeeksi tehdä.

Koko ajan masentaa tai ahdistaa ja silti en välitä juuri mistään.
Takana on niin helvetin ankeat ajat, että en jaksa enää yrittää ja silti jossain yritän roikkua vielä kiinni (opiskelut, työt), jotta en jäisi täysin yhteiskunnan ulkopuolelle.

En jaksa tätä. Olen jämähtänyt.
Pahinta on etten jaksa yrittää enää tarpeeksi. Se kipinä tai motivaatio, lapsenomainen optimistinen elämänasenne on vain kadonnut.
Nuori olen vielä, eli ei sen puoleen mutta pitäisi nauttia elämästä, "lentää" ja rakentaa tulevaisuutta.
Nyt vain tuntuu, etten kuulu mihinkään enkä tiedä minne mennä.