Miettikää hetki ennen kuin lisäännytte vanhojen miesten kanssa.

Vaikuttaa siltä että sussa on paljon vihaa ja negativiisuutta - kannattaisi yrittää purkaa sitä jollain terveellä tavalla. Vaikka lenkkipolulla tai terapiassa.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:21"]Vai että verrattavissa alkoholistiin? Et tiedä mistä puhut! Et todellakaan tiedä mitä on olla alkoholistin lapsi.
[/quote]

Ja sinä et selvästi tiedä millaista on olla ap. Uskomattoman typerä kommentti

Likaisesti alkoi vanhempiesi suhde. Se on totta. Älä pelkää,että sulle käy samoin. Päätä itse elää täysin toisin.
Ei voi sille mitään, että naimisissa ollut isäsi jätti perheensä nuoren ulkomaalaisäitisi takia. Erityisesti siksi, että tajuat tuon olleen todella väärin, sinua ei kukaan halveksi.
Voisi halveksia, jos pitäisit tuota ok:na

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 18:46"]Mieti häiriintynyt naiskampaaja ennen kuin alat vainoamaan miesasiakastasi, korjaan entistä asiakasta. ehkäpä hän ei halua nussia sinua eikä hankkia lapsia sinun kanssa.
[/quote]
Siis.. Mitä?

Nuo saattohoitoa koskevat linkit olivat kiinnostavia. Luin tunnin niitä.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 18:41"]Vaikuttaa siltä että sussa on paljon vihaa ja negativiisuutta - kannattaisi yrittää purkaa sitä jollain terveellä tavalla. Vaikka lenkkipolulla tai terapiassa.
[/quote]
Niin on. Tuntuu, että about kolme vuotta sitten ymmärrettyä/saatuani tietää kaiken viha alkoi vaan porista. Eka se kihisi mut nyt kiehuu.
Mulla on oikeesti jotain mitä pitäis käsitellä. Yks on mun vahva mutta tiedostamaton häpeä/viha alkuperääni/siitä mitä olen puoliksi.Jotenkin oon ottanut sen niin henkilökohtasesti.
Urheilen aivan järjettömästi. Joka aamu cardio ja puolen tunnin jumppa, illalla sali. En haluaisi edes tehdä niin. Mutta teen.
Mulla on ollut yllättävän kevyt mieli.
Ja kaikille jonka kanssa oon tapellut- en osaisi sanoa teille puolta sanaa vastaan jos kasvokkain juteltais.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 19:09"]Nuo saattohoitoa koskevat linkit olivat kiinnostavia. Luin tunnin niitä.
[/quote]
samoin.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 19:08"]Likaisesti alkoi vanhempiesi suhde. Se on totta. Älä pelkää,että sulle käy samoin. Päätä itse elää täysin toisin.
Ei voi sille mitään, että naimisissa ollut isäsi jätti perheensä nuoren ulkomaalaisäitisi takia. Erityisesti siksi, että tajuat tuon olleen todella väärin, sinua ei kukaan halveksi.
Voisi halveksia, jos pitäisit tuota ok:na
[/quote]
Kyllä mua on halveksittu. Mun on jotenkin vaikee käsitellä tota mun etnisyyttä. Äitini kansallisuuteen liittyy vahvasti negatiivis stereotypioita, tavallaan ajattelen et niiden on pakko päteä muhun. Tai silleen. Isäni ja äitini on yks ehkä isoin clisee ja vitsi mitä nyt on.
En halua parisuhdetta, eikä mulla oikeastaan oo ollut poikaystävää. En oo vaan halunnu niitä. Tavallaan ajattelen, että ne näkee mut niinkuin isäni näki äitini ja se oksettaa mua.

Äiti ja isä on rakkaita. Silti se, ettei me olla ikinä oltu oikea perhe, se miten kaikki alkoi, ihan kaikki. Oon vaan jotenkin ihan hukassa enkä tiedä kuka oon. Tälläkin palstalla isäni tyypisiä miehiä haukutaan nonstoppina. Tai jotenki. En tiiä.

Ai koskisinko varattuun? En. En ikinä. Ja meinaan tota.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 23:19"]

Hmm.. Ymmärrän kyllä, että on todella vittumaista omistaa isä, joka on lähinnä vaivaksi. Itselläni isä hakkasi minua lapsuuden ja tällä hetkellä elelee äidin rahoilla sairauseläkkeellä masennuksen takia. Tämän lisäksi isä passuuttaa juurikin minua jatkuvasti, vaikkei tee itse juuri mitään. Olen myös juurikin tuo isän korvike äidille, kun isä ei osallistu käytönnössä mihinkään. Hän on myös aiheuttanut rikkoja sukulaissuhteisiimme, emme ole esim. tavanneet hänen sukuaan juuri koskaan..

On kyllä tosi harmillista, jos sinulla on jäänyt sisarussuhteet etäisiksi isäsi aiempien ratkaisujensa takia. Iälleen hän tuskin voi mitään, mutta ymmärrän jollain tasolla tuon.. Vaivaksi olemisen.. Kannattaa koittaa puhua vanhemmillesi asiasta. 

n25

[/quote]

Hakkasi sinua lapsuuden ja silti passaat sitä?! Lopeta se heti.

Kyllä tätä ikä-asiaa vois miettiä myös ne seniori-parit, jotka tekee vielä 40-vuotiaana lapsettomuushoidolla sitä vauvaa kun luonto on tehtävänsä lopettanut. Lapsen kannalta se ei ole välttämättä yhtään mukavaa kasvaa ainoana lapsena perheessä vanhojen ihmisten kanssa. Moni on loukkaantunut varmaan siksi, että tämän nuoren kokemus on niin rehellinen ja aito ja iäkkäämmät vanhemmat ei sitä kestä kuulla. Olin itse matkalla, jonne sattui Rolf Nyström nuoren vaimonsa ja silloin taapero-ikäisen lapsen kanssa. Täytyy kyllä sanoa, että isi ei oikein näyttänyt jaksavan ja vaikutti selvästi isoisältä.  Toisaalta nuorelle: kaikki häpeävät ja inhoavat jossain vaiheessa omia vanhempiaan. Se kuuluu elämään. Sun vanhempien liitto on kestänyt pitkään, joten olet ilmeisesti kuitenkin toisiaan rakastavien vanhempien lapsi.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 23:25"]

mulla on 53-vuotias mies, jolla on leikattu eturauhassyöpä, lisäksi on II tyypin diabetes ja verenpainelääkitys. Taudit ei aiheuta niin ikäviä juttuja, kuin niiden lääkkeet, joiden takia mies on aina väsynyt ja pahantuulinen. Mut niille ei voi mitään. MITÄÄN tällaisia ongelmia ei ollut vielä 10 vuotta sitten, joten älkää nyt nuoret oikeasti tulko väittämään, että kaikki on pelkkää sattumaa, et ei ikä sinänsä mitään tee.

Ja ylipainoa on kuinka paljon?

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 09:50"]

Kyllä tätä ikä-asiaa vois miettiä myös ne seniori-parit, jotka tekee vielä 40-vuotiaana lapsettomuushoidolla sitä vauvaa kun luonto on tehtävänsä lopettanut. Lapsen kannalta se ei ole välttämättä yhtään mukavaa kasvaa ainoana lapsena perheessä vanhojen ihmisten kanssa. Moni on loukkaantunut varmaan siksi, että tämän nuoren kokemus on niin rehellinen ja aito ja iäkkäämmät vanhemmat ei sitä kestä kuulla. Olin itse matkalla, jonne sattui Rolf Nyström nuoren vaimonsa ja silloin taapero-ikäisen lapsen kanssa. Täytyy kyllä sanoa, että isi ei oikein näyttänyt jaksavan ja vaikutti selvästi isoisältä.  Toisaalta nuorelle: kaikki häpeävät ja inhoavat jossain vaiheessa omia vanhempiaan. Se kuuluu elämään. Sun vanhempien liitto on kestänyt pitkään, joten olet ilmeisesti kuitenkin toisiaan rakastavien vanhempien lapsi.

[/quote]

40v on vielä nuori. Alle 60v. vanhempi on nykyisin aivan vireä useimmiten. Oma isäni oli 47 kun synnyin ja paras isä mitä voi toivoa. Hui, kaikki ne retket ja matkat ja leikit. Muistot kantavat läpi elämän. Voihan olla, että olen ollut onnekas mutta ainakin niin voi sanoa, että ikä on yksilökohtainen asia.

[quote author="Vierailija" time="15.04.2015 klo 21:11"][quote author="Vierailija" time="15.04.2015 klo 20:14"]

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 23:33"]Luin vain aloituksen, mutta pakko kommentoida pelkästään sen pohjalta. Pahoitteluni, jos joku on jo aiheesta maininnut, tai ap tuonut lisää näkökantoja esiin, jotka ovat ristiriidassa mielipiteeni kanssa. Sitä vain halusin sanoa, että tuo hauras, sairas pappa -efekti ja osallistumatomuus ei ole pelkästään iästä kiinni. Ennen kaikkea se on persoonakysymys. Ex- mieheni (tuli isäksi 28-vuotiaana) ei ole koskaan peuhannut ja reuhkannut poikiensa kanssa. Ei hyppyyttänyt, kantanut hartioilla, osallistunut leireille, harrastuksiin jne. Sen sijaan isäni, rauha hänen muistolleen, teki sitä syöpähoidoistaan ja valtavista kivuistaan huolimatta jokseenkin kuolinvuoteelleen saakka.   [/quote] ..tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että mitä vanhempi tullessaan isäksi, sitä todennäköisemmin kuolinvuoteelle kellahtaa ennen kuin lapsi on edes täysi-ikäinen. Iäkkäitä isiä verrataan nuoriin nahjuksiin. Miksi? Jotta ei näyttäisi niin pahalta? Jos tulee isäksi 55v. ja on silloin reipas ja hyväkuntoinen, SE ei vielä ihan riitä. Itsekästä olla ajattelematta lapsen elämänkaarta. TODELLA itsekästä. Kai sitä on puolusteltava kaikin keinoin.

[/quote] Lapsenteko on aina itsekästä. 
[/quote]

Suvunjatkaminen on vietti. Sosiaalisena olentona ihmisen poikaset kuitenkin tarvitsevat vanhempiaan pitkään. Sosiaalisesti myös isovanhemmuus on ihmiselle tärkeää. Tämän tosiasian huomiotta jättäminen on itsekästä.

Toki osa nuorista vanhemmista on täysin vastuuttomia ja osa isovanhemmista ei ole lainkaan kiinnostunut lapsenlapsistaan. Tällainen toiminta on ihmislajille epätyypillistä - epäsosiaalista - käyttäytymistä. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että yli-ikäinen vanhempi on yli-ikäinen ja eri tavoin lapselle taakka, vaikka toki silti useimmiten rakas.

Miettiikö kukaan sitä, että elinikä on noussut ja ennen ihmiset lisääntyivät.kuolemaansa asti. Se oli luonnollista.

Juu ja paikoittain keskimääräinen elinikä on edelleen alle 40 vuotta

Oma isäni oli syntyessäni alle 30 ja viriliteetti ja elämänhalu ajoi puuhailemaan muualle, joten eipä ollut isää ollenkaan. Sain hoitaa erosta masentunutta äitiäni. 

Ensimmäisen lapseni isä oli pojan syntyessä myös alle 30, ja jäin yksin lapsen kanssa ekan kuukauden jälkeen, kun isukki ei halunnutkaan leikkiä kotia.

Yksin siis sekä minä että lapseni miehen iästä huolimatta, ja sekuntiakaan ei ole muuta kaivattu. Olisiko ongelma nyt muualla kuin ap-kirjoittajan isän iässä..?

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:04"]Isäni oli 55, äitini 32 kun synnyin. Voin rehellisesti, kaunistelematta sanoa isäni iän olleen yksi elämäni isoimpia huolia ja tumma pilvi elämäni yllä niin kauan kuin muistan. Lainkaan liiottelematta voin verrata isäni ikää esim. alkoholismia vastaavaan vaikeuteen. Haluaisin antaa näin pappaisän lapsena kuvauksen siitä, millaista oikeasti on olla iäkkään isän lapsi:

- Minulla ei ole sisaruksia. Olen kärsinyt tämän takia yksinäisyydestä arjessa ja lomien aikana. Mökillä, lomamatkalla, yksin kotona koulun jälkeen on oikeasti ankea olla. Pienenä haaveiluni siskosta meni niin yli, että valehtelin ihmisille varmaan kahdeksanvuotiaaksi, että minulla on isosisko. Kaipasin seuraa lakkaamatta. Ymmärrän, että tilanne on eri monilla muilla yksilapsisilla pariskunnilla, joilla ovat kaverit, suku ja lähellä asuvat lapset mukana elämässä. Meidän perhe on ollut aina surullisen eristäytynyttä. Isälläni ei ole ainuttakaan ystävää, eikä heillä todellakaan ole pariskuntia kavereina. Rippijuhlat, ylppärit, synttärit, you name it, ollaan lähes aina oltu vain me ja pari muuta, jos niitäkään.

Isäni ja äitini suhde alkoi isäni ollessa yhä naimisissa. Suhde jatkui pari vuotta ennen kuin isäni ex-vaimo sai tietää asiasta ja lähti. Tästä johtuen sukuni "eristi" isän hetkeksi avioeron jälkeen, tilanne korjaantui myöhemmin mutta välit ovat yhä viileät ja ollaan se "odd one out"-perhe. Kiusallinen perhe. Se perhe, jossa äitini hymyilee ahdistunutta muovihymyä häissä tms. pakollisessa sosiaalisessa tilanteessa, missä huokuu selkeästi äitini olevan ylimääräinen, epätoivottu, vaikkei sitä ääneen sanota. Eleistä kyllä huomaa. Olen aistinut tämän pienestä pitäen, ja tilanne on heijastunut tavallaan minuunkin. En ole läheinen sisarpuolteni kanssa. Ikäeron takia, ja muutenkin. Kuitenkin lapsuudessani yksiä onnellisimpia muistoja oli se, kun pääsin peuhaamaan "oikeaa" lapsuutta sisarpuolteni kanssa, vaikka he olivatkin minua yli hyvin reippaasti vanhempia. Yllättävää kyllä, isäni exä on aina ollut lämmin ja jopa rakastava minua kohtaan. Tieto siitä, että vanhempieni suhde alkoi niin väärällä ja likaisella tavalla ei ole yhtään mukavaa. On kiusallista kuunnella vierestä, kun kaverit kertovat herttaisia ja mukavia tarinoita miten heidän vanhempansa tapasivat. Minä en pahemmin jakele omaani.

- Isäni on aina ollut "pappani", ei isäni. On kyllästyttävää, kun niin pienestä kuin muistan häntä on automaattisesti oletettu isovanhemmakseni. On tylsää ja noloa, kun vanhojentansseissa minulle tultiin sanomaan, että oli "söpöä" kun tanssin ukkini kanssa. On inhottavaa, että isäni on erottunut niin selkeästi vanhempainilloissa, kavereiden vanhempien joukossa. Hänen ikänsä on tullut kaikkien fyysisten aktiviteettien tielle. En ole koskaan riehunut isäni olkapäillä, juossut kilpaa, potkinut palloa. Hän ei todellakaan ole tullut valvomaan leirejä tai osallistunut treeneihin niinkuin muiden isät. Aina on pitänyt varoa. Varoa kun isä on väsynyt, heikko, sairas, hauras. Isäni sai ensimmäisen sydänkohtauksen kun olin 12. Olen pelännyt kuollakseni isän kuolemaa, koko elämäni.

-Äitini ja isäni suhde on voinut todella huonosti viimeiset ainakin seitsemän vuotta. En tiedä ennen sitä, en ollut tarpeeksi kypsä ymmärtääkseni ettei se mitä meillä on ei ole normaalia. Äitini käy edelleen töissä, isä on ollut eläkkeellä jo iät ajat. Äitini on joutunut joustamaan tekemisistään, haluistaan, menoistaan, koska isä ei vaan jaksa/pysty/halua. Tämä on todella rasittavaa, koska äiti pitää minua isäni korvikkeena. Siinä missä kavereideni vanhemmat menevät yhdessä matkalle, aloittavat uuden harrastuksen, touhuavat yhdessä, meillä minun pitäisi olla se joka menee äidin kanssa. Isäni ei tykkää matkustamisesta, ja äiti mankuu matkaseuraa koko ajan. "Aloitetaan seinäkiipeily, hei lähdetään Pariisiin just sillon kun on sun tenttiviikko, osallistutaanko, mennäänkö, blaablaablaa". NO EN TULE! Opiskelen toisessa kaupungissa, mulla on oma elämäni ja kotoa irtautuminen aiheuttaa syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Inhottavinta tässä on se, että kaverini menevät kotiin rentoutumaan ja passuuttamaan itseään, minä menen kotiin passaamaan isääni. Äitiäni ahdistaa selkeästi isän rapistuva kunto. Hänellä ei ole tasa-arvoista kumppania, vaan hoidokki. Äiti vaikuttaa hyvin onnettomalta. 22-vuotiaana on helvetin raskasta huolehtia siitä, miten hoidan isän jos äiti äkillisesti kuolisi. On helvetin raskasta ajatella, että käyn varmuudella katsomassa isääni vanhainkodissa/tai että hän on täysin äidin hoidettavissa ennen kuin täytän kolmekymmentä. Jos hän elää sinne asti. Isäni ei tule 100% varmuudella tapaamaan lapsiani. On vitttumaista, että hän hopuuttaa lapsenlapsia itsekkäistä syistä. Hän ei ole koskaan ollut täysin osallistuva pappa ex-liittonsa lapsien lapsille. Ex-vaimon uusi mies on oikeastaan korvannut hänen paikkansa. Tästä isä on luonnollisesti katkera eikä nää itsessään mitään vikaa. Vastuu on siis minulla. Jee. On tosi kivaa murehtua isän laitospaikasta tän ikäisenä. On tosi kivaa, että elän about samaa ikävaihetta kuin itseäni 10-20 vuotta vanhemmat naiset. On tosi kivaa, ettei isä enää neuvo ja hoida minua, vaan minä häntä.

En tiedä miksi avaudun. Kai olen vaan niin helvetin väsynyt tähän kaikkeen. Olen kateudesta sairas, kun kaverini kertovat laittaneensa whatsappviestiä isälleen. Heidän moderneille, osaaville, työelämässä yhä toimiville isilleen. Isä, joka kantoi olkapäillä lapsena, isä jolla on yhä ajokortti, isä jolle voi soittaa jos on ahdistus ja hätä. Isä, jolla on liberaalit ajatukset kodinhoidosta. En osaa purkaa ajatuksiani. Kai vaan haluan sanoa teille naisille, jotka suunnittelette itsekkäästi pyöräyttävänne omaksi iloksenne sen iltatähden 44-60-vuotiaiden setienne kanssa, että miettikää vähän sen iltatähden joku päivä olevan ihminen joka joutuu kantamaan vastuun siitä, ettette kykene ajattelemaan hänen parastaan. Koska kyllä, lapsi tarvitsee isän. Pappa ei ole isä.

Kiitos. Kylläpä tuli tekstiä. Jotenkin vaan itkettää.

 
[/quote]

Tätähän mä ole aina sanonut. Mutta eihän nämä pallopäät tajua, kun yli 40v on hyvä äiti/isä vastasyntyneelle.

[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 11:03"][quote author="Vierailija" time="15.04.2015 klo 21:11"][quote author="Vierailija" time="15.04.2015 klo 20:14"]

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 23:33"]Luin vain aloituksen, mutta pakko kommentoida pelkästään sen pohjalta. Pahoitteluni, jos joku on jo aiheesta maininnut, tai ap tuonut lisää näkökantoja esiin, jotka ovat ristiriidassa mielipiteeni kanssa. Sitä vain halusin sanoa, että tuo hauras, sairas pappa -efekti ja osallistumatomuus ei ole pelkästään iästä kiinni. Ennen kaikkea se on persoonakysymys. Ex- mieheni (tuli isäksi 28-vuotiaana) ei ole koskaan peuhannut ja reuhkannut poikiensa kanssa. Ei hyppyyttänyt, kantanut hartioilla, osallistunut leireille, harrastuksiin jne. Sen sijaan isäni, rauha hänen muistolleen, teki sitä syöpähoidoistaan ja valtavista kivuistaan huolimatta jokseenkin kuolinvuoteelleen saakka.   [/quote] ..tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että mitä vanhempi tullessaan isäksi, sitä todennäköisemmin kuolinvuoteelle kellahtaa ennen kuin lapsi on edes täysi-ikäinen. Iäkkäitä isiä verrataan nuoriin nahjuksiin. Miksi? Jotta ei näyttäisi niin pahalta? Jos tulee isäksi 55v. ja on silloin reipas ja hyväkuntoinen, SE ei vielä ihan riitä. Itsekästä olla ajattelematta lapsen elämänkaarta. TODELLA itsekästä. Kai sitä on puolusteltava kaikin keinoin.

[/quote] Lapsenteko on aina itsekästä. 
[/quote]

Suvunjatkaminen on vietti. Sosiaalisena olentona ihmisen poikaset kuitenkin tarvitsevat vanhempiaan pitkään. Sosiaalisesti myös isovanhemmuus on ihmiselle tärkeää. Tämän tosiasian huomiotta jättäminen on itsekästä.

Toki osa nuorista vanhemmista on täysin vastuuttomia ja osa isovanhemmista ei ole lainkaan kiinnostunut lapsenlapsistaan. Tällainen toiminta on ihmislajille epätyypillistä - epäsosiaalista - käyttäytymistä. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että yli-ikäinen vanhempi on yli-ikäinen ja eri tavoin lapselle taakka, vaikka toki silti useimmiten rakas.
[/quote]
Juu ja mummuäitien ja -isien lapsilta jää kokonaan oikeat omat mummot ja papat kokematta, kun ne vanhemmat on niiden mummojen ja pappojen ikäisiä. Ja ne mummot ja papat on jo haudassa

Aloittajalle vaan tiedoksi, että kyllä vanhemmista ja isovanhemmista voi joutua huolehtimaan, vaikka vanhemmat olisivat ihan normaali-ikäisiä. Itse olen hoitanut pappani, äitini ja isäni heidän sairastuttuaan. Äitini sairastuttua syöpään jäin kahdekso vuodeksi pois työstä, koska muuten ei olisi selvitty. Enkä ole suonkaan ainoa tässä tilanteessa. Tunnen monia er-ikäisiä naisia ja miehiä, jotka tekevät suuria uhrauksia huolehtiaakseen lähimmäisistään.
Eivätkä kaikki nuoretkaan isät ole sellaisia ihanan sporttisia ja osallistuvia fudisisiä, jollaista tunnut kaipaavan. Oma isäni oli yrittäjä ja teki töitä 10 tuntia päivässä 6 päivää viikossa koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Lomaa oli ehkä viikko tai pari kerran kolmessa vuodessa. Näin siis 80 ja 90 luvuilla.
Eikä kaikilla muillakaan ole suurta ihanaa sukua tai ihania sisaruksia, joiden kanssa temmeltää ja jakaa kaikki asiat. Omalla sisarellani on niin paljon ongelmia, ettei hänestä ole ollut jakamaan minun kanssa mitään, ei hyviä kuin raskaampiakaan asioita. Hänen lapsiaan olemme avustaneet taloudellisesti ja tukeneet koulunkäyntiä ym.
Minusta sinä, aloittaja, annat todella itsekkään ja kiittämättömän kuvan. Toivon, että ymmärrät asioiden joista kirjoitat olevan ihan tuiki tavallista ihmisten arkea. Me synnytään, vanhetasn, kuollaan, me rikastutaan ja köyhdytään. Välillä meistä pidetään huolta ja välillä me ollaan huolenpitäjiä. Se on sitä elämää.
Ja voi kauheata miten äitisi kehtasikin pyytää sinua kanssaan Pariisiin! Ja vielä tenttiviikolla!
Ymmärrätkö yhtään miten itsekeskeiseltä ja lapselliselta kuullostat?

Ap, siis oikeasti? Vertaat omaa tilannettasi alkoholistiperheeseen, vaikka sinulla on kaksi (2) vanhempaa jotka molemmat välittävät sinusta ja pitävät yhteyttä. Kasvoin itse juurikin alkoholistiperheessä, ja äitini vihaa minua, kun olen/olin kuulemma "isäni kaltainen" nyt ja lapsena. Lapsuus oli yhtä vanhempien huutoa ja sain kasvattaa itseni ihan itse noin 9-vuotiaasta saakka. En tuonut kavereita kotiin tai pitänyt edes syntymäpäiviä 7-vuotispäivien jälkeen. Isä teki itsemurhan ja äiti hankki uuden miehen jonka kanssa nälvi minua. Nyt aikuisena minulla ei ole edes yhtä vanhempaa johon pitää yhteyttä, vaikka olen vasta 21-vuotias. En saanut apua edes omilleen muutossa, saatika että kukaan perheenjäsen olisi koskaan vieraillut luonani.

Ja sinä itket, ettet voi lähettää whatsapp- viestiä isällesi. No voi voi! Sinulla sentään oli ja on lapsuudenperhe, joka selvästi haluaa vielä pitää yhteyttä ja rakastaa sinua. Kehtaatkin rinnastaa tilanteesi alkoholistiperheiden helvettiin. Kiittämätön nulikka.