Lue keskustelun säännöt.
Miksi oletetaan, että vapaaehtoisesti lapseton muuttaa mieltään?
10.04.2015 |
On täysi myytti, että velat katuisivat myöhemmin päätöstään jäädä lapsettomaksi. Tutkimukset kertovat, että jos on niin varma lapsettomuudestaan, että hankkii itselleen sterilisaation, on 94 % todennäköisyydellä tyytyväinen päätökseensä.
Kuitenkin hyvin pienellä vanhempien vähemmistöllä tuntuu olevan kova tarve olettaa muuta. Veloja härnätään, heidän mieltymyksensä mitätöidään, heidän oletetaan olevan kypsymättömiä ja harkitsemattomia. Ei voida hyväksyä sitä, että jotkut meistä vapaaehtoisesti lapsettomista ovat "syntyneet lapsettomiksi". Se ei ole meille mikään mielipide vaan yhtä itsestäänselvä juttu kuin seksuaalinen suuntaus.
Mistä tämä asenne mielestänne johtuu? Eletäänhän nyt kuitenkin jo vuotta 2015, ja melkein joka neljäs nainen jää lapsettomaksi. Luulisi tällaisten hölmöjen puheiden jo kuolleen pois.
Kommentit (61)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.04.2015 klo 08:37"]
Yhdellä parhaista ystävistäni mieli muuttui vasta yli 40 v ja nyt lähes 50-vuotiaana lapsettomana lapsettomuus on hänen elämänsä suurin suru, potee sen takia vaikeaa masennusta. Onkohan tällaisia päinvastaisia tapauksia tutkittu?
[/quote]
Sinun ystävälläsi on selkeä ongelma, mutta se ei ole lapsettomuus. Toivooko hän että olisi elänyt ihan erilaista elämää ikävuodet 20-40, vai toivooko hän että voisi vielä 5-kymppisenä raskautua?
Ensimmäinen toive on ihan hullu, sillä eikös hän ole elänyt nuo vuodet täsmälleen siten kun on (silloin) halunnut? Miksi kukaan haluaisi muuttaa elämänsä hyvän ajan toiseksi? Sama kuin olisi elänyt täysin onnellista lapsiperhe-elämää nuorena aikuisena, ja sitten yhtäkkiä toivoisikin että olisi ollut ne onnelliset vuoden lapseton. Ts. jos on ollut elämäänsä tyytyväinen silloin, niin miksi ihmeessä alkaisi yhtäkkiä toivoa että ne vuodet olisivatkin olleet ihan erilaisia!
Toinen toive on ihan yhtä hullu, sama kuin toivoisi elävänsä 200-vuotiaaksi ja itkisi kuinka se ei ole mahdollista. Tai toivoisi kasvattavansa kolmannet hampaat rautahampaiden sijalle eläkeiässä... Todella omituista surra jotain josta kaikki tietävät että se on lähes mahdotonta biologisesti. Muistan kyllä kun lapsena surin sitä että ihmiset eivät voi oppia lentämään, eli tuollaiset toiveet ovat todella lapsellisia enkä ymmärrä niiden suremista aikuiselta.
En siis todellakaan ymmärrä tuollaista tragediaa muuten kuin siinä tapauksessa, että ko. ihminen onkin koko ajan toivonut elävänsä toisenlaista elämää, mutta ei ole uskaltanut/pystynyt sitä toteuttamaan. Silloinhan se onkin surullista, jos on elänyt jonkun muun toiveiden mukaisesti eikä ole uskaltanut/pystynyt tekemään sitä mitä oikeasti olisikin halunnut.