Onko parempi, että masentunut äiti on

poissa lastensa elämästä täysin?

Takana pitkä ja vaikea liitto lasten isän kanssa. Isällä "vahvoja narsistisia piirteitä", johtuen omasta lapsuudestaan ja oli todella kylmä ja kamala minulle. Olin kuitenkin perheen koossapitävä voima monin tavoin vaikka olin todella masentunut. Tein koko liittomme ajan ruuat ja kävin yksin kaupassa. Jaksoin yksin vauvojen yövalvomiset, koska mies sai usein raivarin. Rakensin lapsille joulut, syntymäpäivät jne. Mies ei osallistunut.

Minulla on myös vaikea tunne-elämältään epävakaa ja en ole saanut koskaan oikeanlaista terapiaa itselleni (useampi lääkeiden yliannostus jne)

Olen ihan hyvin koulutettu ihminen, mutta muutamiin vuosiin en kyennyt tekemään lainakaan töitä vaikka yritin todella huonossa kunnossa jaksaa. Olin pitkään määräaikaisena ja minut oli siten helppoa potkia ulos. Toki ymmärrän työnantajiakin.

Liittomme meni yhä huonompaan kuntoon ja minä alkoholisoiduin vaikeasti. Mies oli sairastunut jo aiemmin monella tapaa ja minä aina koetin pitää perheestä huolta ja ryyppäsin salaa.... Mies oli pilkannut minua jo vuosia ja sitä vaikeata henkistä väkivaltaa oli kauan.

Haaveilin usein erosta, mutta velvollisuudentunnosta jäin liittoon. Lopulta sain voimia ja läksin. Olin todella masentunut, mutta sain lopulta kaupungin vuokra-asunnon ja lähdin siihen tyhjin käsin. Mies kirjaimellisesti viskasi minut pihalle, kun sai lopulta tietää että olen asunnon saanut. Asunto oli likainen ja maalattava, mutta minun oli vähäisine tavaroineni lähdettävä pois. Lapset katsoivat sivusta sitä hirvittävää kiusaamista ja rääkkäämistä.... pieni tyttäreni toi minulle salaa ennen lähtöä jotain meidän yhteisiä rakkaita tavaroita... jäin syksyisenä iltana itku kurkussa katsomaan kun lapset jäivät syömään iltapalaa kun minut viskattiin ulos.

Joku voi kysyä, miksi lähdin tyhjin käsin ja miksi jätin lapset... mulla ei ollut muuta mahdollisuutta ja kuvittelin lapsellisesti, että saisin eksän kanssa vielä jotenkin sovittua. Mies löysi heti paikalla itselleen uuden naisen, joka muutti kolme päivää lähtöni jälkeen entiseen kotiini (lapsille taatusti vaikea paikka).

Olen todella masentunut ja ikävä on kamala. Poikani inhoaa minua eikä halua tavata. Mies haukkuu minua ja manipuloi lapsia. Tytär haluisi olla kanssani, mutta on kiltti ja velvollisuudentuntoinen. Ei uskalla isäänsä vastaan nousta. Mies ei anna minun tavata tytärtä kuin pari tuntia viikossa ja olen ihan totaalisen loppu. Poikamme oirehti vaikeasti eromme jälkeen ja minä otin kouluun yhteyttä, että oltaisiin saatu pojalle psykologista apua. Mies torppasi kaiken ja sanoi "meillä on upeaa elämää ja x ei tarvitse mitään apua, kysyin x:ltä, onko sinulla paha olla ja tarvitsetko psykologia, johon x 11v vastasi, että ei tarvitse".

Sosiaalityöntekijät ja lastenvalvojat eivät ole mitenkään kiinnostuneita. Mies ei käytä elatusapuja ja lapsilisiä lainkaan lapsiin vain tarjoaa vain ruuan ja kodin. Minä ja minun äitini ostamme lapsille kengät, vaatteet, kännykät, harrastuket ja kaiken. Mies haluaa tietenkin minulta jokaisen sentin elaria, mutta pätkääkään ei lapsille siitä anna. Ostin pojallekin vähillä rahoilla lahjakortteja eri liikkeisiin, että saisi itselleen vaateita ja kenkiä. Silti isä on paras kaikista ja minä olen ihan paska äiti (tosin olenkin sen alkoholiongelman vuoksi).

Kun tyttäreni on täällä kaksi tuntia viikossa, itken melkolailla koko ajan. Olen ihan loppu ja luultavasti tapan itseni. Ex-mies kostaa ja kiusaa kaikin tavoin ja en edes tajua miksi! Minä kuitenkin yritin auttaa häntä monin tavoin yhteiselomme aikana.... sai jatkuvasti joka ikisestä työpaikasta potkut vaikean luonteensa vuoksi. Nyt on ollut työttömänä kauan ja uhkailee muuttavansa uuden naisensa kotipaikkakunnalle.

Mulla ei ole mitään oikeuksia eikä mitään mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään. Voimia minulla ei ole ja lysähdän eteisen lattialle itkemään kun tyttäreni lähtee täältä.