Herääkö teillä koskaan äidillisiä tunteita muiden lapsia kohtaan?

Ei todellakaan.

Ei. Kesti kauan ennen kuin äidilliset tunteet heräsi omaan lapseen. Nyt rakastan häntä, mutta en pidä muiden lapsista.

Osalla näköjään empatiakyvyn puutetta...

[quote author="Vierailija" time="01.04.2015 klo 08:08"]

Välittäminen eräästä nuoresta on saanut jo aivan käsittämättömät mittasuhteet. En haluaisi, että hän katoaa elämästäni ikinä. Tunne on hyvin voimakas, enkä ennen tiennyt, että tällaista voi olla.

[/quote]

Ei millään pahalla, mutta tuo kulostaa ihan pedofilialta.

Pikkusiskon molemmat muksut ja vasta pari vuotta sitten tavatun kaverini vauva ovat ne joden puolesta voisi vaikka kuolla. Mutta taasen yläasteelta saakka vanhan kaverin kumpikin lapsi...nääh...sama juttu poikakaverini ekaluokkalaisen tytön kanssa. Nämä ei-äidillisiä tunteita herättävät lapset on rasittavia, kun eivät osaa pysähtyä hetkeksikään, eivät ota kunnolla kontaktia tai katso silmiin vilkaisua pidempään..sellaisten lasten katse on tyhjä, niinkuin se hengellinen puoli puuttuis kokonaan..ovat vaan olemassa ja koheltavat aivottomina, unohtavat säännöt ja ohjeet nopeasti, niinkuin olisivat jotenkin yksinkertaisempia muihin verrattuna. Toisin kun taas nämä, joita kohtaan nousee suojeluvaisto, katsovat pitkiäkin aikoja silmiin ja tarkkailevat paljon ympäristöä. Poikakaverin lapselle olen pikkuhiljaa opettanut rauhoittumista ja ympäristön huomioimista luonnossa liikkumisen kautta..mutta ottaa aikansa koska on kaupunkilaislapsi ja joka päivä puhelimessa tai tabletissa kiinni. Itelle käy useasti niin, että pienet lapset ja vauvat katselevat minua intensiivisesti..silloin juuri nämä äidilliset vaistot herää, vaikka ko.lapsi olis aivan ventovieras. Kai se selittyy oksitosiinilla :) 

Täytyi oikein pysähtyä miettimään. Ei ole koskaan herännyt äidillisiä tunteita muiden lasten kanssa, esim. kummilapset tai ystävien lapset, sukulaislapset. Ehkä jos omilla sisaruksilla olisi lapsia? En tiedä.

Ei. Siitähän mun on pitänytkin tehdä avaus, mutta toiselle kertaa.

Jos se lasketaan äidilliseksi tunteeksi, kun on huoli ja paha mieli jonkun huonosti kohdellun lapsen vuoksi, niin sitten olen kokenut äidillisiä tunteita myös muita kuin omia lapsia kohtaan.

Ei ole koskaan käynyt näin. Vaikka itselläni on lapsia en silti pidä muiden lapsista.

Totta kai. Olin luullut, että Vauva-palstalla tämä olisi yleinen ilmiö, mutta näköjään äidilliset tunteet ovat nykyisin jotakin säännösteltyä tavaraa jota toisilta hädin tuskin riittää omille lapsille. Voidaan varmaan huoletta laajentaa isällisiin tunteisiin.

Hyvin usein, esim sisarusteni lapsia ja omien lasten kavereita kohtaan. 

En pidä lapsista mitenkään "yleensä", tunnen myös lapsia joista en pidä. 

Ei herää. Huolta pitää pitää kaikista lapsista tarvittaessa tilanteen vaatimalla tavalla, mutta en koe mitään samanlaisia äidintunteita vierailta lapsia kohtaan mitä tunnen omia lapsia kohtaan.

Kyllä.

Työskentelen sairaalassa ja pienet lapsipotilaat saavat kyllä voimakkaita tunteita aikaan. Haluaisin ottaa kaikki siipieni alle suojaan.

[quote author="Vierailija" time="01.04.2015 klo 01:05"]Pikkusiskon molemmat muksut ja vasta pari vuotta sitten tavatun kaverini vauva ovat ne joden puolesta voisi vaikka kuolla. Mutta taasen yläasteelta saakka vanhan kaverin kumpikin lapsi...nääh...sama juttu poikakaverini ekaluokkalaisen tytön kanssa. Nämä ei-äidillisiä tunteita herättävät lapset on rasittavia, kun eivät osaa pysähtyä hetkeksikään, eivät ota kunnolla kontaktia tai katso silmiin vilkaisua pidempään..sellaisten lasten katse on tyhjä, niinkuin se hengellinen puoli puuttuis kokonaan..ovat vaan olemassa ja koheltavat aivottomina, unohtavat säännöt ja ohjeet nopeasti, niinkuin olisivat jotenkin yksinkertaisempia muihin verrattuna. Toisin kun taas nämä, joita kohtaan nousee suojeluvaisto, katsovat pitkiäkin aikoja silmiin ja tarkkailevat paljon ympäristöä. Poikakaverin lapselle olen pikkuhiljaa opettanut rauhoittumista ja ympäristön huomioimista luonnossa liikkumisen kautta..mutta ottaa aikansa koska on kaupunkilaislapsi ja joka päivä puhelimessa tai tabletissa kiinni. Itelle käy useasti niin, että pienet lapset ja vauvat katselevat minua intensiivisesti..silloin juuri nämä äidilliset vaistot herää, vaikka ko.lapsi olis aivan ventovieras. Kai se selittyy oksitosiinilla :) 
[/quote]

Luulisi, että tunteita heräisi enemmän niitä surkeita lapsia kohtaan. He tarvitsevat enemmän myötätuntoa

[quote author="Vierailija" time="31.03.2015 klo 23:54"]Minulla on kolme omaa rakasta lasta. Tunnen voimakkaita, sydäntä riipaisevia, äidillisiä tunteita myös sellaisia vieraita lapsia kohtaan, jotka näyttävät jotenkin kaltoin kohdelluilta.
Viimeksi näin kaupungilla n.3-vuotiaan, joka makasi rattaissa klo 23 aikaan väsyneenä. Alkoholisoituneen näköinen äiti ja isä röökasivat vieressä, Viron tuliaisina oli täysi kaljalasti mukana, odottelivat bussia. Kun lapsi itkeskeli, hänen päälleen (siis kasvoillekin) heitettiin peitto. Tämä nauratti vanhempia kovasti. En saa sen pienen kasvoja pois mielestäni. Hyvä etten mennyt ja napannut syliini. Tuli sellainen olo, että minulla olisi enemmän rakkautta, turvallisuutta ja huolenpitoa antaa sille lapselle, kuin vanhemmillaan ikinä :(
[/quote]

Minulla on sama. Tunnen vahvaa myötätuntoa hunosti kohdeltuja lapsia kohtaan

Hyvinkin usein. En tiedä onko minulla jotenkin ylivirittynyt hoivavietti, mutta hyvin moni lapsi herättää äidillisiä tunteita. Etenkin lähipiirissä. Miehen veljen avovaimo tuntuu pitävän kummana, että pidän suuresti heidänkin lapsestaan. Mies on lapsen kummi ja ongan lapsi omani serkku, muttei se liity suoraan minuun. En toki ota toisten lapsia syliin kovin helposti, koska ymmärrän etteivät kaikki ymmärrä tätä. Mutta juttelen iloisesti lapsille aina niitä tavatessani. Ja jos lapsi pyrkii syliin, en työnnä poiskaan. :D Eilen kauppareissulla näin äidin työntävän vaunuissa pientä vauvaa, jpka huusi kuin syötävä. Jostain syystä tuli pakottava tarve mennä ottamaan se syliin. En mennyt.

Äärimmäisen harvinaista. Toisten lapset ovat pääasiassa helkutin ärsyttäviä ja vastenmielisiä.

Yksittäin kyllä, laumassa ei.
Luokanope

Kyllä tunnen. Meitän on ryhmä äitejä, jotka saimme esikoisemme samaan aikaan ja näimme joka päivä. Siinä mukelomylläkässä nyt ollut niin väliä, kuka hoitaa ne akuuteimmat suunpyyhkimisiet ja pipien puhaltamiset. Lapset menivät sen syllin kuka oli lähempänä. Kiinnyin näihin lapsiin voimakkaasti. Nyt kun asun kauempana, vieläkin mietin usein näitä lapsia, lähetellään pieniä muistamisia puolin ja toisin ja nähdään usein. Ihania lapsia. :)

Mutta lapsen kaltoinkohtelu herättää suojeluvietin, ja minusta se on normaalin aikuisen tunnetila. Ihan biologiaa. Jos voi katsoa lapsen laiminlyöntiä ilman että mikään värähtää mihinkään suuntaan, kannattaisi olla huolissaan itsestään. Meillä oli naapuri, joka löi pientä lastaan. Ennen kuin lastensuojelu sai tilanteen rauhoittumaan, jouduttiin kuuntelemaan sitä lapsen itkua ja hätää ja juttelemaan naapurin kanssa (ilman mitään tulosta). Se oli hyvin ahdistavaa jokaiselle naapurille.