Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Keskenmenon jälkeen " identiteettikriisi" ?

Vierailija
15.09.2006 |

Sain kolmannen keskenmenoni toissa päivänä ja nämä seuraavat päivät on menneet jonkinlaisessa sumussa. Olo on tietenkin järkyttynyt, vihainen, surullinen, mutta jostain syystä myös helpottunut.. johtuu ehkä siitä, että pelkäsin koko ajan pahinta, ja nyt kun se tapahtui, on vain sellainen olo, että luojan kiitos se on nyt ohi.



Mutta mulla on myös jonkinlainen identiteettikriisi.. jos nyt noin isolla sanalla tätä olotilaa voi kuvailla. Tuntuu, etten tiedä kuka nyt olen ja mitä tästä eteenpäin. Ennen raskautta suunnitelmat olivat tulevaisuuden suhteen aika selvät, mutta nyt noihin suunnitelmiin palaaminen on vaikeaa. En oikein tajua, että nyt en olekaan enää raskaana ja tästä pitäisi jatkaa tavallaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.



Jotenkin tuon kolmannen keskenmenon jälkeen tuntuu surkealta.. kaksi menetteli, mutta kolme tuntuu jo liian monelta. Onneksi meillä on yksi ihana pieni tyttö, josta olen enemmän kuin kiitollinen. Osaan taas arvostaa omaa äitiyttäni eri tavalla. Mutta siltikin on vain niin hurjan tyhjä olo, ja tuntuu, että olen jopa hieman eksyksissä itseni kanssa.



Miten te, jotka olette joutuneet kokemaan useampia keskenmenoja, olette toipuneet niistä? Onko kestänyt kauankin päästä taas jaloilleen ja miltä tuntuu suhtautua taas omaan itseensä ja muuhun maailmaan tällaisen jälkeen? Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia, ja onko muilla samanlaisia ajatuksia ollut?

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 |
15.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

on ihmetyttänyt se, että MINÄ olen joutunut lohduttelemaan muita , kun ovat itkeneet mun " kohtaloa" . Älä itke, enhän mäkään enää itke... Nurinkurista.

Mutta eka keskenmeno oli pahin. Se tuli silloin, kun ei ollut vielä yhtään lasta.

Joka kerta on tuntunut helpommalta. Mutta välillä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Eikö joku muu voisi kärsiä välillä?? Oisko mulle jo tullut tarpeeksi vastoinkäymisiä jne.

Mutta enää en ole asioita niin miettinyt, koska kolme olen saanut onnellisesti maailmaan. Identiteettini ei oikeastaan kärsinyt muutakuin ajoittain ja hetkittäin. Onneksi mieheni on ollut upeana tukena.



Minua kuitenkin helpotti se, että aina tuli se uusi kuukausi ja uusi mahdollisuus yrittää vauvaa. Tulin aina helposti raskaaksi, eli se ei ollut ongelma. Pieniä tutkimuksiakin tehtiin, mutta syytä ei löytynyt.



Huonoa tuuria, sanoivat. Ken tietää.

Vierailija
2/6 |
15.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

et todellakaan ole ainoa jolla on tuon kaltaisia tuntemuksia. meidän tilanteeseen verrattuna ainut ero on se ettei meillä ole vielä yhtään lasta ja valitettavasti ei taida tullakkaan, sillä pää ei enää jaksa toistuvia keskenmenoja. nyt sitä miettiin mikä kumma tarkoitus tälläkin elämällä on. minä olen aina halunnut lapsia ja sunnitelmatkin ovat valmiina. tarkoitus oli jäädä lapsien kanssa kotiin mahdollisimman kauaksi aikaa ja sitten palata pikku hiljalleen työ elämään. en koskaan ole ollut ihminen joka arvostaa uraa ja on sen eteen valmis tekemäänki töitä ennemmin ajatus on ollut että teen tätä kunnes tulee lapsia. nyt täytyisi lapsien tillalle etsiä uusi päämäärä, mutta se kun tuntuu olevan vain niin kovin vaikeaaa. ehkä se on löytynyt sitten joskus toivon ainakin niin...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/6 |
15.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

mulla siis 6 km ja 2 lasta (kolmas tulossa rv32). minä kieltäydyin jotenkin tuntemasta ja kovetin itseäni. yritin olla kiintymättä noihin raskauksiin liikaa ja viimeisimmän keskenmenon jälkeen (rv11 tuli)sitten upotin itseni ihan totaalisesti ospikeluihin. tein 2 vuoden opintotavoiteet puolessa vuodessa ja sen jälkeen tuli joku henkinen stoppi ja olin ihan rikki monta kuukautta. kerralla tuli ulos kaikki se suru noista keskenmenoista. pidettiin vuosi ihan mietiskelytaukoa ja annoin itselleni vihdoin luvan tuntea vaan. meillä ei edes löytynyt mitään syytä tutkimuksista huolimatta.



oletteko saaneet lähetettä tutkimuksiin. mitä toistuvista keskenmenoista kärsiviä tunnen niin monilla helpottaa omaa oloa jos joku fyysinen syy löytyy.

Vierailija
4/6 |
15.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mulla on takana rankka raskaushistoria. 1. keskenmeno oli toinen kaksosista rv 8, toinen kaksosista kuoli kohtuun rv 32, ainokaisemme syntyi toisesta raskaudesta rv 27+, hänen jälkeensä on keskenmenot rv 12, 11 ja 11. Viimeisin keskenmeno tapahtui tämän viikon tiistaina (3 päivää sitten).



Tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi, äidiksi kelpaamattomaksi, kun en pysty vauvoja saamaan täysiaikaisiksi tai elävinä syntyneiksi, vauvanalutkin kuolevat samoilla viikoilla.. :(



Onneksi mulla on tuo yksi pikkukulta, jota rakastan päivä päivältä enemmän, hän on aivan uskomattoman ihana lapsi. En usko, että koskaan enää meille vauvaa tulee, siksi voin tuhlata ainokaiseen kaiken rakkauden.



Sorry, sekava kirjoitus, olen vieläkin maassa tuon keskenmenon takia. :( Kiukuttaa, kun sairaalassakin heitellään paikasta toiseen sillä verukkeella, että asia ei kuulu heille, vaan kuuluu toiselle osastolle... ja sitten toisella osastolla sanotaan, että ei kuulu heillekään.



Et ole yksin.

Vierailija
5/6 |
15.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

mutta toisaalta olen äärimmäisen surullinen teidän kaikkien puolesta. Miten paljon loppuen lopuksi maailma on täynnä näitä täyttymättömiä haaveita :´( Mulla on historia sellainen, että ensimmäinen raskaus oli keskenmeno, toinen oli kaksoisraskaus, joista toinen alkio meni kesken rv 9 ja tuosta raskaudesta syntyi meidän esikoinen. Nyt tämä viimeisin oli tuulimuna.



Mie olen kans tuntenut suurta epäonnistumista äitinä niin henkisesti kuin fyysisesti. Tämän ainokaisen jälkeen sairastuin kaiken lisäksi synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mikä itsessään saa taas suuret syyllisyyden tunteet nousemaan pintaan.. enkö tosiaankaan ole tarpeeksi hyvä äidiksi, kun masennun ensin siitä, ettei lasta tule ja sitten siitä, että saan lapsen :D



En tiedä haluanko enää koskaan yrittää uutta raskautta. Niin paljon pelkoa ja ahdistusta on liittynyt raskaana olemiseen, etten tiedä, olenko siihen ruljanssiin enää valmis lähtemään. Toisaalta voi kyllä käydä niinkin, että jos vielä tulee keskenmenoja, ne on helpompi käsitellä.



Täytyy kuitenkin olla onnellinen siitä, että meillä on edes yksi lapsi.. Kuitenkin hänenkin saaminen kesti niin monta vuotta, etten todellakaan pidä lapsen saamista itsestään selvänä asiana.



Kaikkea hyvää teille kohtalotovereille =) Jaksamista tulevaisuuteen!

Vierailija
6/6 |
15.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kyllä siinä käytiin hämärän rajamailla. Lopuksi aloin jo ottaa etäisyyttä kaikkeen mahdolliseen, kävin vaan töissä ja olin illat kotona zombina. En vieläkään ole kokonaan palautunut. Mies oli varmaan ainoa ihminen joka pystyi ymmärtämään miten pahalta tuntui. Kävin myös psykologisen sairaanhoitajan juttusilla kun maailma tuntui niin mustalta. Ulkopuolisen on melko mahdotonta tuntea se musta kuilu johon keskenmeno voi viedä. Kun minullakin oli jo yksi lapsi en olisi saanut valittaa. Toisaalta kun tulen myös helposti raskaaksi en olisi saanut valittaa. Ja kun keskenmenot tulivat heti alkuviikoislla, en joutunut kaavintaan joten ei taas olisi pitänyt valittaa kun niin helpolla pääsi. Kun ei ole lapseton mutta ei saa lasta ei kuulu mihinkään ryhmään. Netissä etsin sitten aika aktiivisesti tietoa alkuraskauden keskenmenoista ja hommasin itseni tutkimuksiin yksityiselle puolelle. Tutkimukset maksoivat ja pettymyksiä tuli-kun vikaakaan ei oikein selkeäasti löytynyt. Kävin parillakin eri asiantuntijalla jotta saatiin suljettua kaikkea mahdollista pois. Olin varautunut adoptioon ja mietin jo lapsettomuushoitoja huijaamalla esitietolomakkeissa.

Oliko sitten vaisto vai mikä, kun niin sitkeästi jaksoin rampata tutkimuksissa. Viimeisimmässä tutkimuksessa munatorvet ajettiin täyteen suolaliuost ja lääkäri vielä sanoi että täällä ei ole mitään outoa. Kuitenkin tämän tutkimuksen jälkeen vuosin viikon verta ja soittelin kummissani hoitajille. Heidänkin mielestään jotakin outoa liittyi niin runsaaseen vuotoon. Mutta samassa kierrossa tulin myös raskaaksi-siis jotakin oli ollut kiinnittyvän alkion tiellä. Itselläni on aavistus syystä jota ei suomessa oikein tunnusteta alkuraskauden keskenmenon syyksi. Jenkeissä kylläkin, joten asia ehkä tulee muuttumaan täälläkin, mutta tietoa kaivelin englanniksi jenkkiläisiltä sivuilta. Internetistä tuli minulle suuri tuki henkisesti, sain tietoa tutkimuksista joita voisi tehdä (ja joita osasin sitten pyytää lekurilta) ja toisaalta tukea eri keskusteluryhmistä. Silti en ikinä voi unohtaa tai ehkä en edes kokonan tule kokonaan toipumaan: tuntuu että kaikki oli vain sattuman kauppaa, voisin vieläkin elää samassa suossa kuukaudesta toiseen ties missä henkisessä kunnossa. Jotenkin tuntui karmaisevalta ettei kukaan lääkäri uskonut jonkin olevan vialla, mutta omalla sitkeydellä ja rahalla sain itseni oikeisiin tutkimuksiin. Ja uskon edelleen että raskaakna en olisi pysynyt jos mitään ei olisi tehty.

Itse inhosin masennuksen keskellä eniten näitä selviytymistarinoita, mutta kaikki jotka kokevat elämässään suuria suruja, läheisten tai vauvojen menetyesä, tietävät että suru välttämättä koskaan häviä kokonaan vaan se muuttaa muotoaan ajan mittaan. En koskaan pysty suhtautumaan lapsensa " helposti" saaneisiin, lapsista valittaviin vanhempiin ihan normaalisti. Mieli tekee aina muistuttaa että lapsi on lahja jonka saaminen sinänsä on ihme, ja etuoikeus.