Lue keskustelun säännöt.
Huono itseluottamus ja tunne, että on pilannut lastensa elämän
16.12.2021 |
Olen tällä hetkellä keskeyttänyt loppusuoran korkeakouluopinnot uupumuksen takia. Ruoskin itseäni miten huono olen, tarraan ympäristöni negatiivisiin vihjeisiin. Säälin lapsiani, koska heillä on tällainen äiti, väsynyt, suttuinen, hienhajuinen olmi. Onneksi heillä on aktiivinen ja hyvä isä, joka huolehtii.
Olen luullut vuosikaudet, että olin ihan surkea äiti kun lapset olivat pieniö, että elämämme on ollut pelkkää selviytymistä ja olen jättänyt lapsiin hirveitä arpia. Olen paikkaillut virheitäni myöhemmin, tukenut ja auttanut. Perhe-elämää olen elänyt n. 15 vuotta, ja tänä aikana elämässäni on vaikuttanut vahvoja ja sairaita naisia, persoonallisuushäiriöinen äiti, kontrolloiva anoppi, yhteisenä tekijänä ettei kumpikaan auttanut, vaan osoittivat virheitäni. Ostin lapselle väärät kengät, väärät vaatteet, en vienyt päiväkotiin, syötin väärin ja vääriä ruokia, nimet olivat vääriä.
Puoliso selasi vanhoja kuvia ja videoita. Niissä oli iloisia lapsia, tyytyväisenä livertävä vauva, taitavasti puhuva taapero, pienet sisarukset jotka olivat tehneet yhdessä lauluesityksiä, mielikuvituksellisia leikkejä, riemukkaita juhlia. En löydä itseäni tuosta perheestä. Tiedän, että olin silloin kotiäitinä ja välillä todella lopussa. Ulkopuolinen voisi ajatella, että lapset ovat onnellisia ja heillä on hyvät vanhemmat. Soimasin itseäni tuolloinkin, miten huono olen. Anteeksi lapset, että jouduitte olemaan äidin kanssa ettekä päässeet päiväkotiin, kuten mumma ja mamma halusivat. Anteeksi.
Teini kertoi saavansa loistavan todistuksen ja oli siitä niin ylpeä. Mietin, kuka hänen äitinsä on, koska minä olen vain pilannut kaiken. Vai onko teinillä niin loistava resilienssi, että hän pärjää minusta huolimatta? Jos hän romahtaa kohta, masentuu, kuten mumma epäilee, ettei teini tuollaista pingottamista jaksa enää pitkään.
Kohta kaikki romahtaa.
Mistä saan apua, luulen että dissosioin?
Kommentit (15)
Kuten itsekin huomaat, todellisuus puhuu sen puolesta, että lapsillasi on kaikki hyvin. Sinä et siis ole pilannut heidän elämäänsä.
Ehkä runsas arvostelu ja moittiminen, jota kerrot saaneesi äidiltäsi ja anopiltasi lapsia koskevien valintojen suhteen, on vaikuttanut huonoon itseluottamukseesi äitinä?
Jos sinulla on pitempään jatkunut tunne että "kaikki romahtaa", niin sanoisin, että tarvitset keskusteluapua. Jos sinulla ei ole ketään läheistä jolle pystyt puhumaan, niin ammattilainen. Alkuun vaikka lääkäri, joka voi tarvittaessa ohjata ammattiauttajalle.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On sitä paitsi nimenomaan hyvän vanhemman merkki, että osaa havainnoida omia puutteitaan ja muutenkin yrittää pysytellä kiinni todellisuudessa. Ne persoonallisuushäiriöiset, jotka todella pilaavat lastensa elämän, ovat omasta mielestään itse täydellisyyksiä ihan loppuun saakka ja jatkavat pahan olon tuottamista. Mitä sinä et ilmeisesti ole tehnyt.
Voimasi kuulostavat olevan lopussa, suosittelisin hakemaan matalalla kynnyksellä apua. Keskustelu jo auttaa jotain, mutta voit tarvita jotain enemmänkin, etenkin jos kuvioissa on ihmisiä jotka painavat sinua alas. Olet hyvä ihminen, ansaitset voida hyvin.
Hyvältähän tuo kuulostaa. Sinä olet ainoastaan hajalla. T: toinen joka kokee samoin, oma lapseni on vasta taapero ja pelottaa ihan hirveästi että pilaan hänen elämänsä.
Kysyit aloituksessa mistä apua. Keskusteluapua saa luultavasti esim. paikalliselta seurakunnalta, mutta jos tuntuu yhtään että masennus tai ahdistus voi olla päällä, suoraan terveyskeskukseen aika. Tai molemmat.
Et ole pilannut lastesi elämää, mutta uhriutumalla se kyllä vielä onnistuu. Itse marttyyrinarsistiäidin lapsena voin sanoa, että kyllä siitäkin selvisin, mutta normaali äiti virheineen olisi ollut tie helpompaan lapsuuteen.
Mene terapiaan/hoitoon heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun mielesi on nyt mustana ja olet lopen uupunut, mutta kaikesta voi päätellä, että olet onnistunut katkaisemaan huonon vanhemmuuden kierteen. Se ei ole mikään pieni suoritus se.
Mitä lapsiisi tulee, heillä vaikuttaisi menevän hyvin, ja Mauno Koivistoa vapaasti siteeraten: mikäli ei ole perusteita olettaa muuta, olettakaamme että kaikki menee jatkossakin hyvin.
Se on jo paljon, että annat heille mahdollisuuden omaan ääneen ja omiin tulkintoihin henkilöhistoriastaan. Kuten täällä jo todettiin, pahin äiti on se joka teki aina kaiken oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentunut sinä olet.
Siihen saat apua. Hae apua.
Olet hyvä äiti. Luota lapsiisi. Luita puolisoosi. Silloin, kun itse on heikko, niin lauota niiden läheisten arvoon ja arviointikykynsä. Omasi ei ole nyt se realistinen.
Äiti on rakkain.
Älä luule, että sinä olet kaiken napa.
Lapsillesi on myös oma tahto ja oma elämä. Et elä heidän elämäänsä.
Tärkeää olisi, että huolehdit itsestäsi.
Nuo keskeytetty opinnot ovat merkki, että yli meni tässä kohtaa. Hyvä.
Hyvä, että olet osannut laittaa sopii suorittamiselle.
Sitten voi katsoa tilanteen.
Niin haluaisit halata sinua. Tunnistan niin syvästi nuo samat tunteen. Olet arvokas juuri hyvä omana itsenäsi. Tosiaan: hae apua. Tilaa nyt heti lääkäri tai pyydä, että miehesi tilaa sen.
Voisit mennä vaikka suoraan psykiatrille. Osaa kartoittaa ja uutta heti.
❤️
Hae nyt apua. Ja hanki elämääsi jotain muutakin sisältöä kuin lapset! (Toivottavasti on jo?) Äitini on ollut masentunut ja huono-itsetuntoinen koko elämäni. Miettii ja kertaa juuri tuollaisia loukkauksia ja arvosteluja mitä on saanut vuosien mittaan. Meidän suhde jäänyt etäiseksi ja salaan ihan normaaleja asioita häneltä, kun kaikki on hänelle niin raskasta. Äiti on ihan liikaa kiinni meissä aikuisissa lapsissa, pitäisi koko ajan tuoda jotain sisältöä hänen elämäänsä. Ei ne lapset välttämättä sano masentuneelle äidille mitään kritiikkiä. Itse ainakin kasvoin siihen, että äidille ei voi kertoa mitään, kun hän romahtaa täysin. Hyvistäkin asioista, juuri kuten koulumenestys, osasi kaivella huonot puolet, tai muistuttaa niistä aineista mitkä meni vähän huonommin. Vuosikymmeniä olen siis kantanut huolta ja murhetta äidistäni. Itse olen yrittänyt pyristellä pois negatiivisuudesta ja masennuksesta, vaikka vaikeaa se on, kun siihen on saanut geenit ja kotoa mallin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täh? Ihan uskomatonta. Ei me miehet tuollaisia ajatella koskaan. Jos lapsi on terve ja koulu menee hyvin, niin kaikki on kunnossa. Anopit ja äidit saa nalkuttaa ihan miten huvittaa, ei vaikuta minuun millään tavalla. Miksi naiset ottaa aivan hirmuisen stressin siitä, mitä muut ajattelee? En käsitä, miksi naiset ovat usein tuollaisia, myös omassa lähipiirissäni. Vaimolla myös iso stressi siitä, mitä muut ajattelee talosta, siivouksesta, lasten vaatteista, pihasta, nurmikosta yms. yms. yms. Olen sanonut, että ei v**u kiinnosta pennin jeniä, mitä naapuri ajattelee meidän leikkaamattomasta nurmikosta. Jos se heitä häiritsee, niin tulkoot itse ajamaan sen lyhyeksi. Minua ei kiinnosta.
Olet vastuussa vain lapsillesi. Ja kun heillä on koulut ja muut kunnossa, niin mikä hemmetti on ongelmana?
t. 2xisä
Vierailija kirjoitti:
Täh? Ihan uskomatonta. Ei me miehet tuollaisia ajatella koskaan. Jos lapsi on terve ja koulu menee hyvin, niin kaikki on kunnossa. Anopit ja äidit saa nalkuttaa ihan miten huvittaa, ei vaikuta minuun millään tavalla. Miksi naiset ottaa aivan hirmuisen stressin siitä, mitä muut ajattelee? En käsitä, miksi naiset ovat usein tuollaisia, myös omassa lähipiirissäni. Vaimolla myös iso stressi siitä, mitä muut ajattelee talosta, siivouksesta, lasten vaatteista, pihasta, nurmikosta yms. yms. yms. Olen sanonut, että ei v**u kiinnosta pennin jeniä, mitä naapuri ajattelee meidän leikkaamattomasta nurmikosta. Jos se heitä häiritsee, niin tulkoot itse ajamaan sen lyhyeksi. Minua ei kiinnosta.
Olet vastuussa vain lapsillesi. Ja kun heillä on koulut ja muut kunnossa, niin mikä hemmetti on ongelmana?
t. 2xisä
Tämä oli mainio viesti, kiitos! En ole ap, mutta mulla on vähän samanlainen tilanne. Tekisi varmaan hyvää mulle oppia tällaista asennetta enemmän.
Viestissä kysyttiin, miksi jotkut (naiset) stressaa toisten ajatuksista niin paljon. En osaa vastata muiden puolesta, mutta omalla kohdalla luulen sen juontavan juurensa lapsuuteen. Äitini on ollut aina tarkka kiiltokuvamaisesta kulissista. Jos jokin meni pieleen (ja hyvin usein meni), äiti tuntui romahtavan. Jotenkin varsinkin minun piti tyttärenä kannatella äitiäni ja hänen itsetuntoaan. Tosin mikään ei riittänyt, ja äitini usein häpesi näyttäytyä meidän lasten kanssa julkisilla paikoilla (ja sama toistuu nyt lastenlasten kanssa). Luulen, että olen lapsuudesta sisäistänyt tämän käyttäytymiskoodin. Olisi korkea aika opetella siitä eroon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, mulla masennus ja ahdistus aiheuttavat tuollaisen syvän riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteen. Paljon kamppailen muutenkin samanlaisten ongelmien kanssa.
Epäilen itselläni myös tuota dissosiaatiota, enkä tiedä, mistä saisin siihen apua. Tuntuu, että sitä ei oikein tunnisteta suomalaisessa terveydenhoidossa. Mulla on vähän liian usein tunne, että kaikki ympärillä on vierasta: koti, lapset, puoliso, työt, sukulaiset. Yksi yö yllätin itseni selaamasta asuntoilmoituksia. Toiselta puolen Suomesa etsin yksiötä/kaksiota... Minä, perheellinen nainen, joka on juuri muuttanut omakotitaloon! En osaa selittää edes itselleni, miksi olin katsomassa niitä asuntoilmoituksia. Hetkellisesti taas ei vaan tuntunut omalta elämältä tämä kaikki, mitä tässä nyt on. Aika pelottavaa. :(
Vierailija kirjoitti:
Täh? Ihan uskomatonta. Ei me miehet tuollaisia ajatella koskaan. Jos lapsi on terve ja koulu menee hyvin, niin kaikki on kunnossa. Anopit ja äidit saa nalkuttaa ihan miten huvittaa, ei vaikuta minuun millään tavalla. Miksi naiset ottaa aivan hirmuisen stressin siitä, mitä muut ajattelee? En käsitä, miksi naiset ovat usein tuollaisia, myös omassa lähipiirissäni. Vaimolla myös iso stressi siitä, mitä muut ajattelee talosta, siivouksesta, lasten vaatteista, pihasta, nurmikosta yms. yms. yms. Olen sanonut, että ei v**u kiinnosta pennin jeniä, mitä naapuri ajattelee meidän leikkaamattomasta nurmikosta. Jos se heitä häiritsee, niin tulkoot itse ajamaan sen lyhyeksi. Minua ei kiinnosta.
Olet vastuussa vain lapsillesi. Ja kun heillä on koulut ja muut kunnossa, niin mikä hemmetti on ongelmana?
t. 2xisä
Naiselle sosiaalinen hyväksyntä on tärkeämpää evoluutiopsykologisista syistä. Miehet ovat lisäksi tässä kulttuurissa tottuneet pienestä asti siihen, että heidät hyväksytään suoriltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:ssä ei omiin silmiin pistänyt mitään vikaa. Ainoastaan suttuinen ja hienhajuinen.
Pidä hygieniasta huolta ja käy vaikka kampaajalla. Saat paremman mielen itsekin🙏❤
Et ole pilannut yhtään mitään, sulla on hyvin voiva lapsi, ole onnellinen, jokaisella on omat ongelmansa elämässä, niiltä ei voi välttyä vaikka kuinka suojelee. Vietä aikaa lapsen kanssa, nyt ku se on vielä mahdollista. Lapset kasvaa ja jossain vaiheessa äiti ei vaan enää kelpaa seuraksi kovinkaan usein.
Jatka opintoja, se että sulla ei oo mitään tekemistä pahentaa vaan tilannetta, on aikaa vatvoa ihan turhia asioita.
Ja kyllä ne lapset itse myös osaa sanoa jos heistä tuntuu että elämä on pilalla, tietyssä iässä sitä sanotaan kyllä ihan ilman mitään syytä, jos nyt ei vaan ole justiinsa kaikki sitä mitä itse haluaa.
Lapselle tärkeintä on että koti on turvallinen paikka kasvaa, jos sitä ei voi tarjota, niin silloin onkin varmasti lapsen elämästä jotain voinut mennä pieleen.