Onko edes olemassa rakastavia ja onnellisia pariskuntia?

Miltei 30 vuotta yhteistä taivaltamme takana, ja rakastamme toisiamme sekä yhteinen onnemme kukoistaa.

Lapsemme jo aikuisia ja mikäs tässä on ollessa yhdessä nokikkain, välistä kiivaastakin keskustelua, ja me emme jää mököttelemään, vaan sovimme toramme melkoisen sukkelasti. Humoristisella asenteellakin on osansa yhteiselossamme, ja sillä saa kevennettyä välillä raskaitakin kohtia, jos ja kun niitäkin päiviä on ollut ja varmasti tulenee olemaankin niin kauan kun elämme. Toinen toistamme palvellen ja yhteisen riemumme jakaen, ja kaikesta hyvästä kiittäen kuten lapsistamme ja heille alati kaikkea hyvää toivoen. 

Toisten parisuhteista on aika vaikea nähdä ovatko he onnellisia yhdessä vai eivät. Esim. itse saatan kavereille valittaa, miten mies ärsyttää ja ottaa päähän. Saatan myös laveasti kuvailla meidän erimielisyyksiä. Miehellekin saatan suoraan sanoa, että tänään ei huvita olla tekemisissä vaan haluan olla omissa oloissani. Silti rakastan syvästi miestäni ja olen hänen kanssaan onnellinen. Rakkaus on mielestäni juuri sitä, että saa toisen seurassa olla oma itsensä. Ne sadat ärsyttävät piirteet ja välillä jatkuvatkin kinastelut on oikeastaan aika pikkujuttuja sen rinnalla, että tiedän itsestäni ja miehestäni sen, että seisomme toisen rinnalla niin hyvässä kuin pahassakin.

Minulle onnellinen parisuhde on sitä, että näin 15 vuoden jälkeen en edelleenkään valitsisi toisin. Mieheni ei tee minua sinällään onnelliseksi (tietysti välillä) koska oma pysyvä onni ei voi olla koskaan toisen vastuulla. Tiedän kuitenkin, että hänen kanssaan minun on huomattavasti helpompi löytää oma onnellisuuteni kuin jonkun toisen. 

[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 21:47"]

20v yhdessä ja edelleen rakastetaan toisiamme. Välillä on ollut hankalampia aikoja, mutta rakkaus on pysynyt aina.

[/quote]

Sama juttu. Suurinta rakkautta on se että on halua selvittää ne hankaluudet yhdessä ja rakastaa toista huonoinakin aikoina.

En osaisi kuvitella elämääni kenenkään toisen kanssa, mieheni on mun paras ystäväni ja kumppanini:) Viihdymme yhdessä 24/7 olematta riippuvaisia toisistamme, meillä on täysi vapaus mennä ja tehdä omia juttujamme (paljon esim työmatkoja kummallakin). Enää 1 lapsi kotona, odotamme jo uutta kuherruskuukautta kun hänkin aikuistuu!

Viisi vuotta yhdessä, kolme naimisissa ja olemme onnellisia ja todella rakastuneita. Toki mistään alkukuhuumasta ei ole kyse, se kesti ehkä 2vuotta?

Me olemme onnellisia 14 yhteisen vuoden jälkeen. Tuntuu välillä, että rakastan niin, eträ pakahdun. Vaikka ihan arkea eletäänkin, tuo toinen tekee minut niin onnelliseksi. En vaihtaisi mihinkään!

Juu, olemme olleet 17 v yhdessä eikä ero ole ollut kertaakaan mielessä. Omat vanhempani ovat olleet 45 v onnellisesti yhdessä.

16 vuotta parisuhteessa, kaksi lasta ja olemme onnellisia. Myös vanhempani ovat onnellisia, he ovat olleet yhdessä nyt 38 vuotta ja nyt keväällä varsinkin ihan teinitouhua heidän lepertely :)

27, älä nyt naurata. Olette vasta alussa. 5v. ei todellakaan  ole vielä mitään!

Te muut olette ollut kumppaneidenne kanssa huomattavasti pidempään mutta haluan silti kommentoida..Olen 24 vuotta ja olemme olleet yhdessä 7 vuotta. Olemme vasta menossa naimisiin ja lapsikin suunnitteilla tulevaisuudessa. Olen aina alusta lähtien tiennyt että miehestä haluan lapsieni isän ja rakastan häntä. Olen tehnyt myös tietoisen päätöksen.
Olen kiitollinen ja siunattu että löysin rakkauden näin aikaisin. :)

Tunnen useita. Omanikin on, aloitettiin seurustelu teini-iässä, nyt 24 vuotta yhteistä taivalta takana. Suuri perhekin on saatu aikaiseksi. Mutta mikä se onnellisen parisuhteen määre sitten on? Minusta se ei ole sitä etteikö koskaan ole ollut alamäkiä, kriisejä, suvantokohtia tai vaikeuksia. On niitä ollut ja ne on selätetty. Tälläkin hetkellä kuitenkin tuntuu että elämänkumppani vierellä on se oikea ja sen kanssa voi turvallisesti ikääntyä. Välittäminen ja hellyys ovat läsnä, intohimo syttyy yhä herkästi, toisen tuntee läpikotaisin ja rakastaa kaikista ärsyttävistä pikkupiirteistä huolimatta. Huomaa että on loppujen lopuksi kasvanut enemmän yhteen kuin erilleen.
Tunnen pariskunnan joka on ollut naimisissa yli 60 vuotta ja heidän historiassaan on paljon samantyylisiä piirteitä kuin tässä aiemmin kuvasin.

Mitä ne pitkien suhteiden alamäet ovat? En kysy ilkeyttäni, vaan että osaisin varautua.

Vanhempani ovat olleet yhdessä yli 30 vuotta, kaksi lasta. Ovat edelleen selvästi rakastuneita. Heistä paistaa sellainen kumppanuus ja lämpö.
Tätä tavoittelen itsekin, suhdetta takana nyt 4 vuotta ja toivon, että perään tulee joskus vielä 0. :)

Naimisissa 15 vuotta ja käytännössä saman verran yhteiseloa kun heti naimisiin mentiin. Yhä vieläkin olen hillittömän rakastunut ja meillä on todella hauskaa yhdessä. Lapset ovat jo muuttaneet kotoa (ollaan viisikymppisiä). Tehdään kaksistaan vaikka mitä kivaa, reissataan ja harrastetaan.

Liitto ei ollut ensimmäinen kummallekaan, mutta ei mitään katkeria muistoja ole aiemmistakaan puolisoista, ihan hyvissä väleissä ja tekemisissä ollaan entisten perheenjäsentenkin kanssa. 

10 vuotta yhdessä, pikkulapsivaihe (2 alle kouluikäistä, vauva), köyhiä olemme toistaiseksi, oltu "aina", ja muutamaan kertaan eron partaalla. Nyt on jo pitkään tuntunut, että yhdessä ollaan aina. Rakkautta on riittänyt läpi suhteen, erouhka on johtunut käytännön ongelmista. Ne selvitettiin.

[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 08:31"]Mitä ne pitkien suhteiden alamäet ovat? En kysy ilkeyttäni, vaan että osaisin varautua.

[/quote]
Nehän voi olla mitä tahansa. Esim.työttömyyttä, toisen sairastuminen, masennus, taloudelliset vaikeudet, lapsiin liittyvät ongelmat, tahaton lapsettomuus, keskenmenot, ihastumiset, mustasukkaisuus, erityisen kuormittava arki jne.

Seitsemäs vuosi vasta menossa mutta rakkaus on kestänyt suurempiakin vaikeuksia. Lapsia on siunaantunut pitkän yrittämisen jälkeen kaksi. Toistaiseksi olen sitä mieltä että olen onnekas ja onnellinen kun löysin mieheni, en näe että se mihinkään tästä muuttuisi. Ei ole tapahtunut mitään rakastumisen tunteen laantumista tai suhteen arkiintumista vaikka arkea eletäänkin, suhteemme on edelleen hyvin intohimoinen. Katson että se on hyvä merkki tulevaisuutta ajatellen. Kyllä mä näen meidät onnellisina vanhuksina pikkumökissä mutta sinne on vielä pitkä matka :) Myös ympärilläni on useita onnellisia pariskuntia. Isovanhempani olivat onnellisia yhdessä liki puoli vuosisataa kunnes toinen menehtyi. Kyllä mietin jo etukäteen että kuinka käy kun joutuvat eroon. Ja onhan se vaikeaa mutta päivä kerrallaan. He elivät sellaisessa symbioosissa että ei paremmasta väliä, ja kuitenkin teini-ikäisestä asti pitivät yhtä. <3

[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 08:31"]

Mitä ne pitkien suhteiden alamäet ovat? En kysy ilkeyttäni, vaan että osaisin varautua.

[/quote]

a) ne menee sykleissä, kun puolisot kasvavat ihmisinä eri tahtiin. Me esim. ollaan oltu 15 vuotta yhdessä, parikymppisestä asti. VÄlillä toinen on enemmän kiinni suhteessa ja toinen haluaa enemmän omaa irtiottoa ja sitten roolit taas vaihtuu toisin päin... läheisyyden kaipuun ja itsenäisyyden kaipuun vaihtelua, joka harvoin menee tasatahtia. 

b) Pienten lasten hoitaminen, joka on uuvuttava urakka kelle tahansa. henkisesti ja fyysisesti iso muutos elämässä muuttua lapsiperheeksi. Esikoisen vauva-aika ei vielä ollut meille tätä, mutta se kun on pari alle 5-v natiaista ja elämä pyörii cittareissa ja kuralätäköissä ja on kateellinen puolisolle, jos se pääsee kerran elokuviin ilman perhettä. Siis lyhyesti arjen puuduttavuus

c) yllättävät tilanteet: esim. perheenjäsenen vakava sairaus.

nämä meillä. kohta c on ollut vaikein, a &b on ollut kohtuu helppoja nakkeja, kun on päätetty toista tukea ylä- ja alamäissä. Kohtaan c voi periaatteessa ilmestyä mitä tahansa, ja se on ahdistavaa, koska vaikka olisi kuinka vahva ihminen, päättänyt rakastaa ja jaksaa, niin elämä voi tuoda eteen mitä tahansa vaikka heti huomenna.  

Me. Kohta 16 vuotta naimisissa ja edelleen rakastan miestäni hulluna.

Tosi rakkaus kestää satunnaiset erotkin.

[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 09:21"]Seitsemäs vuosi vasta menossa mutta rakkaus on kestänyt suurempiakin vaikeuksia. Lapsia on siunaantunut pitkän yrittämisen jälkeen kaksi. Toistaiseksi olen sitä mieltä että olen onnekas ja onnellinen kun löysin mieheni, en näe että se mihinkään tästä muuttuisi. Ei ole tapahtunut mitään rakastumisen tunteen laantumista tai suhteen arkiintumista vaikka arkea eletäänkin, suhteemme on edelleen hyvin intohimoinen. Katson että se on hyvä merkki tulevaisuutta ajatellen. Kyllä mä näen meidät onnellisina vanhuksina pikkumökissä mutta sinne on vielä pitkä matka :) Myös ympärilläni on useita onnellisia pariskuntia. Isovanhempani olivat onnellisia yhdessä liki puoli vuosisataa kunnes toinen menehtyi. Kyllä mietin jo etukäteen että kuinka käy kun joutuvat eroon. Ja onhan se vaikeaa mutta päivä kerrallaan. He elivät sellaisessa symbioosissa että ei paremmasta väliä, ja kuitenkin teini-ikäisestä asti pitivät yhtä. <3
[/quote]

Ja meillä noita vaikeuksia ovat olleet lapsettomuus, masennus, vaikea ensimminen raskaus ja raha-asiat. Nyt meillä on ihanat 1- ja 2-vuotiaat lapset eikä yhdenkään vaikeuden kohdalla ole tuntunut kuitenkaan että rakastaisin miestäni vähemmän. Kun katson taaksepäin kaikkea niin tuntuu että olisimme olleet jo vuosikymmeniä yhdessä, vaikea uskoa että kaikki on tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Ja juu, masentuneenakin osasin olla onnellinen siitä että mieheni oli rinnallani.